<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

7.4.16

Maaliskuu 1988 

En ole hetkeen maininnut Marvel-harrastustani, mutta kylläpä se kuulkaa voi tässä vaiheessa jo paksusti. Tilatun Hämähäkkimiehen lisäksi ostan Ryhmä-X:n käytännössä joka kuukausi ja kiertelen divareita aina isommilla paikkakunnilla käydessä. Ja kun vuoden 1988 alusta alkoi Suomessa ilmestyä kolmas Marvel-lehti, antologiahenkisesti parhaita paloja tuosta laajahkosta supersankarimaailmasta poimiva melko yllätyksettömästi nimetty Marvel... No, tämähän on silkkaa riemujuhlaa. Olemme lehdestä Joonaksen kanssa molemmat yhtä täpinöissä: muutenkin Marvel on varsin jaettu intohimo. Kommentoimme, kritisoimme, fanitamme ja keräilemme samaa kamaa, ja kerättävää kyllä jo tuohonkin aikaan riittää.

Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.

Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.

Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker