Syyskuu 1988

Tervehenkiset ulkoiluharrastukset uhkaavat tässäkin kuussa terminoida hyvin alkaneen nörttiyteni, kun vietän tietokoneen ja sarjakuvien sijasta suuren osan ajasta joko metsässä tai urheilukentällä. Viimemainittu totisesti tulee syksyn kuluessa tutuksi, kun koulusta kentälle tehtyjen käyntien lisäksi otan tavaksi pyöräillä paikan päälle Artsin kanssa vielä monesti iltapäivisinkin. Hyppäämme korkeutta, työnnämme kuulaa ja sen sellaista. Kentän kunnossapidosta vastaa kiukkuinen ikäloppu mies nimeltä Ilmari, joka kyllä pikkuisen pelottaa ja joka käy meillekin karjumassa erään kerran kun kohtelemme korkeushyppytelinettä hänen mielestään väärin. Illanvietto urheilukentällä on kuitenkin sen verran mukavaa, että siedämme Ilmarin. Suuri metsän reunustama juoksurata, kulahtaneen katsomon puiset penkit, joista sateisina päivinä kohoaa lievä lahon tuoksu. Ja kaksi kuudesluokkalaista siellä keskenään harrastamassa yleisurheilua kuin konsanaan kovemmatkin atleetit. Paikka on tunnelmallinen.

Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.

Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.

Elokuu 1988

Kuudes luokka alkaa, opettajanamme pysyy sama räjähdysaltis ja outoja puhuva mies kuin vitosellakin, luokkahuoneemme on edelleen koulun ylin ja perimmäisin. Helteet ovat sopivasti vaihtuneet sateisiin, mikä ei estä sitä, että ramppaan jatkuvasti metsässä: viikonloppuisin käymme jo tässä vaiheessa poimimassa sieniä, mikä on lempipuuhaani osittain siksi että tunnen sienet, osittain siksi, että Lupsin kanssa rämpiminen ryteiköissä on oikeasti hauskaa. Metsässä päästämme sen usein vapaaksi hihnasta, mistä Lupsi tykkää suuresti. Saattaa kulua puolikin tuntia ettei koiraa näy eikä kuulu, mutta jostain se sitten taas tulla tuhistaa paikalle. Kerran saapui tällaiselta retkeltään kaulaa myöten vettä tippuvana; mihin lie suonsilmäkkeeseen pudonnut, ainakaan läheltä emme mitään lamparettakaan löytäneet. Ja koulustakin tehdään heti ensimmäisellä viikolla metsäretki. Kesäloman loppuminen ei oikeastaan tunnu erityisen kurjalta. Kavereita näkee nyt enemmän, koulussa tehdään kaikenlaista poikkeavaa (liikuntatunneilla pyöräillään säännönmukaisesti urheilukentälle) ja olen viemässä tietokoneharrastuksenikin aivan uudelle taholle, kun toiveeni mukaisesti minulle hankitaan konekieliopas. Mielessäni on hurjia suunnitelmia peleistä joita koodaan. Yhden illan mittainen oppaaseen tutustuminen riittää kertomaan ettei ohjelmointi ole minua varten. Opas kätkeytyy kirjahyllyyn eikä sieltä enää esiin nouse.

Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.

Heinäkuu 1988

Heinäkuu 1988 on elämäntarinaprojektini toistaiseksi mustin aukko. Päiväkirja on kesäksi jäänyt huomiotta eikä valokuviakaan arkistoistani löydy. Mitä tuolloin tapahtui? Kävimmekö lomamatkalla? Olinko Isojoella taas viikon, vai oliko Joonas meillä? Oliko helteistä vai sateista, piirsinkö sarjakuvia, vietinkö päivät kuusnelosen äärellä? Varmaan kaikkea tätä. Tekisi ehkä mieli ajatella että kun olen kuitenkin jo yksitoista ja puoli, ovat kesät siirtymässä kohti uudenlaisia ajanvietteitä. Mutta eipä niin taida oikeastaan olla. Ollaan kuitenkin maalla, jossa kuviot pysyvät pitkälti samoina. Vanhemmat ovat töissä, minä ja Raisa vietetään päivät kotona. Tehdään Lupsin kanssa pitkiä lenkkejä, varmaan jotain kavereita pyörii nurkissa. Talomme on alueella, joka muutettiin pellosta asuinkäyttöön 80-luvun alussa, ja samanlaisia matalia tiilitaloja on horisontista toiseen, ja melkein jokaisessa asuu joku kouluikäinen. 2000-luvulla samat talot ovat täynnä eläkeläisiä, mutta niin on suuri osa koko kunnasta. Koululuokat ovat aika lailla pienempiä kuin silloin.

Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.

On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.

Kesäkuu 1988

Ökyisellä 80-luvulla vietetyssä lapsuudessa on se hyvä puoli, että ei tarvinnut vaipua ainakaan tekemisen puutteessa apatiaan. Esimerkkinä nyt vaikka kesä 1988: koulun päättäjäiset toukokuun viimeisenä päivänä, ja heti seuraavana aamuna kunnan järjestämä päiväretki Särkänniemeen, jonne minä ja Raisa lähdemme, ja Artsikin on mukana. Käyn päivän aikana kaikissa suosikkilaitteissa: Painekattilassa, Music Boxissa, Zik-Zakissa ja Metkulassa, muiden muassa. Toukokuun helteiset kelit ovat tosin vaihtuneet tavanomaisen kesäkuiseen tihkusateeseen, muitta väliäkös tuolla, menee vaan jonoissa vähemmän aikaa. Muitakin retkiä muistan kunnan nuorisotoimen noina vuosina järjestäneen. Ainakin Hellaksen karkkitehtaalla olin kerran Turussa (ilmaisia näytteitä sai säkillisen) ja vähän isommat lähtivät Åreen joka hiihtolomalla. Niistä retkistä sain sitten yläasteikäisenä kuulla tarinoita, joiden epäilin kyllä enimmäkseen olevan juuri tarinoita; itse en laskettelulomille koskaan lähtenyt.

Nyt kun nuo päättäjäiset tulin maininneeksi, niin todettakoon, että olin jälleen kerran framilla siellä. Se oli vielä noihin aikoihin pyrkimykseni - olla esillä kaikkialla. Kirjoittamistani näytelmistä olen jo maininnutkin, joskin näissä juhlallisemmissa tilaisuuksissa taisivat esitykset useammin olla jostain kirjoista poimittuja teoksia. Eivät tosin aina, joten viidennen luokan kevätjuhlanäytelmän nimi ja kirjoittaja jäävät hämärän peittoon: sen vain päiväkirjaani totean, että minä ja Olli olemme pääosassa. Kuka vielä muistaisi mitä esitimme? Ehkei kukaan. Se on tavallaan aika surullista.

Sateisen kesäkuun alussa äiti ja Raisa ovat viikon taideleirillä ja minä ajelehdin Artsin ja Mikon kanssa naapurustossa. "Olimme santikalla ja heittelimme junanvaunuja kivillä". Sellaista normaalia maalaistenavien ajanvietettä siis. Mainitsen myös että pelasimme porukalla purkkia, mikä kuulostaa jotenkin, hm, ankealta. Ehkä meillä oli aika tylsää. Onneksi Artsi ostaa vuorostaan pelejä Triosoftilta, ja kuten meillä (outona) tapana on, heti melkein ensimmäisenä päivänä lainaamme uuden hankinnan kaverille, joten Firefly on yksi kesän hittipeleistäni. Obskuuri avaruusräiskintä joka ei ole jäänyt kuusnelospelien historiankirjoihin siten kuin vaikkapa Wizball tai Turrican, mutta joka on surrealistisine ideoineen ja rokkaavine musiikkeineen yksi omia suosikkejani. Loppuvuodesta tekaisen siinä hulppean highscoren, jonka lähetän MikroBitin Peliluolaan. Ja sielläpä nimeni sitten koreilee Mestarien marmoritaululla. Muistan tuloksenkin yhä: 1611000 pistettä. Artsi ei koskaan yltänyt samaan, mistä häntä loputtomasti härnäsin. (tosin hän oli ylivoimainen ainakin Fist 2:ssa)

Edellisvuoden kesään asti mummulat ovat kuuluneet oleellisesti lomanviettoon, mutta kummankin isoisän poismeno loppuvuodesta 1987 muutti kuviot. Isän äiti ei enää muuta maalle talviasunnoltaan Vammalasta, joten toinen mummuloista on kokonaan tyhjillään. Äidin äiti asuu, kuten jo aiemmin totesin, melko entisen mallin mukaan pienessä talossaan, mutta kevään aikana hänen lapsensa ovat päättäneet helpottaa mummun oloa: taloon on vedetty vesijohdot ja rakennettu sisävessa ja sauna. En muista enää remontin yksityiskohtia, mutta on sen täytynyt olla aikamoinen ruljanssi, kun putket ja viemärit on pitänyt tontille tehdä, eikä lähinkään naapuri ole ihan vieressä. Kauppa-auto sentään taitaa mummun ohi vielä kesäisin ajella, mikä näin 2000-luvun näkökulmasta on asioista absurdein: ei kunnan keskustaan ja pariin kolmeen ruokakakauppaan ole mummulasta kuin hädin tuskin kaksi kilometriä. Mutta sellaista oli 80-luvulla vielä. Pari kertaa mekin siinä kauppa-autossa kävimme jätskit ostamassa. Kun kerran vierestä ajeli.

Toukokuu 1988

Kevät on lämmin ja koulupäivät kuluvat enenevästi ulkona. Luokka käy pyöräretkellä tutustumassa kirkkoon ja yhden iltapäivän kuun puolivälissä vietämme jokirannassa piirtäen voimalaitosmaisemaa. Päiväkirjan mukaan lämpö nousi 30 asteeseen tuolloin, ja "melkein kaikki ottivat paidan pois." Hyvien säiden vuoksi myös mm. musiikintunteja vietetään ulkona pesistä pelaten, syynä todennäköisesti se, että luokanopettajamme on tarmokas liikuntaihminen ja vuoden aikana on käynyt selväksi musiikin olevan hänelle oppiaineista vastenmielisin. Ne kulkevat koko viidennen ja kuudennen luokan saman kaavan mukaan: otetaan musiikinkirjat esiin. Opettaja kysyy mitä lauletaan. Joku pojista viittaa ja sanoo että Lätkälaulu. Sitten kaikki kääntävät jo tutuksi käyneen sivun esiin ja Lätkälaulu kajahtaa ilmoille. "Hei hei hei, on meille tuttua tämä, lätkä ja lämä..." Opettaja näyttää mielestäni aina tavallistakin kiukkuisemmalta musiikintuntien ajan, mutta myöhemmin ymmärrän sen olleen vain syvää turhautumista sitä tosiasiaa kohtaan, että joku joskus on katsonut tarpeelliseksi tällaisen lastenlaulatustunnin kuuluvan kansalliseen oppivelvollisuuteen. Kerran kumpanakin lukukautena on pelätty laulukoe, jossa luokan jokainen oppilas laulaa aakkosjärjestyksessä vapaavalintaisen kappaleen yksin pulpetissaan istuen, muiden kuunnellessa. Laulukoetunnit ovat helvetti. Mutta vain niiden perusteella määrittyy musiikinnumero todistukseen; pojilla se on pääsääntöisesti kutonen tai seiska. Mitään instrumentteja emme näiden vuosien aikana näe, saati että jotain nuotteja tai musiikin historiaa, teoriaa tai muuta sellaista läpi käytäisiin. Lauletaan vaan. Lähinnä Lätkälaulua.

Aiemmin keväällä tilasin Tampereen Triosoftista (se ykköskauppa josta pelini kuusneloseen hankin) Shoot'em Up Construction Kitin, tuttavallisesti SEUCKin, joka C-Lehdessä (MikroBitin Commodoreen keskittynyt sisarlehti, jota toisinaan ostin) sai yltiöpäistä hehukutusta ja viisi tähteä. Se onkin mainio paketti: pelinteko-ohjelmia on toki julkaistu monia aiemminkin, mutta SEUCK on ensimmäinen naurettavan helppokäyttöinen, ja vaikkei lopulta hirvittävän monipuolinen, niin sen perusominaisuuksia muuntelemalla ja kiertelemällä syntyy kyllä yllättäviä lopputuloksia. Ja jotain kai ohjelman laadusta kertoo sekin, että yhä vuonna 2016 nettiin ilmestyy nepa-nörttien SEUCKilla väsäämiä tekeleitä... Mutta onpa tuo ohjelma nyt minullakin kasettioriginaalina legendaarisen mitäänsanomattomine käyttöohjeineen (lähinnä lappunen). Alkaa sinnikäs opettelu, mutta tämä on juuri sellaista mistä tykkään: näpertely, väsääminen, rustaaminen. Laadin "tosi hienon" helikoteripelin (Warcopter oli muistaakseni sen nimi - tein sille myöhemmin jatko-osankin), ja Tomin kanssa pian sen jälkeen avaruuspelin yhden perjantai-iltapäivän kuluessa. Ensi yritelmän jälkeen pelejä syntyy paljon, on luolaseikkailua, hyönteisaiheinen tekele, avaruusräiskintä ja onnistunpa tekemään Boulder Dash -klooninkin. Alkuinnostus kestää aikansa, mutta siitä huolimatta SEUCK on tullut jäädäkseen, ja vuotta paria myöhemmin väsäämme Joonaksen kanssa pari peliä; niistä Buggy 2000 on jäänyt erityisesti mieleen mainiona rantakirppurallina, jossa yksi vihollisista on irtopäitä heittelevä skeittaaja. Toinen on Citykillers, jossa vieraillaan stripparikapakassa. Kahden freimin animaatiolla esiintyvät alastontanssijat ovat kuusnelosgrafiikkaa kauneimmillaan. En muista kumpi meistä ne piirsi, tai jos muistankin, en kerro.

Mutta nämä viimemainitut ovat siis vasta tuloillaan. Toistaiseksi SEUCK-tekeleeni ovat oikeasti järkyttävän karkeita esityksiä ja valitettavan lyhyitä, koska pyrkimys on aina laatia koko peli yhdellä istumalla. Kun keksin välitallentamisen riemut, tulee peleihin syvyyttä: varsinkin Citykillersiä tehdään pitkään ja hartaasti. Mutta nyt on siis edelleen tuo paahtavan helteinen toukokuu 1988, viides luokka päättyy, keskiarvoni todistuksessa on 8,1. Lempiaineeni edelleen englanti, mutta kuvaamataito pääsee lähelle. Pidän suuresti myös vitosluokan myötä lukujärjestykseen tulleesta historiasta. Se on laajan mittakaavan tarinankerrontaa toisin kuin mikään siihen asti koulussa ollut.

Huhtikuu 1988

Hukun arkipäivän pehmeyteen. Ala-asteen toiseksi viimeisen vuoden lähestyminen loppuaan ei aiheuta kummempaa ahdistusta, ostelen sarjakuvia, kopioin kavereilta pelejä kuusnelkkuun ja listaan päiväkirjaan koulun liikuntatuntien joukkuepelien tuloksia. Kovin usein näytämme pelaavan jotain jonka nimi on "minijalkkis". Mitä lienee. Pitsku on sentään jo tässä vaiheessa muuttunut aidoksi pesäpalloksi. Käsityötunnilla värkätään emalikoru ja avaruusalus, kotona käytän tietokonetta muuhunkin kuin pelaamiseen: "olen tehnyt jo kaksi ohjelmaa", kerron sen suuremmin tarkentamatta. Olisinpa sillä tiellä jatkanut.

Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.

Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.

Maaliskuu 1988

En ole hetkeen maininnut Marvel-harrastustani, mutta kylläpä se kuulkaa voi tässä vaiheessa jo paksusti. Tilatun Hämähäkkimiehen lisäksi ostan Ryhmä-X:n käytännössä joka kuukausi ja kiertelen divareita aina isommilla paikkakunnilla käydessä. Ja kun vuoden 1988 alusta alkoi Suomessa ilmestyä kolmas Marvel-lehti, antologiahenkisesti parhaita paloja tuosta laajahkosta supersankarimaailmasta poimiva melko yllätyksettömästi nimetty Marvel... No, tämähän on silkkaa riemujuhlaa. Olemme lehdestä Joonaksen kanssa molemmat yhtä täpinöissä: muutenkin Marvel on varsin jaettu intohimo. Kommentoimme, kritisoimme, fanitamme ja keräilemme samaa kamaa, ja kerättävää kyllä jo tuohonkin aikaan riittää.

Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.

Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.

Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.

Helmikuu 1988

Hiihtoloma taitaa mennä vähän sisemmissä merkeissä kuin aiemmin, johtuen tietenkin vielä suhteellisen tuoreesta tietokoneesta ja siitä tosiasiasta, että pelejä on muutaman kuukauden aikana ehtinyt kertyä jo mukavasti. Tai ei välttämättä; talvi on kuitenkin yksitoistavuotiaallekin vielä houkutteleva juttu. Katuja ei liikaa hiekoiteta, mistä seuraa se, että potkukelkka on varsin yleinen kulkuväline, ja sitä käyttäen on kaupassakäyntikin jotain ihan muuta kuin pakkopullaa. Lämmöllä muistelen ala-asteen pakkaspäiviä, ja sitä miten normaalisti polkupyöristä aamuisin täyttyvä pihannurkka olikin piukassa potkukelkkoja, kun useat kymmenevät oppilaat kiisivät koulumatkansa tuolla kulkuvälineistä jaloimmalla. Eivät kaupunkilaislapset tuollaisesta hienoudesta mitään tiedä. Kyllä mekin ainakin muutaman kerran joka talvi potkimme vinhaa vauhtia kouluun, ehkä yhtä kelkkaa käyttäen, ehkä joskus kahdellakin, kyllähän nyt joka talosta pari potkutinta löytyy. Mutta tosiaan on paljon mahdollista että käytämme päivämme myös hiihtäen ja Lupsiahan ulkoilutetaan tietysti talvella yhtä lailla kuin kesällä. Se on jo iso koira, ja koska basset, sen ulkoiluttaminen on kyllä aika tylsää: koira etenee etanan vauhdilla nenä maassa. Pentuna Lupsi vielä juosta hölkötti, nyt alkavat olla ne ajat takana.

Aika paljon me piirrämme sarjakuvia. Syystä tai toisesta sarjakuvien laatiminen on sellainen perusmallin ajantappokeino läpi koko lapsuuden. Jo pari vuotta aiemmin olen piirtänyt muutaman numeron Silver Lightning -nimisen avaruusolennon seikkailuja, edellisenä syksynä aloitin iisakinkirkosti etenevän Tiikerimies-eepokseni, Joonaksen kanssa on piirrelty varmaankin jo edelliskesänä sarjakuvia Isojoella (ja piirrämme vielä jatkossakin) ja sitten minulla on vielä muutamia vakiohahmoja, joiden strippimuotoisia edesottamuksia aina silloin tällöin innostun jatkamaan - niistä yleisimmin esiintyy hemmo nimeltä Jamppa Juoksija. En ole erityisesti perehtynyt pikajuoksun maailmaan, mutta silti saan tahkottua aihepiiristä vitsin toisensa jälkeen, mikä ei kyllä enää aikuisena onnistuisi. Tällä hiihtolomalla minä ja Raisa palailemme legoista viime kesänä rakentelemiimme labyrintteihin, ja kun niiden väsääminen kyllästyttää, alamme piirtää niihin sijottuvia seikkailuja. Oman labyrinttitarinani päähenkilö on nimeltään Jagger Seikkailija. Hän on MacGyver-wannabe, joka löytää oudon labyrintin, eksyy sinne, selviää vaaratilanteesta toiseen hengissä ja pääsee lopulta ulos. The end. Meneepä siinä piirrellessä yksi lomapäivä mukavasti.

Tammikuu 1988

Vuoden aluksi aloitan uuden harrastuksen: kansantanhun. Todettakoon, että idea ei ole omani. Äidinkö se oli? No joka tapauksessa, lapsille tarkoitetulle kansantanhukurssille käy minun ja Raisan tie. Käyneekö ajatuksissani, että olisinpa sittenkin jatkanut partiossa? Ehkä ei. Olen varmaan vieläkin tyytyväinen että pääsin sieltä. Mutta miksi tanhu? Muistikuvat ovat autuaasti hämärtyneet. En pidä kurssista. Siellä on muutamia melkein-tuttuja (kun pienellä paikkakunnalla ollaan) ja tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran. Mutta silti. Opettajasta muistan, että aivan erityisesti hänestä en pidä. Hän on iäkkäämpi nainen, jolla on hyvin lyhyt pinna ja jota selvästi harmittaa se, että monet kurssilla olevat ovat siellä vastentahtoisesti. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta komentaa ja tiuskia meille, mutta niin hän kuitenkin tekee, yleensä tunnin loppua kohti. En muista enää miltä hän näytti, mutta hänen vakiosanontansa on jäänyt mieleen: "Nyt taisi olla vähän honkkeloimisen makua." Tämän saamme kuulla, kun joku opeteltu suoritus menee penkin alle. Pari kertaa tuon sanottuaan hänellä yleensä pettää hermo. Minä olen aivan erityisessä silmätikkuasemassa, tai ainakin tunnen olevani. En koe ansainneeni tällaista komennusta koulun ulkopuolella.

Mutta sielläpä silti pistän tanhuten koko kevään kerran viikossa. Niin että on tässä kaikenlaista tehty elämässä. Tarpeeksi, jopa.

Joulukuu 1987

Jos taata oli isovanhemmista läheisin, oli äidin isä, pappa, etäisin. He edustivat eri sukupolveakin, pappa täytti keväällä 1987 jo 81 vuotta, oli talvisodan tullessa jo reippaasti yli kolmekymppinen. Hän ja mummu saivat kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, asuivat pienessä itse rakentamassaan talossa metsän ja pellon välissä, ja vielä 70-luvun alkuvuosina heillä oli kotieläimiäkin (vuohet olivat vissiin viimeisiä), mutta ei minun aikanani enää muuta kuin yksi maaninen koira ja monta puolivilliä kissaa jotka tekivät pentuja suulin pahnoille kesäisin. Minun muistikuvani papasta ovat positiivisia, vaikka niitä on vähän. Siinä missä taatan kanssa istuin usein sohvalla tutkimassa vaikkapa luontokirjoja tai muuten vaan höpisemässä, en muista kertaakaan tehneeni tai jutelleeni kahdestaan papan kanssa mitään. Ehkä hän ei vain enää vanhalla iällään ihmeemmin lasten kanssa viihtynyt. Ei häntä varmasti haitannut että meitä oli varsinkin lauantaisin talo täynnä kun sukulaiset tulivat mummulakäynnilleen eri puolilta maata, mutta aina välillä tuli se hetki jolloin pappa vetäytyi omaan rauhaansa omaan pieneen kamariinsa.

Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.

Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.

Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.

Marraskuu 1987

Hautajaisista ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin että osanottajissa on hyvin vähän lapsia tai edes nuoria. Isän puolelta meillä on vain kaksi serkkua, molemmat paljon meitä vanhempia, muut hautajaisissa ovat aikuisia ja enimmäkseen vieraita. Ei tämä kuitenkaan syksyäni leimaa enempää. Elämä jatkuu... Näperrän tuoreella tietokoneellani, käyn elokuvakerhossa ja maalauspiirissä, ja syksyn aikana myös kansalaisopiston valokuvauskurssi on ehtinyt pitkälle. Onnistuin maanittelemaan sinne Artsin mukaan, ja olemme ainoat alaikäiset ryhmässä. Opettajamme on vähän John Lennonin näköinen pitkähiuksinen mies nimeltä Ali. Hän käyttää minusta ja Artsista yhteisnimitystä "jäppiset", syystä tai toisesta hänestä on jotenkin koomista että olemme siellä. Ryhmä ei ole iso, ei varmaan kymmentä henkeä. Saamme luentoja valokuvaamisen perusteista ja tekniikasta ja lopuksi kehitetään oma otoskin pimeähuoneessa. Minä päädyn tämän mallikuvan kohdehenkilöksi. Isokokoinen mustavalkokuva kehitetään punaisen valon alla jokaisen ryhmän jäsenen saadessa osallistua. Olen kuvassa silmät kiinni. En lopulta taida saada valokuvakurssista paljoakaan, mutta onhan se tavallaan mielenkiintoinen kokemus, vaikka myöhään illalla ja usean kilometrin pyörämatkan päässä omaa kouluamme pienemmällä ala-asteella. En edes tiedä mitä kurssilta oikeastaan odotin. Todennäköisesti vain paljon kuvien räpsimistä, mitä siis ei tapahdu juuri lainkaan. Vapaa-aikana olen kuitenkin kohtalaisen aktiivinen kuvaaja. Napsin edellisjouluna saamallani Konica AF 3 -merkkisellä pokkarilla filmin täyteen parin kuukauden välein. Kamerassa on kokoluokan laitteekseen häkellyttävän hyvä linssi, eikä kuvia saa esimerkiksi ylivalottumaan vaikka miten yrittäisi: kesäkuvissakin taivas on aina uljaan syvänsininen. Käytän kameraa kevääseen 1998 asti, jolloin virittimestä katkeaa jousi juuri kun olen ottamassa kuvaa kirjoittamisenopettajastani Kirstistä. Vasta silloin siirryn järjestelmäpuolelle, mutta yli kymmenen vuotta aiemmin käymäni kamerakurssin opit ovat unohtuneet.

Lokakuu 1987

Asun samalla paikkakunnalla josta vanhempani ovat kotoisin, mikä tarkoittaa että molemmat mummulat ovat lähellä: linnunteitse kumpaankin on kotipihasta alle kolme kilometriä. Kumpikin mummula on vanha talo isoine pihoineen, jännittävine ulkorakennuksineen, vintiltä löytyvine vanhoine tavaroineen. Kummassakaan ei ole sisävessaa; ei minun ja ulkohuussien välissä ole kuin yksi sukupolvi. Mummulat ovat jokseenkin arkipäiväinen, itsestään selvä osa elämää. Ne ovat olleet olemassa aina, eräänlaisia kodinjatkeita molemmat (ja isän vanhempien talviasunto Vammalassa).

Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.

Syyskuu 1987

Syksy etenee, ehkä koulussakin jotain tapahtuu, mutta ainoiksi tallentamisen arvoisiksi asioiksi sieltä katson liikuntatuntien joukkuepelien tulokset ja sen, mitä puukäsitöissä tehdään. Harrastuksetkin alkavat taas. Käyn syksyn ensimmäisessä elokuvakerhossa, ja nyt huomaan myös valehdelleeni teille aiemmin kun kerroin etten maalausvälineisiin kevään -87 jälkeen enää koskenut: nähtävästi maalauspiirikin jatkuu edelleen. Olimmeko tosiaan koko perhe siellä kaksi vuotta? Siihen nähden en sitten loppujen lopuksi kovin aktiivinen maalari olekaan. Partion sentään lopetan. Pari vuotta siellä riitti, vaikka nyt olisi edessä ollut eteneminen sudenpennuista - saattoi vaikuttaa toki päätökseen että muutama kaverikin sen jätti. Tai ehkä minä vaikutin heihin, kuka tietää, käyn joka tapauksessa ihan itsekseni kansalaisopistolla ilmoittautumassa valokuvauskurssille, jonne onnistun houkuttelemaan Artsinkin mukaan.

Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.

Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.

Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.

Elokuu 1987

Vauhti jolla asiat kymmenvuotiaan elämässä etenevät on huima. Olen vasta jokunen viikko aiemmin päässyt sisään Marvelin sarjakuvien laajaan maailmaan; lehtikokoelmani koostuu alle viidestä kappaleesta vielä tässä vaiheessa. Eikä se enää riitä. Kiipeilen iltaisin pihanurmikkomme kivenlohkareilla ja kehittelen pässäni omia hahmoja. Eräänlaiseksi alter egoksi muodostan sankarin nimeltä Tiikerimies. Ihan aluksi kuvittelen hänet osaksi Marvelin hahmogalleriaa, mutta se tuntuu pian väärältä. Alan kehitellä omaa universumia: Tiikerimies saa omat vihollisensa ja omat kollegansa, joista jokaisella omat oudot voimansa, omat kummalliset syntytarinansa. Muutama päivä Tiikerimiehen keksimisen jälkeen alan piirtää hahmon ensimmäistä sarjakuvaseikkailua - joka tosin jää viimeiseksikin (vaikka jatkan sitä muutaman seuraavan vuoden aikana aina silloin tällöin), koska enimmän mielenkiinnon vie omien hahmoesittelyjen laatiminen.

Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.

Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.

Heinäkuu 1987

Heti kuun alussa lähdemme käymään Isojoella, jonne olen jäämässä viikoksi kylään. Miettiessäni Joonakselle tuliaista muistan hänen sarjakuvakokoelmansa ja päädyn hankkimaan Hämähäkkimiehen viimeisimmän numeron. Luen sen matkan aikana pariin kertaan läpi ja vaikutun. Huomaan löytäneeni jotain sellaista josta minulla on kyllä ollut etäinen aavistus (johan edelliskesänä tutustuin Isojoella lehteen nimeltä Ryhmä-X), mutta jonka laajuutta en ole tajunnut. Ahmin Mail-Manin palstaa ja lehteen sisältyviä hahmoesittelyjä haltioituneena. Minuun tekee aivan erityisen vaikutuksen tämän maailman laajuus, sen säännöt, lainalaisuudet ja joka suuntaan rönsyilevät tarinat, jotka jo tämän yhden lehden kautta käyvät ilmeisiksi. Kun palaan viikon kuluttua takaisin kotiin, päätän että elämässä on aika astua eteenpäin: minullekin tilataan Hämähäkkimies. Olen astunut Marvelin maailmaan.

Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.

MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.

Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:

26.7.  - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."

Kesäkuu 1987

Jee, kesäloma! Neljäs luokka jää taakse ja toukokuun kaltainen tapahtumien vyöry jatkuu. Tuntuiko se siltä tuolloinkin? Ei kai. Sellaista piti olla. Ei tyhjiä päiviä. Pitää olla kiitollinen vanhemmille, jotka jaksavat minua ja Raisaa kuljettaa ympäri Suomea: Tampereella käymme kahdesti; ensin äidin syntymäpäivänä Särkänniemessä, myöhemmin vasta pari kuukautta aiemmin avautuneessa Muumilaaksossa - jonka en muista olleen mitenkään sykähdyttävä kokemus. Eletään aikaa ennen tv-muumeja, kirjoja en ole lukenut, ja Janssonien omat sanomalehtisarjakuvat ovat jotenkin kummallisia, niistä jää sellainen kiusallinen vaikutelma etteivät ne ole lapsille tarkoitettuja lainkaan. Lisäksi ne on mielestäni huonosti piirretty.

Tampereen lisäksi käymme Liedon Zoolandiassa, mutta matka on pettymys. Koko päivän sataa kaatamalla, ja harvat näkemämme eläimet ovat ankeina häkeissään. Olemme lisäksi melkein ainoat ihmiset koko alueella; Ähtärin eläinpuistoon tätä ei voi edes etäisesti verrata. Korkeasaari on vielä edessäpäin: siellä käyn ensimmäisen kerran kesällä 2015, joten siitä sitten myöhemmin lisää. Keväällä hyvään vauhtiin päässyt päiväkirjani on kuitenkin jo tässä vaiheessa degeneroitunut melko luettelomaiseksi päivän tapahtumien kertaukseksi: missä oltiin, kenen kanssa, kuka kävi meillä. Koulusta kirjoittaessa tunteetkin pääsivät välillä esiin, nyt eivät enää. Vain Zoolandian aiheuttama pettymys tihkuu sivulle, mutta vähäisenä sekin, ilot ja surut tasaantuvat, tärkeää on raportointi. Kavereista eniten aikaa vietämme Jarkon kanssa, joka onkin kätevästi läsnä kun kerran rajanaapureita ollaan.

Tomin luona käymme ratkomassa hänen suunnittelemiaan legolabyrinttejä, mitä harrastusta sitten jatkammekin Raisan kanssa kotona pitkään ja hartaasti - olettaisin että Tomi keksi idean näihin ongelmanratkaisua vaativiin sokkelotehtäviin Lucasfilmin pelistä Labyrinth, jota olen hänen kanssaan kuluneen vuoden aikana moneen otteeseen kuusnelosella tahkonnut. Tomi on tuollaisten ajatusongelmien laatimisessa mestari. Myöhemmin hän kehittelee omia salapoliisitehtäviä, taisipa joskus vuosien kuluttua oman lautapelinkin laatia. Minä ammennan häneltä ideoita ja yritän sitten toteuttaa niitä huonolla menestyksellä itsekseni. Paitsi legolabyrintit säilyvät minun ja Raisan keskinäisessä ajanvietossa tosiaan kauan. Myöhemmin ne jalostuvat sarjakuviksi. Sellaista se tuohon aikaan on: ideat johtavat toisiin, tekeminen muuttaa muotoaan, kaikki on samaa lapsen maailmaa.

Tietynlaisen kohokohdan koen kesäkuisilla yrittäjämessuilla, jotka paikallinen Lions Club järjestää kolmen vuoden välein palloiluhallissa ja sen edustalla. Mukana ne kaikki olennaiset: makkaraa, muurinpohjalättyjä, poniajelua, kaikki paikalliset firmat tuotteineen ja esiintymislavalla joku keskisuuri tähti (90-luvun aikana messuilla esiintyivät ainakin Katri-Helena ja Anita Hirvonen, vuoden -87 esiintyjistä ei ole jäänyt merkintää). Hienoimpana kaikesta on kuitenkin helikopteri, joka lennättää halukkaita katsomaan kaunista kotikuntaa korkeuksista. Tätini Virpi lähtee seurakseni ja lento on ikimuistoinen: vatsanpohjasta huimaa hyvällä tavalla. Käymme älyttömän korkealla, pilotti kysyy mihin mennään ja tekee lenkin kotimme suuntaan. Kopterin ikkunat ovat auki; sisällä käy koko ajan hurja ilmavirta. Tätä kirjoittaessa on vaikea uskoa, että tuosta lennosta on tosiaan niin kauan. Muistan sen liian hyvin. Olisin luullut että tämä tapahtui jollain myöhemmistä messuista... Mutta koskaan toiste en lentänyt. Taisi olla melko kallista.

Kun sanoin päiväkirjan taantuneen enää listaukseksi, huomaan kuitenkin yhden asian, joka korostuu. Kaikki koiramme Lupsin kanssa tehdyt asiat, pienetkin, koen tärkeäksi kirjoittaa. Se alkaa olla nyt täysikokoinen, ja saamme Raisan kanssa ulkoiluttaa sitä niin paljon kuin vain jaksamme. Ja kyllähän meillä siihen tarmoa riittää. Käymme mummulassa, samoamme lähimetsissä, juoksemme oman pihan nurmikolla, välillä Lupsi pääsee suihkuun ja siitäkin kerron. Koirasta on puolessa vuodessa tullut osa arkipäivää, mutta ehdottomasti oleellinen osa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kesämme sen kanssa ja kaikki on vielä uutta.

Ja sitten on vielä kahdet synttärit, yhdet rippijuhlat, Vammalan markkinat, sukukokous Aurassa, äidin työpaikan järjestämä risteily Rautavedellä ja niin edelleen. Kyllähän te tiedätte millaisia kesät ovat.

Toukokuu 1987

Jo tässä vaiheessa elämäämme olemme siskon kanssa (ikämme: 10 ja 8) niin populaarikulttuurin kyllästämiä, että kun vietämme aikaa pihalla, leikimme tv-sarjoja. Niillä on sellaisia nimiä kuin Keskiaika ja Kaikki on maailman pahuutta. Tuo viimemainittu olisi kyllä näin 2010-luvullakin ihan timantti tv-sarjan otsikko. Jos jotakuta kiinnostaa tuottaa niin yhteyksiä tähän suuntaan, minä kyllä käsikirjoitan. Muutakin kuukauteen mahtuu, eikä ihan vähän. Päiväkirjaamiseni on nyt lievän takeltelun jälkeen päässyt täyteen vauhtiin, ja kirjaan jokaisen päivän tekemiset pieteetillä talteen, keskittyen pitkälti luetteloimaan tapahtuneita asioita. Kerron keiden kanssa olen ollut pihalla, liikuntatuntien joukkuepelien tulokset, mitä pelejä pelaan Tomin luona perjantaisin kuusnelosella (yhden perjantain saldo: Glug glug, Labyrinth, Calactic [sic] gardener, Hero).

Kun aikuisen näkökulmasta tuota yhtä kuukautta katsoo, on päällimmäinen tunne ähky. Tyhjiä päiviä ei ole. Yhteen kuukauteen mahtuu asioita, ihmisiä ja tekemistä järjettömästi. Lähes joka päivä olen jonkun kaverin kanssa ulkona, tässä kuussa enimmäkseen paitsi tietysti pikkusiskon, myös naapurin Jarkon, jonka kanssa rakennellaan majoja ja kuntoratoja, serkkumme Rauno on usein paikalla hänkin, ja perjantaisin, kuten sanottua, käyn Tomilla pelaamassa, välillä Isojoen sukulaiset tulevat käymään ja keksimme Joonaksen kanssa kaikkea outoa, toisesta naapuritalosta poikkeaa Maijakin muutaman kerran ja kerran vietän lauantain entisestä perhepäivähoitopaikastani tutun Villen kanssa, joka oli aikoinaan kavereistani läheisin, mutta koska asumme eri puolilla kunnan halkaisevaa jokea, käymme eri ala-astetta ja kaveruus on hiipunut. Yhtenä iltana pelailemme pienellä porukalla pihassa pesistä, kun naapurustosta alkaa valua spontaanisti paikalle muuta sakkia omine mailoineen ja räpylöineen. Isommat pojat valtaavat ottelumme, me pienet jäämme syrjään. Saan pallosta osuman keskelle otsaa, minkä jälkeen en pysy pitkään aikaan tolpillani. Isot pojat häipyvät vähin äänin. Säännöllisesti käymme molemmissa mummuloissa, vapunpäivänä Ellivuoressa vappulounaalla, äitienpäivänä olen kirkossa keräämässä kolehtia (miksi, sitä ei päiväkirja kerro), kuun viimeisenä päivänä serkkupojan lakkiaisissa Hyvinkäällä.

Ei se vielä riitä. Käyn edelleen partiossa, jossa lippukuntamme osallistuu Luvialla järjestettyihin sudenpentukisoihin. Selviydymme 71:n osallistuvan joukkueen kilpailussa kunniakkaalle sijalle 66. Kukaan ei oikeastaan ylläty. Elokuvakerho jatkuu, öljyvärimaalauskurssi huipentuu näyttelyyn, minkä lisäksi käymme perheen voimin kurssia ylläpitävän taiteilijan kotona myöhemmin visiitillä. Tänä vuonna luokkaretkemme kohdistuu Tampereelle, jossa varmasti on muitakin käyntikohteita kuin huvipuisto, mutta minulle muut tuskin merkitsevät mitään. Käyn Särkänniemessä kahdessatoista laitteeessa.

Taipumukseni kirjoittaa on sekin jo näkyvillä: paitsi päiväkirjaa, kirjoittelen silloin tällöin Silver-Reed -merkkisellä mekaanisella kirjoituskoneella (jossa on kaksi värinauhavaihtoehtoa, musta ja punainen) nuortenkirjaa, joka alkaa: "Sami käveli kohti kotia. Näin synkkää päivää hänellä ei ollut ikinä ollut." Sijoitan kirjan kaupunkiin ja kerrostalolähiöön, koska minusta kerrostalot ovat superjänniä, olen ehkä kolme tai neljä kertaa elämässäni sellaisessa käynyt. Tämän lisäksi kirjoitan käsikirjoituksen kaitafilmielokuvaan, jonka siskon kanssa eräänä iltapäivänä koulun jälkeen kuvaamme. Olemme muutaman tekeleen perheen vanhalla kaitafilmikameralla jo ennenkin kuvanneet, mutta tämä on ensimmäinen jossa on käsis. Elokuva kertoo tyypeistä, jotka kotonaan hakkeroivat (Salora Fellow'lla) vahingossa salaiseen tietoverkkoon, saavat peräänsä roistoja ja pakenevat. Ottaen huomioon että elokuvassa on useita eri rooleja, mutta vain yksi henkilö kerrallaan näkyvissä (koska toisen piti pitää kameraa), on lopputulos yllättävän onnistunut. Melko luovaa ongelmanratkaisua näkyy myös siinä, että kaitafilmielokuvissa ei ole ääniraitaa: ääniefektit on kirjoitettu paperilapuille, jotka on sinitarralla kiinnitetty seinään ja niihin sitten rajusti zoomataan tarpeen vaatiessa. Vielä näidenkin jälkeen on kirjoitettavaa: Koulussa on näytelmätunti, jossa halukkaat saavat esiintyä. Minä, Artsi, Harri ja Jammu esitämme kirjoittamani "tosi kovan" (oma määritelmä) murhadraaman. Olikohan tämä se, jossa Kivääri-Kalle ja Puukko-Pete juonivat murhatakseen joulupukin? Vai olisiko se ollut jossain pikkujoulujuhlassa... No, olen sitten vissiin kirjoitellut murhanäytelmiä enemmänkin. Harmi ettei tämäisestä ole enempää infoa säilynyt.

Kuukauteen mahtuu vielä siskon tanssikoulun kevätnäytös, jonka käymme katsomassa oudolla porukalla. Mukana ovat äidin sisko, isän isä, meidän entinen luokanopettajamme Taimi, äiti ja minä. Myöhemmin vuokraamme paikalliselta grillikioskilta (!) videonauhurin, jolla katsomme esityksen vielä kotona; tanssikoulu on sen nauhoittanut. Omaa videolaitetta meille ei vielä vuosikausiin hankita, eivätkä ne kovin yleisiä vielä tuohon aikaan olekaan. Iltaisin pelaamme usein kotona Trivial Pursuitia, mikä näin jälkikäteen tuntuu vähän oudolta ja varmaan vanhempien mielestä on ollut aika kuivikasta. Mitä me lapset muka olemme tienneet? Ja käymme sukulaisissa. Ja koulu päättyy, ja on kaikki läksyt ja kokeet, käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa koska luen koko ajan valtavasti. Kuun lopulla Matias Rust laskeutuu Punaiselle torille. Ei se minua hirveästi hetkauta. On aika paljon kaikkea muuta.

Huhtikuu 1987

Mainitsin neljännen luokan alkaessa opettajamme, joka tulee vuoden kuluessa erityisen tunnetuksi tavastaan jaella mielivaltaisia jälki-istuntoja ja kotiin vietäviä lappuja joissa on nuhteita milloin mistäkin. Lapuista on jäänyt mieleen opettajan mitä oudoin käsiala - o:t ovat terävän neliskulmaisia, j:t 90 asteen väärään suuntaan sojottavia suorakulmia. L-kirjaimesta j:n erottaa vain niiden ylle laitettu piste. Näitä lappuja sitten kotona tulkittiin. Päiväkirjoissani opettajan toiminta ei juuri esiinny, mutta mainintoja on: huhtikuun aikana olen jälki-istunnossa kahdesti, molempiin syynä myöhästyminen tunnilta. ("Vain minuutin!" kirjoitan tuohtuneena, mutta en erittele syitä missä olin tuon minuutin, jonka aikana niin kaikki 22 muuta oppilasta kuin opettajakin ehtivät luokkaan).

Kuten viimeksi sanoin, käyn maanantaisin partiossa. Nyt on menossa jo toinen vuoteni siellä, päätellen siitä että odottelen jo seuraavaa syksyä ja siirtymistäni sudenpennuista vartioon. Sitä ei koskaan tapahdu. Alan olla aika kypsä partioon jo tässä vaiheessa. Huolimatta luterilaisen yhteiskuntamme minuun iskemästä ikuisen elämän pelosta en silti kiinnostu uskonnosta pätkän vertaa, ja partio on ensisijaisesti uskontoa. Kokoonnumme maanantaisin seurakuntatalolla, jossa rukoillaan ja veisataan virsiä. Sitten tehdään vähän merimiessolmuja ja opiskellaan luontoa. Saattoi olla Tomi, joka sai minut aikanaan partioon liittymään, mutta hän on tässä vaiheessa jo saanut ylennyksen, ei käy enää sudenpentukokouksissa ja vakuuttaa minulle aina koulussa että kun vaan pääsen vartioon, muuttuu kaikki tosi kivaksi. Sinne asti en kuitenkaan koskaan kestä. Kotikasvatukseni on maallinen: käymme jouluna kynttiläkirkossa ja juhlapyhinä haudoilla, muuten uskonto loistaa poissaolollaan, mistä olen kyllä kiitollinen edelleen. Mutta partioon se ei ole minua pehmentänyt ollenkaan, ja partio ja kirkko ovat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että edelliskesäisellä leirillämme yksi telttavahdeista oli seurakuntamme kirkkoherra (joka muuten oli yksi äänekkäimmin naispappeutta vastustaneista papeista koko maassa, ja on aikanaan minutkin jumal-yhteyteen kastanut; olen tästä yhteydestä sittemmin omatoimisesti eronnut). Tuolla kesäleirillä käännytystyö ampaisi sfääreihin. Makkaranpaistosta huolimatta kammosin leirinuotioita, koska niillä aikuiset kertoivat ankeita tarinoita uskoontulemisestaan. Silti jatkoin vielä toisen vuoden, ja nyt keväälläkin suunnittelen jatkavani syksyllä. Muistan edelleen miten helpottavalta tuntui kun tajusin voivani lopettaa. Luulen että vanhempianikin hiukan kiusasi se uskonnollisuus. Tai ehkä partio vain teetti heilläkin työtä. Piti rampata kaiken maailman merkinjakotilaisuuksissa. Paitsi että itse en tainnut suorittaa juuri mitään.

Maaliskuu 1987

Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.

Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.

Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.

Helmikuu 1987

Suhteeni kouluun on neljännen luokan kuluessa muuttunut. Tähän asti olen ollut niin sanottu tunnollinen oppilas. Olen tehnyt kuuliaisesti kaikki läksyt, päntännyt kokeisiin, ottanut kyseenalaistamatta vastaan peruskoulun. Jotain kuitenkin tapahtuu, joka saa minut arvioimaan vaadittavaa uusiksi. Kenties kyseessä on vain opettaja, jonka kaikki luokallamme aistivat inhoavan työtään ja meitä. En enää välitä kauheasti vaikka jonkin kokeen numero välillä olisikin huono (paitsi englannista välittäisin, mutta ne ovat aina kymppejä). Todistuksen keskiarvo on jo syyslukukauden jälkeen ottanut jyrkän kurvin alaspäin, ja jonnekin 7,5:n tienoille se taitaa laskea kevättodistuksessa. Ei se minua haittaa. Koska voi olla että taustalla on jotain laajempaa: joskus näihin aikoihin kehitän kuvitelman, joka ei sittemmin jätä minua rauhaan. Siinä kuvitelmassa olen ollut onnettomuudessa ja makaan kuolevana jossakin kaivossa tai ojan pohjalla. Muistelen hetkiä jolloin tämä on voinut tapahtua - niitähän kymmenvuotiaan elämäkin on ollut täynnä. Kaikki tuon onnettomuuden jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää kuolevan lapsen mielikuvitusta, viimeisiä houreita ennen pimeyttä. Tämä kuvitelma, vaikka välillä onnistunkin vakuuttamaan itseni siitä että kyseessä nimenomaan on kuvitelma, saa ajatuksiini kuitenkin pesiytymään pikkuruisen epäilyksen siemenen: millään ei lopulta ole merkitystä. Mitä tahansa ihminen elämänsä aikana tekee, katoaa, ja vaikka vielä tämänikäisenä kärsinkin jossain määrin uskontotuntien minuun iskemästä jumalanpelosta (luen iltarukouksen rutiininomaisesti joka ilta ainakin kuudennen luokan loppuun asti), olen alkanut aavistaa, ettei siitäkään mikään ole totta. Kun ihminen kuolee, mitään ei jää. Siksi kaikki mitä fyysisen elämän aikana tapahtuu, on turhaa. Sinänsä on kai lohdullista, että olen kuitenkin vain kymmenvuotias pojannaskali, jolla on muutama hyvä kaveri ja jossain määrin tekemistä iltaisin. En tiedä miten olisi käynyt jos olisin viettänyt näiden ajatusten kanssa kaikki pitkät illat itsekseni. Joka tapauksessa tavakseni tulee aina itsekseni ollessa, mikä tarkoittaa enimmäkseen koulumatkoja, vajota omituiseen pimeään tyhjyyteen. Se ei ole kauhea tyhjyys kuitenkaan, vaan lohdullinen. Ajatuksena pelkkä tyhjyys on minulle parempi kuin se kauhea kuva mikä kristinuskon paratiisista on annettu: ikuinen elämä. Päättymätön ikuisuus on minulle niin hirveä käsite, että joudun taistelemaan sen ajattelua vastaan.

Tammikuu 1987

Sallittaneen hieman epävarmempia muistikuvia välillä. En nimittäin ole ihan sataprosenttisen varma siitä, oliko Jani meidän luokallamme neljännellä vai viidennellä, mutta jospa nyt kuitenkin sijoitan hänet tähän. En muista enää mistä Jani tuli, mutta koulu oli kuitenkin jo hyvän matkaa syksyn puolella kun hän ilmestyi luokkaan; syyskuussa otettuun luokkakuvaan hän ei ehtinyt. Ensimmäinen mihin huomio Janissa kiinnittyi, oli hänen pituutensa. Artsi oli neljännen luokan pojista ennen uutta tulokasta pisin, mutta Jania hän ylettyi ehkä leukaan. Jani oli pidempi kuin yksikään ylempien luokkien oppilaista, hän oli pidempi kuin yksikään opettajista, hänellä oli suuria vaikeuksia mahtua istumaan pulpetissaan. Oli hän toki epänormaalin pitkä ikäisekseen, mutta oli hän myös meitä muita vanhempi: itse Jani väitti jääneensä luokalleen jo kahdesti, vaikka joku tiesikin ettei se ollut mahdollista enempää kuin kerran. Epäuskoisille hän esitteli aiempia todistuksiaan, joissa nelosten riviä koristi muutama satunnainen vitonen. Jani ei panostanut koulunkäyntiin liikoja.

Luokan suhtautuminen Janiin oli ehkä jokseenkin yllättävä. Hän oli toki muualta tullut ja sikäli ulkopuolinen, mutta toisaalta, huolimatta siitä että olimme neljäsluokkalaisia kaikki, Jani oli jonkinlainen auktoriteetti. Hänen kanssaan oltiin samaa mieltä. Jania haluttiin miellyttää, hänen seuraansa varsinkin muutamat kovemmat jätkät hakeutuivat. Janilla oli jatkuvasti kaikkea outoa tavaraa kolussa mukana. Milloin omatekoisia aseennäköisiä vimpaimia, milloin sarjakuvalehtiä. Kirjoja hän ei yleensä muistanut tunnille ottaa. Varsinainen häirikkö Jani ei ollut. Hän istui epämukavan näköisesti pulpetissaan, saattoi joskus hörähtää tuhahduksen jollekin opettajan sanomalle - tämä sinällään oli uutta ja uskaliasta meille - mutta ei hän möykännyt tai sählännyt. Kiusaajia Janilla ei ollut, eikä hän toisaalta kiusannut ketään. Hän oli lempeä, joskin hyvin kyyninen koulunkäynnin ja muun joutavan suhteen. Hän tiesi tuhlaavansa aikaansa siellä, mutta toisaalta mitään tärkeämpääkään Janilla ei ollut. Hän ei lukenut kirjoja, ei tehnyt puutöitä, ei rassannut mopoakaan vielä senikäisenä, joskin on siis mahdoton sanoa minkä ikäinen Jani oikeastaan oli.

Minä ja Jani emme liiemmin vuoden aikana kommunikoineet. Olen muistavinani että kerran Artsin kanssa lainattiin häneltä kasetillinen kuusnelosen pelejä. Ehkä hän oli sittenkin vasta vitosluokalla. Oli miten oli, aivan kuten saapui vähän koulun alkamisen jälkeen, Jani muutti paikkakunnalta joitakin viikkoja ennen kuin koulu keväällä loppui. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, olen melko varma että tämä kaikki tapahtui sittenkin vasta vitosluokalla. Mitäpä tuosta, kestänette kerronnan kronologiahäiriöt. Tammikuu 1987 on joka tapauksessa tähänastisen historian musta aukko. Varmuudella voin sanoa vain talven olleen luminen ja pakkasten kovia. Sellaisia talvet siellä sisämaassa aina 80-luvulla olivat.

No onhan taidetta elämässä sentään: keskiviikkoisin järjestetään eräässä kunnan kyläkoulussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssi, jonka aloitamme koko perheen voimin. Isä on hyvä piirtäjä, mutta äiti lienee värinkäyttäjänä lahjakkaampi. Minun ja siskon työt ovat melko ekspressiivisiä, mutta tauluja syntyy liukuhihnalta. Maalaan mm. tutkielman Masters of the Universe -hahmoista Greyskullin linnan edustalla. Pidän sitä onnistuneena. Kevään 1987 jälkeen en tästä huolimatta ole kuitenkaan enää öljyväreihin koskenut.

Joulukuu 1986

Itsenäisyyspäivänä 1986 on hirveä ajokeli. Räntää tuiskuaa vaakasuoraan koko matkan Kirkkonummelle, mutta sinne me vain sovitusti menemme, ja vaikka vanhemmista kumpikaan ei ole paikkakunnalla koskaan käynyt, löydämme oikean osoitteen ilman navigaattoria tai kännykkää. Tämä tuntuu ihan absurdilta jo nykyisin. Saavumme koko perheen voimin kerrostaloasuntoon, joka on täynnä bassetteja. Viimeisimmästä pentueesta on jäljellä yksi, mutta sitten on ainakin neljä, ehkä viisi, aikuista. En ole nähnyt bassetteja koskaan ennen kuin kuvissa. Ne ovat epätodellisen näköisiä olentoja, eivät erityisen koiramaisia jos totta puhutaan, paitsi se tarmokas pentu, jonka nahka ei vielä roiku. Se on puolentoista kuukauden ikäinen, ja tulossa meille.

Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.

Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.

Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.

Marraskuu 1986

Nopeastipa nämä vuodet kuluvat. Neljäs luokkakin jo pitkällä... Silmälasieni uutuudenviehätys on kadonnut. Koulu on jotenkin vähemmän kivaa kuin ennen; huomaan pitkästyväni tunneilla. Läksyjä on paljon, liikuntatunnitkin ovat käyneet jotenkin rasittaviksi. Monille luokan pojista joukkuepelit ovat elämän ja kuoleman kysymys. Joukkueet muodostetaan niin, että opettaja valitsee kaksi kapteenia, jotka saavat sitten valita vuoron perään lopuista (meitä on aina kaksi luokka-astetta yhteisellä tunnilla, tänä vuonna olemme me ja kolmoset) joukkueensa jäsenet. Tämä takaa sen, että olen aina viimeisten joukossa läpi vuoden, ja kaksi seuraavaakin vuotta, koska tätä metodia käytetään koko ala-asteen ajan. Liikunnanopettajamme on mies, josta on tulossa viidennen luokan alusta luokanopettajamme, jolloin hänestä lisää. Sanottakoon, että hänestä olisi tullut hyvä alikersantti. Kovaan ääneen huuto ja suoritusten vähättely ovat hänen liikuntatuntimetodinsa. Hänen toiminnastaan luokkahuoneessa ei minulla vielä tässä vaiheessa ole tietoa.

Läpi syksyn jatkunut koirapuheeni on lopulta läpäissyt vanhemmat, ja puheesta edetään toiminnan taholle. Olen opetellut kirjaston koirarotukirjan suurinpiirtein ulkoa. Se on minulla lainassa lähes yhtä pysyvästi kuin teos Suomalaista veistotaidetta, jonka tunnen koirakirjaakin paremmin, ja jota silti selailen pakkomielteisesti. Kysyttäessä olen jo pitkään sanonut toiveammattini olevan kuvanveistäjä. Koiraroduista olen viehättynyt erityisesti afgaaninvinttikoiraan, jollaisen uskon ja toivon meidänkin koiran sitten joskus olevan. Mitähän kautta vanhempani saivat Kirkkonumella asuvan kasvattajan yhteystiedot, sitä en tiedä; vinttikoirien sijasta hän on kuitenkin erikoistunut vallan muuhun rotuun. Jopa niin täysin anti-vinttikoiraan kuin on järjellisesti mahdollista, voitaneen sanoa. En tiedä missä Kirkkonummi tarkalleen sijaitsee, muuta kuin että jossain päin Helsinkiä. Sillä suunnalla missä Kerava ja Hyvinkääkin, joilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia vanhempani kutsuvat vain yleiskäsitteellä "hesalaiset". Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua poikkean pääkaupungissa sitten ajan kanssa itsekin ja alue alkaa hahmottua. Mutta sinne Kirkkonummelle ollaan heti joulukuun puolella menossa hakemaan koiraa. Lainaan koulutusoppaan ja lupaan opettaa tulevalle koirallemme kaikki mahdolliset komennot ja temput. Koulun jälkeen kyllä opetan, joka päivä, vannon pyhästi.

Lokakuu 1986

Lokakuun kahdentenatoista päivänä tulen koulusta kotiin ennen siskoa, ja minulla on aikaa olla yksin. Iltapäivä on pilvetön ja lämmin. Jo unohtuneesta syystä haluan tallentaa juuri tämän iltapäivän, juuri tämän hetken meidän kotimme ja sen pihapiirin historiassa. Nappaan äidin kameran (koska se on automaattipokkari toisin kuin isän järjestelmä-Olympus) ja alan vaeltaa. Tiedän että filmiä ei nyt varsinaisesti saisi tuhlata ihan mihin tahansa, mutta toisaalta minulla on kyllä lupa halutessani tätä kameraa käyttää. Olen tästä päähänpistosta aikuisena pienelle itselleni kiitollinen. Niin moni asia ja yksityiskohta olisi unohtunut muuten (ja olen kiitollinen myös siitä, että tuo kamera (Canon? Fuji?) poltti kuvien alanurkkaan keltaisella päivämäärän - muuten näiden ajallinen sijoittaminen olisi laajan skaalan hakuammuntaa).

Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.

Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.

Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.

Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.

Syyskuu 1986

Urho Kekkosen hautajaisten suoraa lähetystä muistan ihmetelleeni. Hidas autosaattue, väkijoukot katujen varsilla, olisiko ollut sateista, muistikuvassani näen mustia sateenvarjoja. Mitään erityistä ahdistusta en tapahtuneen johdosta tunne. Kekkonen on käsite, mutta lopulta kuitenkin vain etäinen hahmo. En muista että hänen poismenonsa olisi vanhemmissakaan mitään erityisiä tunnereaktioita herättänyt. Jos asiasta koulussa puhuttiin, muistiin ei ole jäänyt.

Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.

Elokuu 1986

Oho, vau. Yhtäkkiä alkaa neljäs luokka. Maailmankaikkeuden mittapuulla varmaan pieni askel, mutta minulle suunnaton harppaus, kun siirrymme koulurakennuksesta toiseen: puupuolelta kivipuolelle. Siitä pikkukoululaisten nuhjuisesta matalasta tönöstä isojen massiiviseen kivirakennukseen, jossa sijaitsevat myös koulun ruokala, juhla- ynnä liikuntasali näyttämöineen ja parvineen, puu- ja tekstiilikäsityöluokat, suuria kaikuvia portaikkoja ja pitkiä maanalaisia käytäviä. Rakennus tekee vaikutuksen minuun ja jää unieni useimmin toistuvaksi tapahtumapaikaksi ainakin seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Senkin jälkeen tämä rakennus pysyy alitajunnassa, mutta sentään harvemmin. Toisaalta viimeksi helmikuussa 2016 muistan heränneeni unesta, jossa näitä huudoista kajahtelevia kivisiä käytäviä taas juostiin. Aina niissä unissa juostaan.

Jonkun tuntemattomaksi jääneen arkkitehdin nerokkaan oivalluksen myötä rakennuksen varsinaiset luokkahuoneet on sijoitettu ylimpään kerrokseen, niin että niistä on näkymät kunnan varsin matalan keskustan yli. Koulunkäynti on yhtäkkiä ihan eri tuntuista kuin ennen, päivät kaikkien muiden yllä, ikkunasta voi katsella pilviä ja puiden latvoissa lehahtelevia variksia. Miksei niinkin. Mutta on meillä myös uusi opettaja, hieman edellistä iäkkäämpi nainen, pitkä ja laiha kuin tikku. Kukaan ei pidä hänestä. Hän jakelee mielivaltaisia huomautuksia ja lappuja kotiin jatkuvalla syötöllä, pitää epäloogista kuria ja tiuskii. Hän saa myös kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen kohtaamani itkevä opettaja. Tämä tapahtuu toki vasta myöhemmin sinä vuonna, ehkä kevään -87 puolella. Joka tapauksessa: luokka on valmistautumassa matikankokeisiin, joita ennen pidetään jonkinlainen harjoituspistokoe. Yksi oppilas 23:sta (niin, meitä on nyt yksi lisää kun Marko liittyi kastiin, isommalta paikkakunnalta hänkin, toki kovin paljon pienemmäksi ei pääsisikään) saa tästä esikokeesta täydet pisteet, minkä vuoksi opettaja ilmoittaa, että tämän yhden ei tarvitse osallistua itse kokeeseen. Seuraa yleinen protestointimökä, joka päättyy siihen että opettaja romahtaa ja pillahtaa pöytänsä takana kyyneliin. Luokkaan laskeutuu vaivautunut hiljaisuus. Nyyhkeiden seasta saamme kuulla olevamme "vaan niin hirveitä". Sitä en kyllä muista miten itse kokeen kanssa kävi. Tämä opettaja oli koulussamme vain yhden vuoden, siirtyi kuusi kilometriä itään saman kunnan toiselle ala-asteelle ja viihtyi siellä eläkeikään asti ollen kuulemma oikein pidetty. Että ehkä me tosiaan olimme hirveitä.

Mutta emme sentään ehkä vielä elokuussa. Kesä on tuoreessa muistissa, edellisvuosi koulussa ei niinkään. On tosiaan kuin olisi suuren harppaukseen elämässään tehnyt, tätä asiaa ei voi liikaa painottaa.

Heinäkuu 1986

Vuonna 1985 muutamat pitkälle 1500-luvulle asti tutkitun suvun arvovaltaiset edustajat päättivät Helsingissä perustaa sukuseuran kaikille tätä ylväähköä nimeä kantaville tai muulla tavoin sukuun kuuluville. Ensimmäisen sukukokouksen ajaksi valittiin seuraavan vuoden heinäkuu, paikaksi Rautalammin kunta Keski-Suomessa, koska siellä suvun kantaisäksi katsottu Laurentius Laurentii Jentze toimi kirkkoherrana, sieltä hänen poikansa muuttivat eri puolille maata... Ja kun heinäkuu 1986 sitten koitti, voi millaisina kansanjoukkoina he saapuivatkaan! Kaikki nämä yhtäkkisen sukulaisuussuhteen yhdistämät uteliaat valuivat paikalle näkemään satamäärin ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä mutta kuitenkin oli - nimi. Minäkin tapasin ensimmäisen ja ainoan kerran täyskaimani siellä, oli muistaakseni vähän minua nuorempi ja ärsyttävä. Sittemmin olen oppinut heitä olevan yllättävän monta. Ja sen jälkeen sukukokouksetkin ovat jatkuneet joka kesä eri puolilla Suomea, mutta ensimmäisen kaltaista väenpaljousta on ollut turha haikailla. Vielä kahdesti kävimme itsekin perheen voimin paikalla, vanhempani taisivat kerran joskus 90-luvulla poiketa jossain joka järjestettiin sopivan lähellä, mutta kyllä nämä nopeasti hiipuivat parinkymmenen sukuseuran aktiivijehun hengennostatusmeiningiksi. Eikä siinä kai mitään. Tuolloin perustettu sukuseuran lehti ilmestyy kyllä yhä sekin muutaman kerran vuodessa.

Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.

Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?

Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.

Kesäkuu 1986

Kesälomaksikin kutsuttu loppumaton aika alkaa. Vielä yhdeksänvuotiaallekin kaksi ja puoli kuukautta on melkein liian pitkä aika käsittää. Elokuun puoliväli on naurettavan kaukana, toisessa maailmassa, siinä jossa ollaan neljännellä ja yhtäkkiä isoja. Kahtena edelliskesänä on tehty lomamatkoja Ruotsiin ja Tanskaan, tänä vuonna pysytään Suomen rajojen sisällä, perheemme lastautuu autoon ja suuntaa kohti Mikkeliä ja sinne vasta hiljakkoin avattua Visulahden matkailukeskusta. Siellä on dinosauruksia, mutta itseäni houkuttaa enemmään automuseo. Vahakabinettikin kuulemma löytyy.

Autoista puheen ollen, perhettämme vuosia palvellut uskollinen sakaksseiska Fiat kosahti lopullisesti kevään aikana ja lomamatkalla käytössä on tuore tuttavuus, kaksiovinen beigehtävänkeltainen Opel Kadett vuosimallia 1982. Minun ja siskon välissä takapenkillä on suuri kylmälaukku, jonka kantta käytämme pöytänä, jolla piirrellä tai pelata pelejä tai miten ikinä loputonta ajomatkaa nyt vietetäänkin. Radiota autossa ei ole, mutta eipä ollut Fiiussakaan, joten emme sellaista osaa kaivata. Äiti ja isä ajavat vuorotellen, heidän keskustelunsa etupenkillä katoaa moottorin tasaiseen hurinaan, meillä on oma tilamme, oma kesälomapaikkamme, jossa aina sama järjestys: sisko kuskin takana, minä pelkääjän.

Mikkelissä vuokraamme leirintäalueelta pienen mökin, jonne joksikin aikaa asetumme. Pesutilat ovat alueen yhteiset, mutta mökki tai alue sinälläänkään ei juuri jätä mielikuvia. Toista on Visulahdessa. Olkoon vaan automuseo ja vahakabinetti (jonka murhainstallaatiot sentään ovat asiaankuuluvan karmeita), mutta kyllä Dinosauria on kuitenkin se joka yllättää positiivisesti. Eletään aikaa kauan ennen Jurassic Parkia tai ylipäätään dinosaurusten ponnahtamista populaarikulttuurin keskiöön. Puisto on miellyttävän eleetön: suuria dinosauruspatsaita perisuomalaisessa metsikössä. Ihmisiä on vähän, päivä on kuuma, tunnelma on jännittävä kun ei koskaan tiedä millainen lisko seuraavan polunmutkan tai kukkulan takana on. Automuseon vetonaulana on vain Kekkoselle joskus kuulunut limusiini. Eihän se mitenkään voi pärjätä.

Toukokuu 1986

Tutun näköinen kaupunki, mutta suurempi kuin millaisena sen muistan. Tuomiokirkko, luonnontieteellinen museo, kaikki suuren maailman ihmeet - olemme luokkaretkellä Turussa ja minulla on mukanani kamera, jonka filmi täyttyy alaviistosta napatuilla otoksilla Turun maamerkeistä vasten lyijynharmaata taivasta. Ilma näyttää olevan lähinnä lokakuinen. Kuvissa kavereiden tukat tuivertuvat ja nenät valuvat, mutta hymyt ovat leveitä. Kahden ensimmäisen vuoden luokkaretket kohdistuivat Punkalaitumelle ja Kokemäelle, tämä on ihan pikkuisen toista jo sentään. Kokemäen luokkaretkestä on jäänyt elävästi mieleen yksi asia: market, josta sai irtokarkkeja. Ei meidän pitäjässä semmoista ollut, vaikka ruokakauppoja olikin joka toisen pellon takana siihen aikaan (ja kauppa-autokin kulki). Niin että kun sitten tuli aika lähteä ja kotoa saadut 20 markkaa olivat yhä käyttämättä, piti jotain keksiä. Marssin irtokarkkitiskille, sinne luokan muitten tenavien jonon jatkoksi. Myyjänä ollut mies näytti kypsältä minun tullessani vuoroon, enkä siis kehdannut alkaa erityisen valikoivaksi. "Noita kahdellakympillä", sanoin ja osoitin johonkin. Helvetinmoinen säkillinen pelkkiä turkinpippureita ja karrelle palanut kitalaki olivat sitten se mitä Kokemäki toi mieleeni kunnes palasin sinne elokuussa 1998 ja rakastuin moneen ihmiseen ja asiaan. Siitä myöhemmin.

Eikä Kokemäestäkään nyt muuta, se oli -85, nyt olemme Turussa, enkä muista kävimmekö linnassa. Kuvia sieltä ei ole, mutta voi olla että filmi vain on loppunut. En vielä aavista asuvani näillä nurkilla myöhemmin pitkään. En tunne Turkua, en tiedä että tämä on se kaupunki jossa aikuistun, johon juurrun, jossa olen kotonani vielä senkin jälkeen kun olen sieltäkin matkaa jatkanut. Ihan vieraskaan se ei ole, paitsi keskustaltaan kyllä - sukulaisissa Kakskerrassa on tullut käytyä keskimäärin kerran vuodessa ihan taaperosta asti, ja niinpä ne asiat mitä Turusta muistan, ovat pitkä ja tylsä ajomatka Fiatin takapenkillä, se jännä pallomainen rakennus jonka ohi ajetaan ennen siltaa (kaasukello, nykyisin kerrostalojen ympäröimä mutta restauroitu myös) ja hirveän jyrkkä viimeinen ylämäki siellä Kakskerran saaressa, jonka Fiiu jaksoi aina juuri ja juuri ykkösvaihteella ampaista. Paitsi että myöhemmin minulle selviää ettei se serkkujen perhe missään Kakskerrassa asunut, Satavan saaren puolella se talo on. Mutta itse kaupungin keskusta on siis luokkaretkellä ollessamme ihan yhtä vieras kuin minkä tahansa suomalaisen ison kaupungin keskusta paitsi Tampereen, jota vissiin jo tämänikäisenä jonkin verran tunnen. Lähin kaupunki, tutut huudit.

Oli tarkoitus jakaa kanssanne myös kolmannen luokan kevättodistuksen arvosanat, mutta sain huomata kadottaneeni ala-asteen aikaiset todistukseni. Ihan varmana oli hyvät arvosanat, uskokaa huviksenne.

Huhtikuu 1986

Miten me koulussa puhumme Tshernobylin onnettomuudesta? En muista. Ei ole erityistä mielikuvaa että siitä olisi puhuttu ihmeemmin, jotain hämärää muistan uutislähetyksistä, mutta totta puhuen ei tuo nyt niin yhdeksänvuotiaan maailmaa mullista. On tärkeämpää, kevätkin tulossa, kolmas luokka lähenee loppuaan, aletaan olla isoja. Englantia on luettu vuosi ja olen kokeista saanut pelkkiä kymppejä, ainoa sellainen aine koulussa. Jo kolmannen luokan kuluessa saan maineen luokan englannin guruna. Olen parempi kuin ne normaalit kympin oppilaat, syystä joka on itselleni täysi mysteeri, mutta tilanne josta nautin täysillä. Tämä maine seuraa minua osin perusteetta koko ala-asteen loppuun ja pitkälle yläasteellekin; ei sillä ettäkö numeroni laskisivat, mutta alkaahan niitä kymppejä sadella muillekin. Joka tapauksessa englanti on ylivoimainen lempiaineeni. Se on ainoa aine, jossa pidän itseäni jotenkin lahjakkaana. Se on myös ainoa aine, ei ehkä vielä mutta varmasti muutaman vuoden kuluttua, johon millään tavoin panostan. Vanhemmat kehuvat kymppejäni sukulaisille, ja maineeni kielinerona leviää. En ole sellainen, vaikka varmaan tässä vaiheessa uskon itsekin niin. En tähän päivään mennessä tiedä mistä tuo englannintaito pulpahti, mutta tuosta aineesta on silti jäänyt hyvät muistot, muutamista ikävistä opettajista huolimatta. Nyt kolmosella meille opettaa sitä Taimi, joka oli kaksi ensimmäistä vuotta paljon pidetty luokanopettajamme. Ehkä syy onkin siinä. Kun se normaali tuntiopettaja ei pidä minusta, loistan sen yhden opettajan tunnilla joka pitää.

Radioaktiivista laskeumaa siis ei liiemmin nurkillamme huomioida, mutta muuten yleishälytykset kyllä soivat. Paikkakunnan suurin työllistäjä on kemiantehdas, joka sijaitsee aika lähellä ala-astettamme; sieltä pääsee klooria ja muita myrkkyjä aina silloin tällöin karkuun. Joka ainut paikkakunnan lapsi tietää, että kun nouseva ja laskeva sireeni kajahtaa, juostaan sisälle ja äkkiä. Pari kertaa sellainen soi kouluaikana. Muistan ainakin yhden kerran, jolloin Taimi ei päästänyt meitä luokasta pois, vaikka koulu loppui. Vasta kun tehtaan hälytysauto kiersi ympäri keskustaa kajauttamassa että vaara oli ohi, saimme mennä. Sellaista se oli meilläpäin. Ensimmäiset kuusi vuotta asuin tuon kyseisen tehtaan vieressä, ruosteiset venäläiset säiliövaunut tihkuivat myrkkyjään suoraan keittiönikkunamme takana. Nyt olen kuitenkin jo yli kolme vuotta asunut muualla. Tietenkin tehdas on silti kaikkialla. Äiti on siellä konttorin puolella töissä (niin kuin joka toisen luokkatoverinkin vanhemmista toinen tai molemmat), tehdas omistaa toisen kunnan uimahalleista, tehtaalla on oma leikkipuisto ja rautatie. Kesällä 1999 yksi tehtaan rakennuksista räjähtää.

Maaliskuu 1986

Eräänä iltapäivänä koulusta tullessa tasan kolmekymmentä vuotta sitten odotti postilaatikossa ensimmäinen minulle kotiin kannettu MikroBitti. Niin että on tässä jo jonkin aikaa tietokoneilla näperrelty. Paitsi ettei minulla tuolloin mitään kaksista laitteistoa ollut - joululahjaksi vuonna 1984 saatu Salora Fellow oli varmaan tuohon mennessä jo uutuudenviehätyksensä käyttänyt ja kului vielä pitkään ennen kuin sain sen himoitun kuusnelosen. Aika monella meidänkin koulussa sellainen kumminkin jo oli. Kahdella kaverillanikin: Tomilla kävin pelaamassa Commodorella perjantaisin koulun jälkeen, lähempänä asuvalla Artsilla saatoin poiketa vähän suunnittelemattomamminkin. Kopioituja pelejä ei ainakaan minun kaveripiirissäni vielä tunnettu, siksi pelien määrä oli tuohon aikaan vielä nirkoinen kun vertaa siihen mikä tilanne oli muutaman vuoden kuluttua. Mutta siitä sitten aikanaan enempi. (tai sitten voitte käydä lukaisemassa kattavan tietokonepelihistoriani, joka löytyy kevään 2013 arkistostani)

Mutta vaikka olen seuraavat melkein kolme vuotta MikroBitin uskollinen tilaaja, ei minusta silti koskaan tule koodaajaa. En perusta 2000-luvulla Supercelliä tai Roviota, kuten ei tietenkään 99,9% muistakaan kotitietokoneilla tuolloin näpränneistä. Lehti oli silti aina ilmestyessään odotettu, ja vaikka suuri osa joka numerosta jäikin lukematta (luin ne kaikki läpi ensi kerran lopulta pari vuotta sitten), tuli tietyt jutut sitten taas selattua niin että osasin ne ulkoa. Ja ehkä sittenkin kotitietokoneiden tuolloin vasta heräilevässä maailmassa kiehtoi pikkunassikkaa siinä jotenkin jo väreilevä tulevaisuus. Jotenkin sen vaan tiesi, tiedostamatta, että tämä on jollain tavalla paitsi tärkeää, myös sellaista joka ei aukene jokaiselle. Että on tämä tällainen ympäristö josta suuret kansanjoukot eivät tiedä mitään, mutta siinä sisällä olevat, he ovat vihittyjä. Toisin sanoen siis ihan normaali johonkin kuulumisen tunne. Se on tämän kotimikroinnostuksen hiipuessa kohdistuva vielä moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Sitä "oikeaa" kohdetta ei kai vain koskaan löytynyt, mikä on jokseenkin surullista, ehkä. Kirjoittaminenhan on toki se miten identifioidun. Mutta sen yksinäisempää hommaa ei olekaan.

Helmikuu 1986

Elämäni kolmas hiihtoloma. Siihen maailmanaikaan ne kuluivat oikeasti hiihdellen, mutta mikäs oli hiihtäessä kun moottorikelkelkalla vetäisty kunnan virallinen hiihtolatu kulki meidän pihankulmasta, meni vähän matkaa naapurin ojanpohjaa pitkin, hiveli muutamien matalien tiilitalojen takapihoja (70- ja 80-lukujen välissä rakennettu asuinalue) ja kurvasi sitten sähkölinjanmäkeä ylös ja Kaijansuon kautta korpeen. Lammijärvellä oli laatikko, jossa vihko, johon sai kirjoittaa nimensä että on sinne asti suksinut. Siellä tuli käytyä monta kertaa talvessa, tuohon aikaan vielä vanhempien mukana, joskus teininä sitten itseksenikin, tosin harvemmin. Silloin piti jo vähän nähdä vaivaa kun latujen reitti ei kulkenut enää kotitontin reunaa - kilometri olisi täytynyt kävellä ensin.

Vuonna 1986 luen Viisikoita, jokohan tuolloin myös Kolmea etsivää? Minulla ja siskolla on käytössä äidin vanha Philips-stereolaite, joka on scifin näköinen, valtavan kokoinen ja outo, mutta jossa on huippulaadukkaat (ja massiiviset) kaiuttimet, jotka kaverini 90-luvulla muuttaa moderniin teknologiaan sopiviksi, ja joista luukuttelen sitten parikymppisenä progelevyjä niin että basso tuntuu naapurissa. Mutta vielä 1986 laitteisto soittelee lähinnä Mikko Alatalon lastenmusiikkikasetteja. Eläimiä suomalaismetsässä on suosikki.

Tammikuu 1986

No siinähän minä olen, juuri yhdeksän vuotta täyttänyt kolmasluokkalainen, jonka päivät kuluvat kaverin kanssa pulkkamäessä tai kotona Afrikan tähteä pikkusiskon ja välillä vanhempienkin kanssa pelaten. En heti meinannut tunnistaa kun ei ole silmälaseja vielä, vaikka luokan takarivistä ei kyllä oikein tahdo enää nähdä taululle. Tällä hetkellä istun pulpetissa puisen koulurakennuksen pitkän käytävän perimmäisessä luokassa, jonka komerossa on formaldehydillä täytettyyn pulloon upotettu kyykäärme. Aina välillä auto ajaa luokan ikkunoiden alta kulkevaa tietä pitkin. Nimeä tiellä ei ole vaikka se lienee koko juuri viisi vuotta täyttäneen kunnan keskeisin väylä, toisella puolellaan kunnantalo ja toisella suurin ala-aste. Kunnassa nyt vain ei ole kadunnimiä vielä. Ajatus osoitteista tuntuu vieraalta.

Oppilaita minun luokallani on 22. Sama porukka on pysynyt koossa ekaluokan alusta alkaen, mitä nyt tokaluokalla piipahti yksi tamperelainen Tanja, joka oli parisen viikkoa ja katosi taas - ja kun kolmas luokka alkoi elokuussa, saatiin yksi pysyvämpi uusi oppilas Torniosta, Petri. Meistä tulee myöhemmin ystävät, muttei se tainnut ihan heti tapahtua; olen jo yhdeksänvuotiaana vähän hidas tutustumaan.

Meitä kaksi ensimmäistä vuotta opettanut lempeä mummon näköinen Taimi on aloittanut uuden ekaluokan kanssa, ja meillä on tämän vuoden ajan nuori ja aika nätti nainen, josta suurin osa oppilaista tykkää kovasti, mutta joka ei voi sietää minua. Marjaanako hänen nimensä on? Se on jo jonnekin sumeutunut, yritän pyyhkiä vuosien harsoja pois mutta muistikuvat ovat auttamattoman kuluneita. Nimet ovat vain nimiä. Hän on joka tapauksessa ensimmäinen kohtaamani aikuinen, josta aistin hyvin ettei hän pidä minusta. Vuosia myöhemmin ymmärrän hänen olleen äärimmäisen vanhoillinen, kenties uskonnollinen ihminen. Se minkä hänestä kirkkaimmin muistan, on ainekirjoitusvihkoon punakynällä kirjoitettu kommentti: "Liikaa mielikuvitusta!" Mutta se on minun voimavarani ollut aina. Sen verran jo yhdeksänvuotiaana sentään ymmärrän, ettei mielikuvitusta voi koskaan olla liikaa.