Lenkkarit liukuvat soralla, minä lennän halki tämän loppukesän päivän. Nautin elämästä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka olen tuntenut, ajattelen ystäviäni ja niitä jotka ovat vittuuntuneet minuun ja ajattelen että näkisivätpä nyt, tietäisivätpä. Vähät siitä että olen yksi tuhansista, olen kuitenkin saavuttanut jotain suurta.
Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.
Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti