Jos taata oli isovanhemmista läheisin, oli äidin isä, pappa, etäisin. He edustivat eri sukupolveakin, pappa täytti keväällä 1987 jo 81 vuotta, oli talvisodan tullessa jo reippaasti yli kolmekymppinen. Hän ja mummu saivat kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, asuivat pienessä itse rakentamassaan talossa metsän ja pellon välissä, ja vielä 70-luvun alkuvuosina heillä oli kotieläimiäkin (vuohet olivat vissiin viimeisiä), mutta ei minun aikanani enää muuta kuin yksi maaninen koira ja monta puolivilliä kissaa jotka tekivät pentuja suulin pahnoille kesäisin. Minun muistikuvani papasta ovat positiivisia, vaikka niitä on vähän. Siinä missä taatan kanssa istuin usein sohvalla tutkimassa vaikkapa luontokirjoja tai muuten vaan höpisemässä, en muista kertaakaan tehneeni tai jutelleeni kahdestaan papan kanssa mitään. Ehkä hän ei vain enää vanhalla iällään ihmeemmin lasten kanssa viihtynyt. Ei häntä varmasti haitannut että meitä oli varsinkin lauantaisin talo täynnä kun sukulaiset tulivat mummulakäynnilleen eri puolilta maata, mutta aina välillä tuli se hetki jolloin pappa vetäytyi omaan rauhaansa omaan pieneen kamariinsa.
Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.
Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.
Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti