<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

21.4.16

Elokuu 1988 

Kuudes luokka alkaa, opettajanamme pysyy sama räjähdysaltis ja outoja puhuva mies kuin vitosellakin, luokkahuoneemme on edelleen koulun ylin ja perimmäisin. Helteet ovat sopivasti vaihtuneet sateisiin, mikä ei estä sitä, että ramppaan jatkuvasti metsässä: viikonloppuisin käymme jo tässä vaiheessa poimimassa sieniä, mikä on lempipuuhaani osittain siksi että tunnen sienet, osittain siksi, että Lupsin kanssa rämpiminen ryteiköissä on oikeasti hauskaa. Metsässä päästämme sen usein vapaaksi hihnasta, mistä Lupsi tykkää suuresti. Saattaa kulua puolikin tuntia ettei koiraa näy eikä kuulu, mutta jostain se sitten taas tulla tuhistaa paikalle. Kerran saapui tällaiselta retkeltään kaulaa myöten vettä tippuvana; mihin lie suonsilmäkkeeseen pudonnut, ainakaan läheltä emme mitään lamparettakaan löytäneet. Ja koulustakin tehdään heti ensimmäisellä viikolla metsäretki. Kesäloman loppuminen ei oikeastaan tunnu erityisen kurjalta. Kavereita näkee nyt enemmän, koulussa tehdään kaikenlaista poikkeavaa (liikuntatunneilla pyöräillään säännönmukaisesti urheilukentälle) ja olen viemässä tietokoneharrastuksenikin aivan uudelle taholle, kun toiveeni mukaisesti minulle hankitaan konekieliopas. Mielessäni on hurjia suunnitelmia peleistä joita koodaan. Yhden illan mittainen oppaaseen tutustuminen riittää kertomaan ettei ohjelmointi ole minua varten. Opas kätkeytyy kirjahyllyyn eikä sieltä enää esiin nouse.

Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker