<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

25.3.16

Toukokuu 1987 

Jo tässä vaiheessa elämäämme olemme siskon kanssa (ikämme: 10 ja 8) niin populaarikulttuurin kyllästämiä, että kun vietämme aikaa pihalla, leikimme tv-sarjoja. Niillä on sellaisia nimiä kuin Keskiaika ja Kaikki on maailman pahuutta. Tuo viimemainittu olisi kyllä näin 2010-luvullakin ihan timantti tv-sarjan otsikko. Jos jotakuta kiinnostaa tuottaa niin yhteyksiä tähän suuntaan, minä kyllä käsikirjoitan. Muutakin kuukauteen mahtuu, eikä ihan vähän. Päiväkirjaamiseni on nyt lievän takeltelun jälkeen päässyt täyteen vauhtiin, ja kirjaan jokaisen päivän tekemiset pieteetillä talteen, keskittyen pitkälti luetteloimaan tapahtuneita asioita. Kerron keiden kanssa olen ollut pihalla, liikuntatuntien joukkuepelien tulokset, mitä pelejä pelaan Tomin luona perjantaisin kuusnelosella (yhden perjantain saldo: Glug glug, Labyrinth, Calactic [sic] gardener, Hero).

Kun aikuisen näkökulmasta tuota yhtä kuukautta katsoo, on päällimmäinen tunne ähky. Tyhjiä päiviä ei ole. Yhteen kuukauteen mahtuu asioita, ihmisiä ja tekemistä järjettömästi. Lähes joka päivä olen jonkun kaverin kanssa ulkona, tässä kuussa enimmäkseen paitsi tietysti pikkusiskon, myös naapurin Jarkon, jonka kanssa rakennellaan majoja ja kuntoratoja, serkkumme Rauno on usein paikalla hänkin, ja perjantaisin, kuten sanottua, käyn Tomilla pelaamassa, välillä Isojoen sukulaiset tulevat käymään ja keksimme Joonaksen kanssa kaikkea outoa, toisesta naapuritalosta poikkeaa Maijakin muutaman kerran ja kerran vietän lauantain entisestä perhepäivähoitopaikastani tutun Villen kanssa, joka oli aikoinaan kavereistani läheisin, mutta koska asumme eri puolilla kunnan halkaisevaa jokea, käymme eri ala-astetta ja kaveruus on hiipunut. Yhtenä iltana pelailemme pienellä porukalla pihassa pesistä, kun naapurustosta alkaa valua spontaanisti paikalle muuta sakkia omine mailoineen ja räpylöineen. Isommat pojat valtaavat ottelumme, me pienet jäämme syrjään. Saan pallosta osuman keskelle otsaa, minkä jälkeen en pysy pitkään aikaan tolpillani. Isot pojat häipyvät vähin äänin. Säännöllisesti käymme molemmissa mummuloissa, vapunpäivänä Ellivuoressa vappulounaalla, äitienpäivänä olen kirkossa keräämässä kolehtia (miksi, sitä ei päiväkirja kerro), kuun viimeisenä päivänä serkkupojan lakkiaisissa Hyvinkäällä.

Ei se vielä riitä. Käyn edelleen partiossa, jossa lippukuntamme osallistuu Luvialla järjestettyihin sudenpentukisoihin. Selviydymme 71:n osallistuvan joukkueen kilpailussa kunniakkaalle sijalle 66. Kukaan ei oikeastaan ylläty. Elokuvakerho jatkuu, öljyvärimaalauskurssi huipentuu näyttelyyn, minkä lisäksi käymme perheen voimin kurssia ylläpitävän taiteilijan kotona myöhemmin visiitillä. Tänä vuonna luokkaretkemme kohdistuu Tampereelle, jossa varmasti on muitakin käyntikohteita kuin huvipuisto, mutta minulle muut tuskin merkitsevät mitään. Käyn Särkänniemessä kahdessatoista laitteeessa.

Taipumukseni kirjoittaa on sekin jo näkyvillä: paitsi päiväkirjaa, kirjoittelen silloin tällöin Silver-Reed -merkkisellä mekaanisella kirjoituskoneella (jossa on kaksi värinauhavaihtoehtoa, musta ja punainen) nuortenkirjaa, joka alkaa: "Sami käveli kohti kotia. Näin synkkää päivää hänellä ei ollut ikinä ollut." Sijoitan kirjan kaupunkiin ja kerrostalolähiöön, koska minusta kerrostalot ovat superjänniä, olen ehkä kolme tai neljä kertaa elämässäni sellaisessa käynyt. Tämän lisäksi kirjoitan käsikirjoituksen kaitafilmielokuvaan, jonka siskon kanssa eräänä iltapäivänä koulun jälkeen kuvaamme. Olemme muutaman tekeleen perheen vanhalla kaitafilmikameralla jo ennenkin kuvanneet, mutta tämä on ensimmäinen jossa on käsis. Elokuva kertoo tyypeistä, jotka kotonaan hakkeroivat (Salora Fellow'lla) vahingossa salaiseen tietoverkkoon, saavat peräänsä roistoja ja pakenevat. Ottaen huomioon että elokuvassa on useita eri rooleja, mutta vain yksi henkilö kerrallaan näkyvissä (koska toisen piti pitää kameraa), on lopputulos yllättävän onnistunut. Melko luovaa ongelmanratkaisua näkyy myös siinä, että kaitafilmielokuvissa ei ole ääniraitaa: ääniefektit on kirjoitettu paperilapuille, jotka on sinitarralla kiinnitetty seinään ja niihin sitten rajusti zoomataan tarpeen vaatiessa. Vielä näidenkin jälkeen on kirjoitettavaa: Koulussa on näytelmätunti, jossa halukkaat saavat esiintyä. Minä, Artsi, Harri ja Jammu esitämme kirjoittamani "tosi kovan" (oma määritelmä) murhadraaman. Olikohan tämä se, jossa Kivääri-Kalle ja Puukko-Pete juonivat murhatakseen joulupukin? Vai olisiko se ollut jossain pikkujoulujuhlassa... No, olen sitten vissiin kirjoitellut murhanäytelmiä enemmänkin. Harmi ettei tämäisestä ole enempää infoa säilynyt.

Kuukauteen mahtuu vielä siskon tanssikoulun kevätnäytös, jonka käymme katsomassa oudolla porukalla. Mukana ovat äidin sisko, isän isä, meidän entinen luokanopettajamme Taimi, äiti ja minä. Myöhemmin vuokraamme paikalliselta grillikioskilta (!) videonauhurin, jolla katsomme esityksen vielä kotona; tanssikoulu on sen nauhoittanut. Omaa videolaitetta meille ei vielä vuosikausiin hankita, eivätkä ne kovin yleisiä vielä tuohon aikaan olekaan. Iltaisin pelaamme usein kotona Trivial Pursuitia, mikä näin jälkikäteen tuntuu vähän oudolta ja varmaan vanhempien mielestä on ollut aika kuivikasta. Mitä me lapset muka olemme tienneet? Ja käymme sukulaisissa. Ja koulu päättyy, ja on kaikki läksyt ja kokeet, käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa koska luen koko ajan valtavasti. Kuun lopulla Matias Rust laskeutuu Punaiselle torille. Ei se minua hirveästi hetkauta. On aika paljon kaikkea muuta.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker