12.3.16

Elokuu 1986

Oho, vau. Yhtäkkiä alkaa neljäs luokka. Maailmankaikkeuden mittapuulla varmaan pieni askel, mutta minulle suunnaton harppaus, kun siirrymme koulurakennuksesta toiseen: puupuolelta kivipuolelle. Siitä pikkukoululaisten nuhjuisesta matalasta tönöstä isojen massiiviseen kivirakennukseen, jossa sijaitsevat myös koulun ruokala, juhla- ynnä liikuntasali näyttämöineen ja parvineen, puu- ja tekstiilikäsityöluokat, suuria kaikuvia portaikkoja ja pitkiä maanalaisia käytäviä. Rakennus tekee vaikutuksen minuun ja jää unieni useimmin toistuvaksi tapahtumapaikaksi ainakin seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Senkin jälkeen tämä rakennus pysyy alitajunnassa, mutta sentään harvemmin. Toisaalta viimeksi helmikuussa 2016 muistan heränneeni unesta, jossa näitä huudoista kajahtelevia kivisiä käytäviä taas juostiin. Aina niissä unissa juostaan.

Jonkun tuntemattomaksi jääneen arkkitehdin nerokkaan oivalluksen myötä rakennuksen varsinaiset luokkahuoneet on sijoitettu ylimpään kerrokseen, niin että niistä on näkymät kunnan varsin matalan keskustan yli. Koulunkäynti on yhtäkkiä ihan eri tuntuista kuin ennen, päivät kaikkien muiden yllä, ikkunasta voi katsella pilviä ja puiden latvoissa lehahtelevia variksia. Miksei niinkin. Mutta on meillä myös uusi opettaja, hieman edellistä iäkkäämpi nainen, pitkä ja laiha kuin tikku. Kukaan ei pidä hänestä. Hän jakelee mielivaltaisia huomautuksia ja lappuja kotiin jatkuvalla syötöllä, pitää epäloogista kuria ja tiuskii. Hän saa myös kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen kohtaamani itkevä opettaja. Tämä tapahtuu toki vasta myöhemmin sinä vuonna, ehkä kevään -87 puolella. Joka tapauksessa: luokka on valmistautumassa matikankokeisiin, joita ennen pidetään jonkinlainen harjoituspistokoe. Yksi oppilas 23:sta (niin, meitä on nyt yksi lisää kun Marko liittyi kastiin, isommalta paikkakunnalta hänkin, toki kovin paljon pienemmäksi ei pääsisikään) saa tästä esikokeesta täydet pisteet, minkä vuoksi opettaja ilmoittaa, että tämän yhden ei tarvitse osallistua itse kokeeseen. Seuraa yleinen protestointimökä, joka päättyy siihen että opettaja romahtaa ja pillahtaa pöytänsä takana kyyneliin. Luokkaan laskeutuu vaivautunut hiljaisuus. Nyyhkeiden seasta saamme kuulla olevamme "vaan niin hirveitä". Sitä en kyllä muista miten itse kokeen kanssa kävi. Tämä opettaja oli koulussamme vain yhden vuoden, siirtyi kuusi kilometriä itään saman kunnan toiselle ala-asteelle ja viihtyi siellä eläkeikään asti ollen kuulemma oikein pidetty. Että ehkä me tosiaan olimme hirveitä.

Mutta emme sentään ehkä vielä elokuussa. Kesä on tuoreessa muistissa, edellisvuosi koulussa ei niinkään. On tosiaan kuin olisi suuren harppaukseen elämässään tehnyt, tätä asiaa ei voi liikaa painottaa.

Ei kommentteja: