Tuottamalla yksiköitä Aloysius Senjanen oli saanut aikaan yhdessä päivässä enemmän kuin kahdessa edellisessä, ja hän oli tyytyväinen kissa kermalautasen äärellä jo ennen iltapäivän kahvihetken puoliaikaa. Hän ei ollut ennen tajunnut miten helppoa oli kaiken moninkertaistaminen. Kuin nopat pelilaudalle putosivat hänen tavoitteensa yhden lyhyen aamupuuron ääressä sattuneen oivalluksen jälkeen, ja aina ne kierähtivät näyttämään suotuisia tuloksia. Aloysius Senjanen leijaili taivaalle kevyesti kuin hiiri huuhkajan nokassa. Hän tiesi ettei nousu voinut jatkua pitkään, ja sen tietämällä hän oli poikkeuksellinen kapitalisti. Aloysius Senjanen ei uskonut kuormitukseen, vaikka uskoikin tuottamiseen. Kaikkeen pystyi, muttei aina. Se oli Aloysius Senjasen perimmäinen totuus, isovaarilta rippijuhlien jälkimainingeissa opittu. Ohuen yläpilven korkeudelta hän näki kotikaupunkinsa säälittävyyden ja itki tuskansa alas sateena, joka tehtaanpiippujen savusta muuttui mustaksi ja sai autonomistajat kiroamaan niin että kirkon saarnatuolista putosi taas yksi naula. "Totuus", Aloysius Senjanen karjaisi sielunsa viemärhormeista, "se on sittenkin jotain aivan muuta kuin tämä!"
Ja hän palasi maan pinnalle, tuotantoyksikköhuoneeseensa, pöytänsä ääreen, puolipöhöttyneen ruumiinsa sisään. Hikimustikat hänen ohimoillaan sykkivät kuin sammakon kaula, ja hän poistui miestenhuoneen ovesta kadulle ja kotiinsa. Vaimo oli laittanut aterian. "Meillä on hienoja vieraita", vaimo sanoi, kuten olikin. Pankinjohtajaystävä oli käymässä kolmen ruskettuneen serkkunsa kanssa, ja he puhuivat golfista, osakkeista ja herneistä kuin vanhat tekijät. Aloysius Senjanen tunsi olonsa huonoksi. Tuotantoyksikön ikkunan takana piikikkäästi illasta aamuun pistelevät neonvalotekstit välkkyivät hänen verkkokalvoillaan, vaikkeivät komean kodin ruokasaliin asti tietenkään näkyneet. Vaimo oli valinnut ateriamusiikiksi cembalosonetteja. Puhetta leikkasivat aterimien riipaisut posliinilautasiin.
Kello 19.45 Aloysius Senjanen nousi pöydästä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti