13.3.16

Syyskuu 1986

Urho Kekkosen hautajaisten suoraa lähetystä muistan ihmetelleeni. Hidas autosaattue, väkijoukot katujen varsilla, olisiko ollut sateista, muistikuvassani näen mustia sateenvarjoja. Mitään erityistä ahdistusta en tapahtuneen johdosta tunne. Kekkonen on käsite, mutta lopulta kuitenkin vain etäinen hahmo. En muista että hänen poismenonsa olisi vanhemmissakaan mitään erityisiä tunnereaktioita herättänyt. Jos asiasta koulussa puhuttiin, muistiin ei ole jäänyt.

Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.

Ei kommentteja: