23.3.16

Maaliskuu 1987

Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.

Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.

Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.

Ei kommentteja: