5.3.16

Maaliskuu 1986

Eräänä iltapäivänä koulusta tullessa tasan kolmekymmentä vuotta sitten odotti postilaatikossa ensimmäinen minulle kotiin kannettu MikroBitti. Niin että on tässä jo jonkin aikaa tietokoneilla näperrelty. Paitsi ettei minulla tuolloin mitään kaksista laitteistoa ollut - joululahjaksi vuonna 1984 saatu Salora Fellow oli varmaan tuohon mennessä jo uutuudenviehätyksensä käyttänyt ja kului vielä pitkään ennen kuin sain sen himoitun kuusnelosen. Aika monella meidänkin koulussa sellainen kumminkin jo oli. Kahdella kaverillanikin: Tomilla kävin pelaamassa Commodorella perjantaisin koulun jälkeen, lähempänä asuvalla Artsilla saatoin poiketa vähän suunnittelemattomamminkin. Kopioituja pelejä ei ainakaan minun kaveripiirissäni vielä tunnettu, siksi pelien määrä oli tuohon aikaan vielä nirkoinen kun vertaa siihen mikä tilanne oli muutaman vuoden kuluttua. Mutta siitä sitten aikanaan enempi. (tai sitten voitte käydä lukaisemassa kattavan tietokonepelihistoriani, joka löytyy kevään 2013 arkistostani)

Mutta vaikka olen seuraavat melkein kolme vuotta MikroBitin uskollinen tilaaja, ei minusta silti koskaan tule koodaajaa. En perusta 2000-luvulla Supercelliä tai Roviota, kuten ei tietenkään 99,9% muistakaan kotitietokoneilla tuolloin näpränneistä. Lehti oli silti aina ilmestyessään odotettu, ja vaikka suuri osa joka numerosta jäikin lukematta (luin ne kaikki läpi ensi kerran lopulta pari vuotta sitten), tuli tietyt jutut sitten taas selattua niin että osasin ne ulkoa. Ja ehkä sittenkin kotitietokoneiden tuolloin vasta heräilevässä maailmassa kiehtoi pikkunassikkaa siinä jotenkin jo väreilevä tulevaisuus. Jotenkin sen vaan tiesi, tiedostamatta, että tämä on jollain tavalla paitsi tärkeää, myös sellaista joka ei aukene jokaiselle. Että on tämä tällainen ympäristö josta suuret kansanjoukot eivät tiedä mitään, mutta siinä sisällä olevat, he ovat vihittyjä. Toisin sanoen siis ihan normaali johonkin kuulumisen tunne. Se on tämän kotimikroinnostuksen hiipuessa kohdistuva vielä moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Sitä "oikeaa" kohdetta ei kai vain koskaan löytynyt, mikä on jokseenkin surullista, ehkä. Kirjoittaminenhan on toki se miten identifioidun. Mutta sen yksinäisempää hommaa ei olekaan.

Ei kommentteja: