Valkosolut puskevat tällä hetkellä työtä vuorotta. Tunnen alkavan kurkkukivun mahdollisuutta (mikä voi tietenkin johtua siitä, että neuloin pääni paikalleen viime yönä karhunlangalla ja ruosteisella neulalla) ja lihaksia ikäänkuin melkein särkisi. Taistelkaa, soluparat! Immuniteettijärjestelmäni on kovilla mutten luovuta. Viimeisimmästä flunssasta on pitkälti toista vuotta, enkä aio nollata tilannetta nyt. Juon Finrexiniä ja lusikoin auringonhattu-uutetta. Aamun vitamiineja tupla-annos. Heilun edelleen sillä rajalla. En ole sairaana, mutta mahdollisuudet sellaiseksi tulla ovat kiusallisen suuret.
Olen tätä päivää odottanut. Kokosin itseni kuluneiden kahden viikon aikana paloista ja aloin totutella uudenlaiseen olemiseen jatkossa. Vielä on hieman kömpelö olo vaan eiköhän se tästä.
"Harrastan onomatopoetiikkaa ja lemmikkinä minulla on nelimastodontti", mies sanoi aamiaispöydässä.
"Mitä sinä nyt?" vaimo tuuskahti. "Oletkos höpöttämättä!"
...eikä minulla asiasta tämän enempää sanottavaa olekaan. Vastako siitä on kaksi viikkoa kun Jutan tapasin ja vietimme kummallisen bussimatkan rautatieasemalta pois? Tuntuu pidemmältä. On kuin aika olisi raahautunut ja kerrannut itseään monistaen tunteja saman hetken jatkuvaksi ketjuksi. Se on piinallinen ilmiö, mutta kun taas viikonlopun yhdessä vietämme, se tietenkin loistaa poissaolollaan. Vaikuttaisin nokkelammalta sanailijalta nyt ellen kirjoittaisi täsmälleen samasta aiheesta mistä Suurlähettiläiden imelyyshitti vuosia sitten kertoi. Itkettäisi, ellei näin kovin hävettäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti