21.3.16

Helmikuu 1987

Suhteeni kouluun on neljännen luokan kuluessa muuttunut. Tähän asti olen ollut niin sanottu tunnollinen oppilas. Olen tehnyt kuuliaisesti kaikki läksyt, päntännyt kokeisiin, ottanut kyseenalaistamatta vastaan peruskoulun. Jotain kuitenkin tapahtuu, joka saa minut arvioimaan vaadittavaa uusiksi. Kenties kyseessä on vain opettaja, jonka kaikki luokallamme aistivat inhoavan työtään ja meitä. En enää välitä kauheasti vaikka jonkin kokeen numero välillä olisikin huono (paitsi englannista välittäisin, mutta ne ovat aina kymppejä). Todistuksen keskiarvo on jo syyslukukauden jälkeen ottanut jyrkän kurvin alaspäin, ja jonnekin 7,5:n tienoille se taitaa laskea kevättodistuksessa. Ei se minua haittaa. Koska voi olla että taustalla on jotain laajempaa: joskus näihin aikoihin kehitän kuvitelman, joka ei sittemmin jätä minua rauhaan. Siinä kuvitelmassa olen ollut onnettomuudessa ja makaan kuolevana jossakin kaivossa tai ojan pohjalla. Muistelen hetkiä jolloin tämä on voinut tapahtua - niitähän kymmenvuotiaan elämäkin on ollut täynnä. Kaikki tuon onnettomuuden jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää kuolevan lapsen mielikuvitusta, viimeisiä houreita ennen pimeyttä. Tämä kuvitelma, vaikka välillä onnistunkin vakuuttamaan itseni siitä että kyseessä nimenomaan on kuvitelma, saa ajatuksiini kuitenkin pesiytymään pikkuruisen epäilyksen siemenen: millään ei lopulta ole merkitystä. Mitä tahansa ihminen elämänsä aikana tekee, katoaa, ja vaikka vielä tämänikäisenä kärsinkin jossain määrin uskontotuntien minuun iskemästä jumalanpelosta (luen iltarukouksen rutiininomaisesti joka ilta ainakin kuudennen luokan loppuun asti), olen alkanut aavistaa, ettei siitäkään mikään ole totta. Kun ihminen kuolee, mitään ei jää. Siksi kaikki mitä fyysisen elämän aikana tapahtuu, on turhaa. Sinänsä on kai lohdullista, että olen kuitenkin vain kymmenvuotias pojannaskali, jolla on muutama hyvä kaveri ja jossain määrin tekemistä iltaisin. En tiedä miten olisi käynyt jos olisin viettänyt näiden ajatusten kanssa kaikki pitkät illat itsekseni. Joka tapauksessa tavakseni tulee aina itsekseni ollessa, mikä tarkoittaa enimmäkseen koulumatkoja, vajota omituiseen pimeään tyhjyyteen. Se ei ole kauhea tyhjyys kuitenkaan, vaan lohdullinen. Ajatuksena pelkkä tyhjyys on minulle parempi kuin se kauhea kuva mikä kristinuskon paratiisista on annettu: ikuinen elämä. Päättymätön ikuisuus on minulle niin hirveä käsite, että joudun taistelemaan sen ajattelua vastaan.

Ei kommentteja: