7.3.16

Huhtikuu 1986

Miten me koulussa puhumme Tshernobylin onnettomuudesta? En muista. Ei ole erityistä mielikuvaa että siitä olisi puhuttu ihmeemmin, jotain hämärää muistan uutislähetyksistä, mutta totta puhuen ei tuo nyt niin yhdeksänvuotiaan maailmaa mullista. On tärkeämpää, kevätkin tulossa, kolmas luokka lähenee loppuaan, aletaan olla isoja. Englantia on luettu vuosi ja olen kokeista saanut pelkkiä kymppejä, ainoa sellainen aine koulussa. Jo kolmannen luokan kuluessa saan maineen luokan englannin guruna. Olen parempi kuin ne normaalit kympin oppilaat, syystä joka on itselleni täysi mysteeri, mutta tilanne josta nautin täysillä. Tämä maine seuraa minua osin perusteetta koko ala-asteen loppuun ja pitkälle yläasteellekin; ei sillä ettäkö numeroni laskisivat, mutta alkaahan niitä kymppejä sadella muillekin. Joka tapauksessa englanti on ylivoimainen lempiaineeni. Se on ainoa aine, jossa pidän itseäni jotenkin lahjakkaana. Se on myös ainoa aine, ei ehkä vielä mutta varmasti muutaman vuoden kuluttua, johon millään tavoin panostan. Vanhemmat kehuvat kymppejäni sukulaisille, ja maineeni kielinerona leviää. En ole sellainen, vaikka varmaan tässä vaiheessa uskon itsekin niin. En tähän päivään mennessä tiedä mistä tuo englannintaito pulpahti, mutta tuosta aineesta on silti jäänyt hyvät muistot, muutamista ikävistä opettajista huolimatta. Nyt kolmosella meille opettaa sitä Taimi, joka oli kaksi ensimmäistä vuotta paljon pidetty luokanopettajamme. Ehkä syy onkin siinä. Kun se normaali tuntiopettaja ei pidä minusta, loistan sen yhden opettajan tunnilla joka pitää.

Radioaktiivista laskeumaa siis ei liiemmin nurkillamme huomioida, mutta muuten yleishälytykset kyllä soivat. Paikkakunnan suurin työllistäjä on kemiantehdas, joka sijaitsee aika lähellä ala-astettamme; sieltä pääsee klooria ja muita myrkkyjä aina silloin tällöin karkuun. Joka ainut paikkakunnan lapsi tietää, että kun nouseva ja laskeva sireeni kajahtaa, juostaan sisälle ja äkkiä. Pari kertaa sellainen soi kouluaikana. Muistan ainakin yhden kerran, jolloin Taimi ei päästänyt meitä luokasta pois, vaikka koulu loppui. Vasta kun tehtaan hälytysauto kiersi ympäri keskustaa kajauttamassa että vaara oli ohi, saimme mennä. Sellaista se oli meilläpäin. Ensimmäiset kuusi vuotta asuin tuon kyseisen tehtaan vieressä, ruosteiset venäläiset säiliövaunut tihkuivat myrkkyjään suoraan keittiönikkunamme takana. Nyt olen kuitenkin jo yli kolme vuotta asunut muualla. Tietenkin tehdas on silti kaikkialla. Äiti on siellä konttorin puolella töissä (niin kuin joka toisen luokkatoverinkin vanhemmista toinen tai molemmat), tehdas omistaa toisen kunnan uimahalleista, tehtaalla on oma leikkipuisto ja rautatie. Kesällä 1999 yksi tehtaan rakennuksista räjähtää.

Ei kommentteja: