<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

14.3.16

Lokakuu 1986 

Lokakuun kahdentenatoista päivänä tulen koulusta kotiin ennen siskoa, ja minulla on aikaa olla yksin. Iltapäivä on pilvetön ja lämmin. Jo unohtuneesta syystä haluan tallentaa juuri tämän iltapäivän, juuri tämän hetken meidän kotimme ja sen pihapiirin historiassa. Nappaan äidin kameran (koska se on automaattipokkari toisin kuin isän järjestelmä-Olympus) ja alan vaeltaa. Tiedän että filmiä ei nyt varsinaisesti saisi tuhlata ihan mihin tahansa, mutta toisaalta minulla on kyllä lupa halutessani tätä kameraa käyttää. Olen tästä päähänpistosta aikuisena pienelle itselleni kiitollinen. Niin moni asia ja yksityiskohta olisi unohtunut muuten (ja olen kiitollinen myös siitä, että tuo kamera (Canon? Fuji?) poltti kuvien alanurkkaan keltaisella päivämäärän - muuten näiden ajallinen sijoittaminen olisi laajan skaalan hakuammuntaa).

Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.

Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.

Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.

Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker