<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

16.3.16

Joulukuu 1986 

Itsenäisyyspäivänä 1986 on hirveä ajokeli. Räntää tuiskuaa vaakasuoraan koko matkan Kirkkonummelle, mutta sinne me vain sovitusti menemme, ja vaikka vanhemmista kumpikaan ei ole paikkakunnalla koskaan käynyt, löydämme oikean osoitteen ilman navigaattoria tai kännykkää. Tämä tuntuu ihan absurdilta jo nykyisin. Saavumme koko perheen voimin kerrostaloasuntoon, joka on täynnä bassetteja. Viimeisimmästä pentueesta on jäljellä yksi, mutta sitten on ainakin neljä, ehkä viisi, aikuista. En ole nähnyt bassetteja koskaan ennen kuin kuvissa. Ne ovat epätodellisen näköisiä olentoja, eivät erityisen koiramaisia jos totta puhutaan, paitsi se tarmokas pentu, jonka nahka ei vielä roiku. Se on puolentoista kuukauden ikäinen, ja tulossa meille.

Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.

Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.

Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker