1980-luvulla tietokoneilu oli siinä mielessä täysin poikkeavaa nykyisestä, että koneita oli sun siljoona eri merkkiä, eikä niistä mikään ollut yhteensopiva minkään toisen kanssa. Kaikki ohjelmat ja suurin osa oheislaitteista olivat merkkikohtaisia, ja kun tuossa lunttasin "Kotimikron hankkijan osto-opasta" vuoden 1984 Mikro-Bitistä, voi vain todeta, että Windows-monopolilla on varmaan hyviäkin puolia. Onneksi on sentään Apple pistämässä hanttiin, kuulemma joku sellaistakin käyttää nykyään. (oli se jo tuolloinkin) Mutta johan vuoteen -84 mennessä oli muutama laite selkeästi nousemassa muiden ylle: Commodore oli pärjäillyt hyvin jo Vic-20:llä, ja kuusnepa oli tietysti ilmestynyt markkinoille niinkin varhain kuin 1982, en tosin tiedä oliko Suomessa vielä silloin. Sinclairilla oli ZX Spectrum, sitten oli Amstrad CPC ja varsinkin Skandinaviassa menestynyt Spectravideo, ja Sharpkin taisi vielä sinnitellä. Mutta Aquarius, Oric, Casio, Micro-Bee ja muut olivat kovaa vauhtia kuolemassa pois. Tosin tiedän kyllä niitäkin käyttäneitä; ainakin Aquarius oli yhdeltä kaverilta löytynyt kotoa, minkä sain vasta lukioiässä kuulla, harmi että kone oli silloin jo heivattu menemään, olisi ollut hauska tutustua.
Se alustuksesta; tuttua kauraa, jonka kirjoitin lähinnä psyykatakseni itseni vauhtiin. Kuten viimeksi sanoin, ensimmäiset kuusneloset (tunnetaan myös virallisella nimellä "Commodore 64", tai kuten monet sanoivat "COMMONdore 64", jumaliste että ärsytti tuo lukutaidottomuus, ja mikä kamalinta, tuota kirjoitusasua näkee internetissäkin nimenomaan suomalaisten käyttämänä edelleen... toisaalta muistan joskus 90-luvulla nähneeni Keltaisessa pörssissä ilmoituksen, jossa myytiin pelikonsolia nimeltä CEKA MEGADRIVE, varmaan noita entisiä Commondoren omistajia kyseinen myyjä) ilmestyivät kaveripiiriin 1985, jolloin olin kolmannella luokalla. A ja T olivat ensimmäiset, ja varsinkin A:n luona kävin toistuvasti pelailemassa. Ihan ensimmäinen koskaan pelaamani kuusnelospeli on Oceanin Daley Thompson's Decathlon, urheilupeli, jossa eteneminen perustui joystickin väkivaltaiseen vatkaamiseen puolelta toiselle, ja jollaisia sittemmin suuresti vihasin, mutta en tietenkään vielä tuolloin osannut vihata. Kaikki (ihan erityisesti musiikki!) oli niin paljon hienompaa kuin Salora Fellow'n yhtäkkiä rupuisiksi muuttuneissa pelinkaltaisissa, että olisin vaikka mitä kuraa pitänyt maailman hienoimpana kokemuksena, ja olihan A:lla tuolloin toinenkin peli: Demons of Topaz. Tämä surrealistinen hidastempoinen tasoseikkailu vasta vei sydämeni kokonaan, ja on eräänlaisella kunniapaikalla suosikkipelieni listalla edelleen.
Skipataanpa hiukkanen. Kun sain oman kuusnelosen syksyllä 1987, oli se jo melkein joka taloudessa, kärjistellen. Tuohan oli Commodoren maailmanvalloitukseen nähden varsin myöhäinen ajankohta, enkä oikein tiedä miksi itse koneistuin vasta silloin; jos olisin kinuamalla kinunnut niin varmaan olisin laitteiston aiemminkin saanut. Ehkä olin tyytyväinen siihen, että niin monen kaverin luona sain käydä säännöllisesti pelailemassa, varsinkin T:n kanssa oli tullut tavaksi viettää perjantai-iltapäivät yleensä johonkin yhteen ennaltavalittuun peliin (erityisen usein pähkäiltiin Lucasfilmin hulppean hienon Labyrinthin parissa) keskittyen. Silti kuusnelosen myyntikäyrät olivat syksyllä 1987 jo varmasti kääntymässä laskuun, johan Amigakin oli olemassa, (olen sivumennen sanoen koskenut Amigaan tasan yhden kerran: Tampereen Rupriikissa olleessa Commodore-näyttelyssä vuonna 2006 pelailin noin minuutin verran Stunt car raceriä) joten on hassua että päädyin vielä tuossakin vaiheessa haluamaan kuusnelosen. Tai ei kai sittenkään, Amiga kun ei koskaan ollut minun ikäpolveni juttu, se oli nuoremmille, ja yhteisöllisyys painoi. Amiga lieni vuonna -87 sentään aika kallis ja kohtuullisen ammattimaiseksi mielletty laite, ja kuusnelospelejä olisi kavereilta tarjolla runsaudensarvesta pursuten.
No niin, minulla oli sitten kuusnelonen, ja mikäli kolme ensimmäistä omaa peliäni muistan oikein, ne olivat Boulder Dash Construction Kit, Trailblazer ja Alleykat. Mutta loppujen lopuksi yksittäisillä nimikkeillä ei kai ollut hirveästi merkitystä. (tai oli Boulder Dashilla, koska sillä sai tehtyä omia kenttiä, joita kyllä sitten kertyikin pari kolme 90-minuuttista kasettia täyteen) Oleellista kuusnelospelaamisessa oli määrä: koska X määrällä kavereita oli myös kuusnepa, ja heistä jokaisella oli Y kasettia, joista jokainen sisälsi Z kopioitua peliä, oli muutamassa viikossa omien pelien määrä kivunnut kevyesti parinsadan yli. Jonkin verran uusiakin tuli hankittua; piraattipelit olivat etupäässä vanhoja, jopa jotenkin eri maailmasta ponnistavia ollessaan noilta 80-luvun alkuvuosilta; jo vuonna 1987 kaupasta hankittavat pelit olivat teknisesti valtavasti kehittyneempiä kuin nelisen vuotta aiemmat. Nykyään tuntuisi kai hullulta, että viisikin vuotta koodattaisiin samalla koneistolla, samalla käyttöliittymällä, samalla kapasiteetilla ilman kehitystä mihinkään suuntaan. Mutta niin se oli tuolloin, ja pitkälle tulevaankin: taisivat viimeiset kaupalliset kuusnelospelit ilmestyä niinkin myöhään kuin 1993, minä vuonna Amigastakin oli jo into alkanut selvästi hiipua.
Pelattavaa riitti, mutta toisaalta määrä hukutti keskittymisen. Jos yritän rajata noista kaikista sadoista peleistä suosikkejani, huomaan listan venyvän älyttömyyksiin; siitäkin huolimatta, että koitan valita vain pelejä, joihin jossain historian vaiheessa oli ihan oikeasti muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen addiktio, tai kiintymys edes. No otetaan muutama. Krakout, tuo letkeä Breakout-klooni, jota saatoin pelata tuntitolkulla lisäelämien kertyessä, enkä silti koskaan päässyt (legendojen mukaan) sadanteen ja viimeiseen ruutuun asti. Kikstart II, oivallisen helppokäyttöisellä rataeditorilla varustettu kahdenpelattava motocross-hyppely, jota kyllä tuli veivattua paljon, Head over Heels, kolmiulotteinen toimintaseikkailu, järjettömän vaikea, aika hidastempoinenkin, johon jaksoin palata yllättävän usein ottaen huomioon, etten lopulta (kuten internet on minulle paljastanut) päässyt siinä juuri alkua pidemmälle. Mutta tunnelma oli hieno. Wizball, varsinainen taideteos, joka yhdisti tyylikkään ammuskelun monimutkaisempaan taustajuoneen, jossa mustavalkoista maisemaa palautettiin eloisaksi väri kerrallaan maalikuplia keräilemällä ja sekoittamalla. Ensiluokkaista koodausta, kulttipeli nykyisin ja aivan upea äänimaailma kauttaaltaan. Firefly, surrealistinen avaruusräiskintä, jonka ikää pidensi mahdollisuus valita oma reitti läpi kymmeniä tasoja sisältävän pelikartan.
Ja niin edelleen, loputtomiin. Mutta hiljalleen kävi kuitenkin kuten vähän toisella kymmenellä olevan lapsen kohdalla usein käy: asioiden jatkuessa muuttumattomina mielenkiinto herpaantuu ja kohdistuu lopulta muualle. Minun pelaamiseni oli pääsääntöisesti tuolloin pinnalla olleiden normien mukaista, eli toimintapelejä toisensa jälkeen. Vuosi kului rattoisasti. Tosiaan: vain vähän reilu vuosi - niin lyhyeen aikaan mahtui niin valtavasti pelejä, ja sitten talvilomalla 1989 huomasin olevani siinä määrin kyllästynyt kuusneloseeni, että keräsin koneen huoneen nurkasta laatikkoon ja työnsin laatikon komeron perälle. Se oli siinä, totesin itselleni. Aika aikaa kutakin, ajatteli kaksitoistavuotias outoa ennakkokypsyyttä tuntien, ja lähti ulos. Oli pulkkamäkeä laskettavana ja muuta. Ja kukaties tämä olikin terve asenne. Tietokonepelit vain yhtenä elämän osa-alueena, vain yhtenä leluna muiden loukossa; sellaisena jonka kanssa aikansa touhuaa ja jatkaa sitten elämäänsä muualle kasvaessaan ja vanhetessaan. Eikös se jotakuinkin näin mennyt?
"Hei hetkinen nyt!", huutavat massat, "Eihän tässä ole vielä edes Turricania mainittu!".
Ah, te tarkkasilmäiset lukijani. Aavistatte mitä oikeimmin. Tarina jatkuu...
10.5.13
9.5.13
Tietokonepelihistoria, osa 1
Ensi vuonna, tarkemmin sanoen jouluaattona 2014, tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun sain käyttööni ensimmäisen tietokoneen. Se oli kuudentoista kilotavun keskusmuistilla varustettu Salora Fellow, jonka päällenäkyvin ominaisuus oli kaamea kumimattonäppäimistö, piipahtavin näppäinäänin varustettuna. Ääntä ei saanut pois, joten vaikkapa bloggaaminen tuollaisella laitteella voisi olla kiintoisa kokemus. Eipä äänistä sitten enempää, eikä oikeastaan itse tietokoneestakaan (vaikka kieltämättä tuli mieleeni yksi sen Basic-kieleen kuulunut ominaisuus, jota sittemmin Commodore-koneistuttuani jäin ikävöimään: Saloran Basic kun sisälsi niinkin simppelit käskyt kuin COLOUR ja SOUND; oli siinä kuusnepan POKE-numerosarjojen kanssa pähkäilemistä maailman itsestäänselvimpiin komentoihin tottuneella....), sillä katsoessani tuossa päivänä muutamana tyttäreni pelaavan innolla äitinsä älyluurilla Angry Birdsiä tuli mieleeni oma kasvamiseni kiinni tietokonepeleihin ja sitten taas niistä pois. Sillä vaikka tietokoneilla onkin läpi elämäni ollut monia käyttötapoja, on vain yksi vuodesta toiseen säilynyt, välillä lähes kadoten mutta säilynyt kuitenkin: pelaaminen. Ja tosiaan, pian kolmekymmentä vuotta. Niinkin moderniksi ilmiöksi kuin mitä tietokonepelit ovat, olen niiden kanssa viihtynyt melkeinpä koko elämäni, ja historia, se on kasaantunut toisistaan selvästi erottuviksi sedimenteiksi, joita tässä nyt kaivelen muistikuvien tiiviistä massasta esiin.
Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.
Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.
Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.
Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.
Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.
Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.
4.5.13
Samanaikaisuus
Yksi hienoimpia asioita lapsissa on se, miten tunteet näkyvän heidän kasvoiltaan avoimesti. Vanhetessaan ihminen oppii kätkemään itsensä. Paljastavat ilmeet ja eleet poistuvat olemuksesta aikuisuuden lähestyessä, monessa tapauksessa myös eleiden takana olevat tunteet poistuvat ihmisestä, patoutuvat jonnekin syvälle.
Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.
Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.
Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.
Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.
Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.
Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.
Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.
Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.
27.4.13
Metsiemme pikkueläimiä värikuvina
Kesällä 2004 mainitsin täällä blogsterissani nähneeni kynnyksellä sysikiitäjän. Muistan tuon hetken edelleen, harvinainenhan tuo hyönteinen on. Silti yllätyin tuona samana kesänä pannessani merkille, että google-haku kyseisestä eliölajista tuotti tasan yhden osuman: juuri tuon tekemäni maininnan. No tänään satuin huomaamaan, että joku oli hakenut sysikiitäjää ja eksynyt Silmikseen. Pakkohan se oli kokeilla, ja kyllä yllätyin: olen edelleen ainoa, joka on sysikiitäjästä mitään verkkoon kirjoittanut. Miten masentavaa kaikille google-sukupolvea edustaville entomologiksi aikoville! Kuinkahan monta muuta lajia maailma on noin vain teknologiahuumassaan unohtanut kirjojen lehdille? Muistakaa lapset lukea kirjoja. Varsinkin ötökkäkirjoja. En minäkään nyt tuntisi sysikiitäjää, ellen olisi 5-vuotiaana opetellut sellaista kannesta kanteen. Ja ne kymmenet kärpäslajit! Tulisi jo kesä niin pääsisin niitä voikukkakedolta bongaamaan.
26.4.13
Eräs mania
Hei.
Näin unta että hoitelit itseäsi jättikokoisella dildolla. Et välittänyt siitä, että me muutkin olimme paikalla, tai siitä, että kevätaamun aurinko valaisi jokaisen huoneessa leivujan pölyhiukkasenkin. Pyrin katsomaan hienotunteisesti muualle. Mutta sinä olet sellainen, niinhän me unessakin totesimme, ja herätessäni ajattelin etten ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Tiedäthän; siinä mielessä kirjoittanut, että todella ajattelisin sinua, miettisin mitä sinulle kuuluu, mikä on saanut sinut tekemään ne ratkaisut joiden seurauksena olet siellä missä olet, sen sellaista. Olemmehan me jutelleet. Mutta puhuminen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että todella istuu alas, ajattelee, kirjoittaa. Tiedät varmasti tämän näkemykseni, olemme siitä joskus, hyvin kauan sitten, väitelleet. Puhe hajoaa tuuliin. Kirjoitettu sana on pysyvä.
Mutta eihän tämä yksin ollut syy lähestyä sinua. Myönnän että olen toisinaan kuullut sinusta huhuja. Tai pikemminkin: minulta on suoraan kyselty pitävätkö tietyt asiat paikkansa, ja tässä kohdin on oltava rehellinen. Olen saattanut tällaisista kysymyksistä suuttua. Miksi minun pitäisi tietää sinun asioistasi, millä perusteella niin moni meidät molemmat tuskin ohimennen tunteva on päättänyt, että minä jonkin kummallisen yhteyden kautta tietäisin
Tai ei sittenkään mitään. Oletkohan edelleen muistanut keittää pakastemarjat kuten sinulle silloin yhtenä kesänä neuvoin kauhistuessani kun niitä suoraan jäisinä napostelit? Entä vieläkö tapanasi on kuunnella Lennonia iltaisin, nukahtaa Imaginen tai Mind gamesin säveliin; en tiedä muistatko, mutta tuo tapa tarttui minuunkin pitkäksi aikaa. Jotkut luulivat meidän asuneen silloin yhdessä, mutta sinä olit vasta muuttanut kaupunkiin, minäkin tahoillani kihloissa, meidän keskinäinen kemiamme yliopistonmäen kahviloissa vain oli ulkopuolisten silmiin näyttänyt siltä. Hassua, siis sitä ajatellen mitä sittemmin tapahtui. Pyytäisin anteeksi jos en olisi sitä jo tehnyt, mutta olemmehan sentään sellaisen yli kasvaneet.
Mitäkö minulle kuuluu? Sitä mitä viimeksikin. Varmasti olet kuullut tarinoita, älä usko kaikkia niistä, oikeastaan - älä kuuntele niitä edes. Minulla on sinun joululahjaksi antamasi sininen muki edelleen käytössä, sen sisäpinta on lohkeillut mutta se on kaunis.
Voi hyvin ja kirjoita.
Ugus
Näin unta että hoitelit itseäsi jättikokoisella dildolla. Et välittänyt siitä, että me muutkin olimme paikalla, tai siitä, että kevätaamun aurinko valaisi jokaisen huoneessa leivujan pölyhiukkasenkin. Pyrin katsomaan hienotunteisesti muualle. Mutta sinä olet sellainen, niinhän me unessakin totesimme, ja herätessäni ajattelin etten ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Tiedäthän; siinä mielessä kirjoittanut, että todella ajattelisin sinua, miettisin mitä sinulle kuuluu, mikä on saanut sinut tekemään ne ratkaisut joiden seurauksena olet siellä missä olet, sen sellaista. Olemmehan me jutelleet. Mutta puhuminen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että todella istuu alas, ajattelee, kirjoittaa. Tiedät varmasti tämän näkemykseni, olemme siitä joskus, hyvin kauan sitten, väitelleet. Puhe hajoaa tuuliin. Kirjoitettu sana on pysyvä.
Mutta eihän tämä yksin ollut syy lähestyä sinua. Myönnän että olen toisinaan kuullut sinusta huhuja. Tai pikemminkin: minulta on suoraan kyselty pitävätkö tietyt asiat paikkansa, ja tässä kohdin on oltava rehellinen. Olen saattanut tällaisista kysymyksistä suuttua. Miksi minun pitäisi tietää sinun asioistasi, millä perusteella niin moni meidät molemmat tuskin ohimennen tunteva on päättänyt, että minä jonkin kummallisen yhteyden kautta tietäisin
Tai ei sittenkään mitään. Oletkohan edelleen muistanut keittää pakastemarjat kuten sinulle silloin yhtenä kesänä neuvoin kauhistuessani kun niitä suoraan jäisinä napostelit? Entä vieläkö tapanasi on kuunnella Lennonia iltaisin, nukahtaa Imaginen tai Mind gamesin säveliin; en tiedä muistatko, mutta tuo tapa tarttui minuunkin pitkäksi aikaa. Jotkut luulivat meidän asuneen silloin yhdessä, mutta sinä olit vasta muuttanut kaupunkiin, minäkin tahoillani kihloissa, meidän keskinäinen kemiamme yliopistonmäen kahviloissa vain oli ulkopuolisten silmiin näyttänyt siltä. Hassua, siis sitä ajatellen mitä sittemmin tapahtui. Pyytäisin anteeksi jos en olisi sitä jo tehnyt, mutta olemmehan sentään sellaisen yli kasvaneet.
Mitäkö minulle kuuluu? Sitä mitä viimeksikin. Varmasti olet kuullut tarinoita, älä usko kaikkia niistä, oikeastaan - älä kuuntele niitä edes. Minulla on sinun joululahjaksi antamasi sininen muki edelleen käytössä, sen sisäpinta on lohkeillut mutta se on kaunis.
Voi hyvin ja kirjoita.
Ugus
21.4.13
Anna-Lucia Laineen koira
Joskus käytin muistikirjoja, nyttemmin tallennan asioita puhelimeni tekstiviestikansioon nimeltä "Luonnokset". Poimin sieltä yllä olevan otsikon. Sen alla oli toinen tallenne: "On vaikea yrittää sanoin kuvailla sitä miten yksinäinen olen." Muistan kirjoittaneeni lauseen jonkin pitkän iltavuoron jälkeen kotiin päästyäni, kissan katsoessa minua ikkunalaudalta kuin vierasta. Pysähdyin sohvalle. En jaksanut nostaa katsetta matosta, jolle olen kolmekymmentäkuusi vuotta sitten potkupuvussa kuolannut.
Seurassa ahdistuvan erakkoluonteen kärsimä yksinäisyys on ongelmallinen tila. Keitin sen peittääkseni iltakahvit, tai saattoi se jonain toisenakin iltana olla, päivät lopulta venyvät yhdeksi tahmeaksi massaksi, kuukaudet, vuodetkin, onko siitä tosiaan kahdeksan kun kevättä ja kesää odotti eri tavalla kuin koskaan ennen tai jälkeen, onko siitä tosiaan viisi kun laskeskeltiin rahoja ja lainantakausehtoja, onko siitä tosiaan kolme kun olin ensimmäistä kevättäni Helsingissä, vielä nytkin kovin vieraalta tuntuvassa kaupungissa.
Puren kieltä aina kun olemme samassa tilassa. Sanoisin asioita joita en ehkä katuisi, mutta joita ei enää saisi sanomattomiksi. Olen sitä tehnyt kaksi vuosikymmentä. Olen hyvä siinä. Pitäisikö kukaan minusta sitten enää jos.
Seurassa ahdistuvan erakkoluonteen kärsimä yksinäisyys on ongelmallinen tila. Keitin sen peittääkseni iltakahvit, tai saattoi se jonain toisenakin iltana olla, päivät lopulta venyvät yhdeksi tahmeaksi massaksi, kuukaudet, vuodetkin, onko siitä tosiaan kahdeksan kun kevättä ja kesää odotti eri tavalla kuin koskaan ennen tai jälkeen, onko siitä tosiaan viisi kun laskeskeltiin rahoja ja lainantakausehtoja, onko siitä tosiaan kolme kun olin ensimmäistä kevättäni Helsingissä, vielä nytkin kovin vieraalta tuntuvassa kaupungissa.
Puren kieltä aina kun olemme samassa tilassa. Sanoisin asioita joita en ehkä katuisi, mutta joita ei enää saisi sanomattomiksi. Olen sitä tehnyt kaksi vuosikymmentä. Olen hyvä siinä. Pitäisikö kukaan minusta sitten enää jos.
10.4.13
Huii Huii Tolle Lola
Nyt nimittäin jyrähtää taas. Blogit, nuo kybertaivaan fossiilit, ovat taas nousemassa estradille, eikä vähiten siksi, että Hesarin kuukausiliite julisti tuoreimmassa numerossaan alkaneeksi Suomen parhaan blogin etsinnän. Rumba jatkuu koko vuoden, tulevana tammikuuna sitten julkistetaan voittaja.
Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:
"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."
Ööööö. Okei.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.
Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?
Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?
Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:
"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."
Ööööö. Okei.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.
Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?
Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?
6.4.13
Man, this thing sucks!
Ostin uuden imurin. Kalliin kuin pentele, mutta tulipa suosittua naapuritalon kivijalassa sijaitsevaa pienliikettä, ja olen jotenkin täpinöissäni siitä, että imuri on niin... niin... vimpampäälle hiano. Kierrätysmuovista tehty! Sähkönkulutukseltaan ekoluokkaa! Ja ennen kaikkea: hiljaisempi kuin mikään. Totisesti, läppärin tuuletinkin pitää kovempaa ääntä. Nostaa imuroinnin ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voi sen ajaksi laittaa levyn soimaan, eikä edes kovalla. Joten kun sillä nyt asuntoni imuroin, niin melkein en vihannut joka hetkeä. Se on kuulkaa jo paljon. Aiemmin olen alle minuutissa saanut verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että on pakko ollut istua alas ja pyörtyä. Jestas miten vihaankaan imuroimista.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
27.3.13
Ränt-tätänt-tä
Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.
Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.
Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.
Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.
Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.
Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?
Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.
Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.
Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.
Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.
Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?
16.3.13
Totuuden häilyvä määritelmä
Olen yrittänyt olla niin monenlainen, että vaikka askel askeleelta palaisin taaksepäin, tuntuu lähtöpiste edelleen pakenevan. Se on horistontissa jossain, ja hyväksyn tietenkin asioiden taipumuksen peruuttamattomuuteen. Mutta että lähestyminenkin on mahdotonta, se masentaa. Että on joka hetki kauempana kaikesta siitä, mikä joskus on uskonut, hetkellisestikin, olevansa - ja miten kaoottinen on joskus se päivä jona kaikki lopulta vyyhdiksi kietoutuu.
Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.
Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.
Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.
Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.
Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.
Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.
Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.
Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.
Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.
Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.
Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.
Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.
8.3.13
Itseään toistava kehä
Esineindeksointiprojektini on jumiutunut yksityiskohtiin. Se ei osaa päättää, miten luetteloida vaikkapa lehtikotelosta löytyvät vanhan Zzap!64:n kannet - ovatko ne itsenäinen esine, vai osa lehteä, joka saattaa kokonaisuutena löytyä edelleen jostain toisaalta? Se miettii, miten laskea pehmoeläimet: ovatko ne projektin haltijan esineitä ensinkään, vai asunnossa majailevan lapsen; huomioitavaa on, että ne ovat kuitenkin vuosikymmeniä mukana raahautuneet. Siis muutamat niistä. Tai no yksi: Mainiopossu.
Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?
Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.
Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?
Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?
Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.
Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?
3.3.13
Aina
Tuli tuosta edellisestä päivityksestä mieleen, että olin nuorempana monen seikan suhteen kovin ehdoton. Oli esimerkiksi, kuten edellä muistelin, juuri sellaisia artisteja, joiden uusin levy oli ostettava aina; heitä olivat vaikkapa Ismo Alanko ja Tori Amos, ja Tuomari Nurmio tietenkin. Ja yhtä lailla oli ohjaajia joiden uusin elokuva oli nähtävä aina: Lynch, Gilliam, Burton, ja kirjailijoita joiden uusin oli aina saatava nopeasti kätösiinsä: Iain Banks nyt ainakin (toki edelleen poimin uuden Banksin aina kun näen, mutta en hänen uraansa enää silmä terävänä seuraile), mutta keski-iän korvilla on helpotus antaa ennen niin tärkeiden asioiden virrata ohi. Sitä huomaa surutta voivansa istua elämän rantakaistaleella ja ajatella miten vielä kymmenen vuotta sitten olisi ahdistanut se tieto, että vuonna 2013 tulee kuluneeksi juuri se vuosikymmen siitä kun osti viimeksi Ismon levyn. Kymmenen vuotta! Sehän on kolmannes miehen koko musiikillisesta urasta, enkä minä ole enää kärryillä ollenkaan, enkä edes välitä. Minulla on nuo vanhat hyvät hyllyssä. Niillä pärjään.
Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.
Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.
Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.
Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.
23.2.13
They take apart their bodies like toys for the local boys
Nuorempana olin intohimoinen musiikinkeräilijä. Oli useita artisteja, joiden uusimman levytyksen hankin välittömästi sen ilmestyttyä kuin se olisi itsestäänselvä välttämättömyys. Nykyisin ovat enää harvassa sellaiset, joiden tulevasta julkaisusta uutisointi herättää huomion; vielä harvemmassa ne, joiden uuden levyn hankkisi hyllyyn, vaikka ei olisi siitä kuullut puolta säveltä etukäteen. Mitä näitä nyt enää on - Absoluuttinen Nollapiste, Elbow ja tietenkin Nick Cave, jonka viikko sitten ilmestyneen pitkään odotetun uutuusjulkaisun Push the sky away kävin eilen hankkimassa Anttilasta (menin ensin Levykauppa Äxään, mutta sieltä myytiin eioota, kuten viime syksynäkin kun yritin uutta Kuusumun Profeettaa hankkia (se löytyi sitten Stockmannilta) - no, sainpa höylättyä plussakorttia samalla, eli hyvinhän tämä meni). Olin tuolta Caven levyltä jo pari näytettäkin kuullut joten hyvää osasin odottaa, mutta onhan tuo silti ihan huumaavan hieno kiekko. Muutaman kuuntelun jälkeen tekisi mieleni melkein sanoa että paras, vaikka eihän sitä näin varhain vielä sovikaan sanoa. Silti on sellainen tunne, että kysykääpä minulta ensi vuonna tähän aikaan, niin olen samaa mieltä edelleen. No more shall we part ja Let love in ovat tuosta tasa- ja korkealaatuisimman Cave-levyn tittelistä tähän asti taistelleet, mutta olisiko tämä... Kyllä tämä hyvinkin voi olla.
Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.
Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.
En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.
Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.
Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.
En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.
8.2.13
Gummibear
Kommentoin unessa Marginaalin päivitystä, jossa Jani vaahtosi kiukkuisena jostakin nuorison suosiman kirjasarjan ensimmäisestä suomennetusta teoksesta, 900 sivua ja risat. Muistan että se oli naurettavan pitkällisen saagan avausosa, jonka ensimmäinen lause oli jotakuinkin "Tuntemamme maailmankaikkeus oli silloin vasta 200.000 sekunnin ikäinen." En muista kirjan nimeä. Saattoi käsitellä vampyyreja. Jani oli raivostunut sekä teoksen asiavirheistä, että juosten kusaistusta suomennoksesta. Esimerkkien perusteella yhdyin hänen näkemykseensä.
Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.
Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.
Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.
Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.
Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.
Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.
30.1.13
Luetaan virallisella äänellä
Jokos se taas vuosi vierähti? No jo! Ja kerrankin jaksan raahautua männävuotiskatsaukseni pariin jo tammikuun puolella. Eli mitä siis vuosi 2012 vei mennessään? No rahat, terveyden, suurimman osan ihmissuhteista ja - - Eikun eihän tämä olekaan valitusblogi. (enää, päätin juuri niin) Olen huomannut inspiraationi erilaisten asioiden suhteen tulevan kuin aallot rantaan: kesällä piirtelin kelmeänlämpiminä öinä sarjakuvia enemmän kuin aikoihin, valokuvaus on toisaalta hieman hiipunut, mutta sanoja sentään asettelen peräjälkeen kuin ennenkin, tosin vuosi vuodelta itsekriittisemmäksi siinäkin hommassa käyden. Alan olla sen ikäinen, etten enää varmuudella muista mitä tapahtui minäkin vuonna. Olinko siellä ja siellä vuonna 2012? 2011? Aiemmin? Toisaalta kesäasunnolla tapahtuvat muutokset nykyään todentavat planeettamme kiertokulun etenemistä: moottorisahan jäljet näkyvät lähimetsissä, piha raivautui puutarhaksi, vanha sauna katosi, uuden (1910-luvulla rakennettu sekin) katto vaihtui huovasta peltiin.
Vuoden aikana luin 48 kirjaa, mikä on normimitoissa oleva määrä. Eräänä päivänä jona kirjastoon raahautuminen oli ylivoimainen jo ajatuksena (sinne on lähes 200 metriä), aloin viimein tonkia hyllyyn vuosikymmenten kuluessa kerääntyneitä klassikkoromaaneja, alkoi siis pitkään jännityksellä odotettu elämänvaihe, suosikkikirjojen uudelleenluenta. Hyväksi osoittautui. Banksin Pelaaja iski yhtä kovaa kuin silloin joskus, Tarttin Jumalat juhlivat öisin samoin, tavallaan jopa enemmän, siksi etten muistanut juonesta enää hönttäsen pöläystä, ja kaikki käänteet tulivat puun takaa. Tämä oli minua 90-luvun lopulla majesteettisesti järisyttänyt teos, ja kyllä sen nytkin huomasi ahmivansa. Barnesin 10½ lukua maailmanhistoriaa taisi olla klassikkokierroksen aloittaja, ja jos ajatellaan että olisin nämä kaikki nyt ensi kerran eteeni saanut, se olisi varmasti jättänyt lähtemättömimmän jäljen. Suuren yleisön näkökulmasta omituisen tuntematon teos, jonka ideaa ja rakennetta myöhemmin lainaili muunmuassa David Mitchellin Pilvikartasto, joskin tylsästi, mutta onpa massiivinen efektielokuva siitä juuri teattereihin silti tulossa, hohhoijaa.
Vuoden pettymyskirja oli Rimmisen Nenäpäivä, jonka ihmeellisen puskafarssikohelluksen jaksoin loppuun vain sen varjolla, että Pölkky oli hienoimpia kotimaisia romaaneja koskaan. Kun Nenäpäivän kielikikkailun uutuudenviehätys lakkasi miellyttämästä noin sivun 50 kohdalla, kirjalla ei ollut annettavana enää mitään. Sääli sinänsä; Rimminen on parhaimmillaan ollut niin briljantti. Positiivinen yllätys oli Riku Korhosen Nuku lähelläni, paljonkin parempi kuin hahmoton Lääkäriromaani, vaikkei Turkuun enää sijoittunutkaan. Keski-ikäisen miehen itseanalyysiähän tämäkin tietenkin edelleen. Susanna Alakosken Sikalat oli parhaimpia kirjoja aikoihin, joskin hämmentävästi Wikipedia mainitsee sen "humoristiseksi". Jos tuo alkoholismikuvaus on sitä, niin sitten Unelmien sielunmessu on varmaan veijarikomedia. Lapsen tuska viinassa rypevien aikuisten itsetuhoisuuden äärellä oli aika kylmäävää luettavaa, mutta osittain kyllä taidokkuutensakin vuoksi. Tykkäsin, järkytyksistä huolimatta, mutta Chuck Palahniukia yritin lukea nyt kolmannen kerran ja meinasin taas tylsistyä hengiltä, ei kiitos enää.
Mitäs muita hyviä... Paul Austerin Näkymätön vei mennessään ja tuli ahmaistua melkein kerralla. Ihan mykistää tuo Austerin lahjakkuus ja näkemys, huh. Hirveän korkeassa kuumeessa kotona maatessa luin vuosi sitten Pentti Kirstilän megapaksun semi-dekkarin Saari meren rannalla, joka kai tavallaan oli jotenkin mitäänsanomaton, mutta ehkä siinä kuumetilassani eläydyin siihen suuresti. Tuli uniinkin muistaakseni. Oksasen Puhdistuksen luin viimein, ja kai se on kannuksensa ansainnut. Hyvä, sujuvasti etenevä kirja. Ei-kaunoa tuli sitäkin luettua, parhaimpina vaikkapa Tuukka Hämäläisen kotimaisia rock-sanoittajia haastatellut Kirosäkeet, ja Jake Nymanin Kovan päivän ilta, koska Jake on aina mainio. Sean Howen Marvel Comics - The Untold Story oli juuri niin kiehtova kulissientakaishistoriikki kuin otsikkokin antaa olettaa.
Musiikkia ostin vissiin jonkin verran, mutta nykyään olen sellainen, että kertakuuntelun jälkeen uusikin levy unohtuu hyllyyn. Silti on kehaistava kolmea pitkän linjan kotimaista bändiä, jotka kaikki julkaisivat aivan hemmetin kovat kiekot vuonna 2012: Absoluuttinen Nollapiste (Pisara ja lammas 1), Kuusumun Profeetta (Huutoja hiljaisesta huoneesta) ja Sydän, sydän (Kapseli), joista viimeinen saattaa jopa olla paras; ainakin sisältää hienoimmat yksittäiset kappaleet. Nollapisteen yhdestoista täyspitkä on kokonaisuutena harvinaisen onnistunut, ja Kuusumu on sitä tuttua, kenties aiempaa maalailevampaa ja yllättävänkin vailla revittelyjä, mutta Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain on kyllä järisyttävän upea kappale, ei voi mitään. Ulkomaisista artisteista vaikutuksen teki Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka albumilta Radio Helsinki soitteli montaakin kappaletta vuoden mittaan niin runsaskätisesti, että koukutuin lopulta ja ostin koko kiekon. Mature themes on kyllä hieno levy; jonkinlaista postmodernia poppia, jos nyt määritellä pitäisi.
Juuri missään en vuoden aikana käynyt, nirkoisesti Turussa, pikemmin Tampereella, enkä Helsinkiäkään ole enää juuri jaksanut ottaa haltuun, Pihlajasaari tosin toukokuun ensimmäisten helteiden aikana tuli tsekitettyä, eikä edes turhaan, hieno paikka oli. Ja joitakin kaupungin ravintoloita: Manala, Weeruska, Sävel, se mainio intialainen paikka kisahallin kulmilla ja Maroso Töölöntorilla. Lenkkeilyn aloitin helmikuussa, harrastus on säännönmukaisena jatkunut. Pyöräily taas oli pitkään katkolla, kun vakuutusyhtiöiden suosittelema turvalukko tilttasi ja jumitti pyörän viikkokausiksi, kun en sitä jaksanut alkaa huoltoon kilometrien päästä raahata. Jos ensi kesänä sitten sitäkin toimintaa jatkaisi. Ja olen ottanut tavaksi nähdä unia, joissa hiukseni ovat taas pitkät ja liehuvat. Nyyh.
Maailmanloppu koitti syntymäpäivänäni, eikä sitä mistään huomannut. En merkkipäivääni juhlinut, maailma teki siitä numeron ilmankin.
Vuoden aikana luin 48 kirjaa, mikä on normimitoissa oleva määrä. Eräänä päivänä jona kirjastoon raahautuminen oli ylivoimainen jo ajatuksena (sinne on lähes 200 metriä), aloin viimein tonkia hyllyyn vuosikymmenten kuluessa kerääntyneitä klassikkoromaaneja, alkoi siis pitkään jännityksellä odotettu elämänvaihe, suosikkikirjojen uudelleenluenta. Hyväksi osoittautui. Banksin Pelaaja iski yhtä kovaa kuin silloin joskus, Tarttin Jumalat juhlivat öisin samoin, tavallaan jopa enemmän, siksi etten muistanut juonesta enää hönttäsen pöläystä, ja kaikki käänteet tulivat puun takaa. Tämä oli minua 90-luvun lopulla majesteettisesti järisyttänyt teos, ja kyllä sen nytkin huomasi ahmivansa. Barnesin 10½ lukua maailmanhistoriaa taisi olla klassikkokierroksen aloittaja, ja jos ajatellaan että olisin nämä kaikki nyt ensi kerran eteeni saanut, se olisi varmasti jättänyt lähtemättömimmän jäljen. Suuren yleisön näkökulmasta omituisen tuntematon teos, jonka ideaa ja rakennetta myöhemmin lainaili muunmuassa David Mitchellin Pilvikartasto, joskin tylsästi, mutta onpa massiivinen efektielokuva siitä juuri teattereihin silti tulossa, hohhoijaa.
Vuoden pettymyskirja oli Rimmisen Nenäpäivä, jonka ihmeellisen puskafarssikohelluksen jaksoin loppuun vain sen varjolla, että Pölkky oli hienoimpia kotimaisia romaaneja koskaan. Kun Nenäpäivän kielikikkailun uutuudenviehätys lakkasi miellyttämästä noin sivun 50 kohdalla, kirjalla ei ollut annettavana enää mitään. Sääli sinänsä; Rimminen on parhaimmillaan ollut niin briljantti. Positiivinen yllätys oli Riku Korhosen Nuku lähelläni, paljonkin parempi kuin hahmoton Lääkäriromaani, vaikkei Turkuun enää sijoittunutkaan. Keski-ikäisen miehen itseanalyysiähän tämäkin tietenkin edelleen. Susanna Alakosken Sikalat oli parhaimpia kirjoja aikoihin, joskin hämmentävästi Wikipedia mainitsee sen "humoristiseksi". Jos tuo alkoholismikuvaus on sitä, niin sitten Unelmien sielunmessu on varmaan veijarikomedia. Lapsen tuska viinassa rypevien aikuisten itsetuhoisuuden äärellä oli aika kylmäävää luettavaa, mutta osittain kyllä taidokkuutensakin vuoksi. Tykkäsin, järkytyksistä huolimatta, mutta Chuck Palahniukia yritin lukea nyt kolmannen kerran ja meinasin taas tylsistyä hengiltä, ei kiitos enää.
Mitäs muita hyviä... Paul Austerin Näkymätön vei mennessään ja tuli ahmaistua melkein kerralla. Ihan mykistää tuo Austerin lahjakkuus ja näkemys, huh. Hirveän korkeassa kuumeessa kotona maatessa luin vuosi sitten Pentti Kirstilän megapaksun semi-dekkarin Saari meren rannalla, joka kai tavallaan oli jotenkin mitäänsanomaton, mutta ehkä siinä kuumetilassani eläydyin siihen suuresti. Tuli uniinkin muistaakseni. Oksasen Puhdistuksen luin viimein, ja kai se on kannuksensa ansainnut. Hyvä, sujuvasti etenevä kirja. Ei-kaunoa tuli sitäkin luettua, parhaimpina vaikkapa Tuukka Hämäläisen kotimaisia rock-sanoittajia haastatellut Kirosäkeet, ja Jake Nymanin Kovan päivän ilta, koska Jake on aina mainio. Sean Howen Marvel Comics - The Untold Story oli juuri niin kiehtova kulissientakaishistoriikki kuin otsikkokin antaa olettaa.
Musiikkia ostin vissiin jonkin verran, mutta nykyään olen sellainen, että kertakuuntelun jälkeen uusikin levy unohtuu hyllyyn. Silti on kehaistava kolmea pitkän linjan kotimaista bändiä, jotka kaikki julkaisivat aivan hemmetin kovat kiekot vuonna 2012: Absoluuttinen Nollapiste (Pisara ja lammas 1), Kuusumun Profeetta (Huutoja hiljaisesta huoneesta) ja Sydän, sydän (Kapseli), joista viimeinen saattaa jopa olla paras; ainakin sisältää hienoimmat yksittäiset kappaleet. Nollapisteen yhdestoista täyspitkä on kokonaisuutena harvinaisen onnistunut, ja Kuusumu on sitä tuttua, kenties aiempaa maalailevampaa ja yllättävänkin vailla revittelyjä, mutta Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain on kyllä järisyttävän upea kappale, ei voi mitään. Ulkomaisista artisteista vaikutuksen teki Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka albumilta Radio Helsinki soitteli montaakin kappaletta vuoden mittaan niin runsaskätisesti, että koukutuin lopulta ja ostin koko kiekon. Mature themes on kyllä hieno levy; jonkinlaista postmodernia poppia, jos nyt määritellä pitäisi.
Juuri missään en vuoden aikana käynyt, nirkoisesti Turussa, pikemmin Tampereella, enkä Helsinkiäkään ole enää juuri jaksanut ottaa haltuun, Pihlajasaari tosin toukokuun ensimmäisten helteiden aikana tuli tsekitettyä, eikä edes turhaan, hieno paikka oli. Ja joitakin kaupungin ravintoloita: Manala, Weeruska, Sävel, se mainio intialainen paikka kisahallin kulmilla ja Maroso Töölöntorilla. Lenkkeilyn aloitin helmikuussa, harrastus on säännönmukaisena jatkunut. Pyöräily taas oli pitkään katkolla, kun vakuutusyhtiöiden suosittelema turvalukko tilttasi ja jumitti pyörän viikkokausiksi, kun en sitä jaksanut alkaa huoltoon kilometrien päästä raahata. Jos ensi kesänä sitten sitäkin toimintaa jatkaisi. Ja olen ottanut tavaksi nähdä unia, joissa hiukseni ovat taas pitkät ja liehuvat. Nyyh.
Maailmanloppu koitti syntymäpäivänäni, eikä sitä mistään huomannut. En merkkipäivääni juhlinut, maailma teki siitä numeron ilmankin.
20.1.13
Juuri oikeanlaista kemiaa
Jokin aika sitten Hesarin hilpeäntyhmällä Kysy Kirstiltä -palstalla joku mietti olisiko mitä seuraamuksia sillä että lopettaa deodorantin käytön. Kirsti vastasi että siitä vaan, mutta vaarana on, että teon seurauksena muuttuu sosiaaliseksi paariaksi. Tämä aiheutti lommon jo entisestäänkin olemattomaan itsetuntooni (egoni on suunnaton, itsetunto vastavuoroisesti puuttuu kokonaan), koska en ole hajusteisiin tai niidenkaltaiseen tuotteisiin tavannut kajota, enkä silti ole huomannut olevani paarialuokkaa, jos nyt kohta itsetarkoituksellisesti erakoituva toisinaan. Mutta samainen tabloidikokoiseksi muuttuessaan uskottavuutensa menettänyt lärpäke pelasti ajatusketjuni muutama päivä sitten tiedepalstallaan: tutkimuksen mukaan monet käyttävät deodoranttia turhaan! Minä huojennuin. Kuulun hajuttomiin. Olen ikänäni omistanut yhden deodoranttipurkin, se oli vuonna 1997, muistaakseni Tabac-merkkinen puikko. Käytin sitä muutaman kuukauden aikuisuuden kynnyksellä, mutta luovuin kun en pitänyt siitä, enkä tuntenut tarvitsevani sitä, enkä ole sen paremmin aiheelle juuri ajatusta siunannut.
Huomasin sivistymättömyyteni tämän tuotevalikoiman suhteen kerran, kun piti kirjoittaa sittemmin lehdessä X julkaistuun novelliin kohtaus, jossa miespuolinen päähenkilö penkoo kylppärinsä peilikaappia. Oli konsultoitava kanssaihmisiä kun en keksinyt sisältöä: minun peilikaapissani on parranajokone, melkein täysi purkki Aqualania (käytettävä ennen -päivämäärä on kyllä jo aikaa mennyt) ja monta hyllyä kumisevaa tyhjää (hammasharja on lavuaarin reunalla). Shampoita tuli sentään harrastettua silloin kun oli vielä hiukset, muuten en ole pesuaineita ja hajusteita konsanaan käyttänyt, mikä siinä muuten onkin että varsinkin partavedet ja muut miesten hajusteet löyhkäävät niin hirveältä? Ja miksi niin monet katsovat asiakseen kyllästää itsensä niillä? Ruumistaanko ne balsamoivat? Jos tapana on hiota, niin eikö sen saisi vähemmälläkin kanssaihmisten limakalvojen kärvennyksellä peitettyä? Joskus koen olevani ihmiskunnan kummallisia tapoja tarkkailevan non-entiteetti, ominaisuusvajeinen hämmennys, joka ei tajua miksi mikään siitä tapahtuu, mitä jatkuvasti kaikkialla ympärillä tapahtuu.
Hah, oikeasti tämä on vain yritystä palata asuntoni esineindeksoinnin pariin, varmaan kaikki luulivat minun unohtaneen senkin projektini, mutta en tietenkään. Piti vain saada ryittyä aivoista kuonaa matkan varrelle, kuten nyt tuo männäviikkoinen uudestisyntymäkertomukseni. Joka muuten sai onnellisen päätöksensä eikä loppunut kesken, vaikka siltä varmaan näytti, olen pahoillani.
Ostin minä muuten partavaahtoakin kerran, mutta se oli tarkoitettu helpottamaan hiustenpoistoa. Taisi helpottaa, mutta luoja että sain olla suihkussa kauan saadakseni sen axenhajun itsestäni. Hyytää vieläkin muisto. Paitsi ettei se Axea ollut vaan Rainbowta, mutta kemiantehtaalta silti haisi. Tiedän, sillä olen ollut töissä sellaisessa kauan sitten.
Huomasin sivistymättömyyteni tämän tuotevalikoiman suhteen kerran, kun piti kirjoittaa sittemmin lehdessä X julkaistuun novelliin kohtaus, jossa miespuolinen päähenkilö penkoo kylppärinsä peilikaappia. Oli konsultoitava kanssaihmisiä kun en keksinyt sisältöä: minun peilikaapissani on parranajokone, melkein täysi purkki Aqualania (käytettävä ennen -päivämäärä on kyllä jo aikaa mennyt) ja monta hyllyä kumisevaa tyhjää (hammasharja on lavuaarin reunalla). Shampoita tuli sentään harrastettua silloin kun oli vielä hiukset, muuten en ole pesuaineita ja hajusteita konsanaan käyttänyt, mikä siinä muuten onkin että varsinkin partavedet ja muut miesten hajusteet löyhkäävät niin hirveältä? Ja miksi niin monet katsovat asiakseen kyllästää itsensä niillä? Ruumistaanko ne balsamoivat? Jos tapana on hiota, niin eikö sen saisi vähemmälläkin kanssaihmisten limakalvojen kärvennyksellä peitettyä? Joskus koen olevani ihmiskunnan kummallisia tapoja tarkkailevan non-entiteetti, ominaisuusvajeinen hämmennys, joka ei tajua miksi mikään siitä tapahtuu, mitä jatkuvasti kaikkialla ympärillä tapahtuu.
Hah, oikeasti tämä on vain yritystä palata asuntoni esineindeksoinnin pariin, varmaan kaikki luulivat minun unohtaneen senkin projektini, mutta en tietenkään. Piti vain saada ryittyä aivoista kuonaa matkan varrelle, kuten nyt tuo männäviikkoinen uudestisyntymäkertomukseni. Joka muuten sai onnellisen päätöksensä eikä loppunut kesken, vaikka siltä varmaan näytti, olen pahoillani.
Ostin minä muuten partavaahtoakin kerran, mutta se oli tarkoitettu helpottamaan hiustenpoistoa. Taisi helpottaa, mutta luoja että sain olla suihkussa kauan saadakseni sen axenhajun itsestäni. Hyytää vieläkin muisto. Paitsi ettei se Axea ollut vaan Rainbowta, mutta kemiantehtaalta silti haisi. Tiedän, sillä olen ollut töissä sellaisessa kauan sitten.
13.1.13
- - - 5 - - -
Hän valehtelee. Jokaisen hymyn takana terävät hampaat. Ikkunastaan hän on sinun poistumistasi katsellut naureskellen ja ikävää kopsahtavat askeleesi ovat kaikuneet kuuroille korville.
Minä tiedän. Olen ollut hänen kanssaan tuolloin.
"Hei hei", me leikkisästi heilutimme kumaralle selällesi, kun väsyneenä astelit töihin tai kotiin tai kauppaan tai mihin nyt milloinkin, se ei minua sinällään kiinnostanut, ja totta puhuen nytkin antaisin mieluiten sinun mennä. Miksi etsiä sellaista, joka on jo luovuttanut? Joka on itsensä antanut haalistua niin, ettei enää erota kätensä suonia olohuoneen maton kuvioista, mutta lupasinhan, ja on tietenkin huomattava, etten tässä vaiheessa oikeasti tiedä sinun edelleen makaavan pölyhiukkasiksi muuttuneena omassa olohuoneessasi, kaikkitietävä kertoja minut oluen muodossa laittoi niin sanomaan... No niin, astuin ulos pimeälle kadulle ja raitis ilma helpottaa humalatilaa. Olen unohtanut kaiken äskeisen, olen taas vain ritarillinen sivuhenkilö, joka tarttui toimeen ja lupasi etsiä poistuneen. Koska hän sitä minulta pyysi.
Kunpa tietäisit mitä olen hänen kanssaan tehnyt, ajattelen, ja mietin että ehkä kuuletkin minut. Puhun sinulle, kirjoitan, olen siten leikkisä.
En vihaa sinua enkä sääli. Olet niin riivatun yksin.
Minä tiedän. Olen ollut hänen kanssaan tuolloin.
"Hei hei", me leikkisästi heilutimme kumaralle selällesi, kun väsyneenä astelit töihin tai kotiin tai kauppaan tai mihin nyt milloinkin, se ei minua sinällään kiinnostanut, ja totta puhuen nytkin antaisin mieluiten sinun mennä. Miksi etsiä sellaista, joka on jo luovuttanut? Joka on itsensä antanut haalistua niin, ettei enää erota kätensä suonia olohuoneen maton kuvioista, mutta lupasinhan, ja on tietenkin huomattava, etten tässä vaiheessa oikeasti tiedä sinun edelleen makaavan pölyhiukkasiksi muuttuneena omassa olohuoneessasi, kaikkitietävä kertoja minut oluen muodossa laittoi niin sanomaan... No niin, astuin ulos pimeälle kadulle ja raitis ilma helpottaa humalatilaa. Olen unohtanut kaiken äskeisen, olen taas vain ritarillinen sivuhenkilö, joka tarttui toimeen ja lupasi etsiä poistuneen. Koska hän sitä minulta pyysi.
Kunpa tietäisit mitä olen hänen kanssaan tehnyt, ajattelen, ja mietin että ehkä kuuletkin minut. Puhun sinulle, kirjoitan, olen siten leikkisä.
En vihaa sinua enkä sääli. Olet niin riivatun yksin.
12.1.13
"4"
Tunnen miten aika hioo olemustani pieneksi. Säpsähdin, näin unta jossa lähdin, ja tajusin että vaikka katosinkin, en silti lähtenyt minnekään. Olen kirjahyllyn takaa valuvassa tunkkaisessa ilmassa, jalkalistojen varjoissa, tapetin alla. Näen tilan, keskityn, lopulta tietoisuuteni on piste. Keskityn. Makaan matolla, etkä huomaa minua. Lamppu syttyy kuin sataman ylle nouseva aurinko, imuroit liikenteen ympärilleni. Kuuntelen puistossa puheluasi; lämmität samalla lapselle mikrossa ruokaa enkä saa sanoista selvää. Haluaisin tietää kenelle soitat. Mainitset [- - -]:n lähteneen etsimään minua. Tämä oli hirvittävä virhe. Yritän huutaa, se kuulostaa naapurin koiralta, mikro kilahtaa. Yritän vakuuttaa olevani olemassa.
Enkä tiedä pelkäänkö enemmän sitä että hän löytää minut, vai sitä ettei. Tiedän vain että kerran rakastit häntä palavasti. Hän sai sinut nauramaan.
Kun syleilin sinua, yritin aina näyttää häneltä.
Enkä tiedä pelkäänkö enemmän sitä että hän löytää minut, vai sitä ettei. Tiedän vain että kerran rakastit häntä palavasti. Hän sai sinut nauramaan.
Kun syleilin sinua, yritin aina näyttää häneltä.
11.1.13
3!!!
Hän tosiaan lähti. En olisi uskonut, olin tottunut hänen puheitaan pitämään tyhjinä. Sen mitä niitä kuuntelin. Lupasin lähteä hänen jälkeensä vaikken tiennyt mistä etsisin, mutta olen sellainen; pyrin tekemään vaikutuksen, olen aloitteellinen ja toimin, päädyn nollapisteeseen. Sentään baariin. Nyt juon toista tuoppia ja tilanne kirkastuu. Hänen puhelimensa oli jäljellä. Löysin sen sisältä viestejä jotka kertoivat hiljaisesta häviämisestä. Lauserakenteet selkiintyivät, välimerkit sovinnaistuivat. Häneen otettiin yhteyttä enää merkkipäivinä. Baaritiskillä selasin viestejä uudelleen ja uudelleen, niistä vanhimmat olivat vuosien takaa, hän oli säilyttänyt vähäisimmätkin pakkomielteisesti. Hän ei näyttänyt enää miltään, hän katosi kivijalkakauppojen ikkunateippeihin siinä viimeisessä kuvassa jonka hänestä tiedän otetun.
Juuri siinä onkin ristiriita. Että hän tästä huolimatta lähti, ei pitänyt enää olla mahdollista. Hän hiipi olettamuksia vastaan ja livahti katseiden alta. Lupasin löytää hänet enkä tiedä mistä etsiä sellaista, joka ei ole aikoihin ajatellut olevansa olemassa juuri missään.
Juuri siinä onkin ristiriita. Että hän tästä huolimatta lähti, ei pitänyt enää olla mahdollista. Hän hiipi olettamuksia vastaan ja livahti katseiden alta. Lupasin löytää hänet enkä tiedä mistä etsiä sellaista, joka ei ole aikoihin ajatellut olevansa olemassa juuri missään.
10.1.13
00...2?
Hän käveli raskain askelin kadun puolelta toiselle. Yläkerrassa huudettiin. Hän upotti sormensa harmaaksi virtsattuun kiviseinään, ruosteisen rännin viereen. Haroi kylmiä esineitä. Liian kirkkaat loisteputket kasvojen edessä.
Hän makasi olohuoneen suurella ruskealla matolla ja ohi ajavat pyöräilijät rimputtivat närkästyneinä kelloa.
Hän makasi olohuoneen suurella ruskealla matolla ja ohi ajavat pyöräilijät rimputtivat närkästyneinä kelloa.
9.1.13
001
Huone oli pysähtynyt kuin museo. Hän istui nojatuolissa ja kirjoitti - kuunteli suljetun oven takaa hengitystä jota ei ollut, rappukäytävästä askelia jotka valuivat ohi. Oli lauantai-ilta, tuntia vaille viimeinen.
Ovi kävi alemmassa kerroksessa. Hän oli pukeutunut kuin odottaisi vierasta, vaikka yhtä hyvin olisi saattanut ottaa valmiiksi pakatun reppunsa ja lähteä. Kävellä pohjoiseen, päätyä lähiöiden usvaisiin baareihin, kadota kaikilta tutuiltaan.
Aikansa hän mietti kunnes lähti. "Rakas", hän olisi aloittanut keittiön pöydälle jättämänsä lapun, jos olisi jättänyt. Hän kyllä tiesi rakastavansa, muttei tarpeeksi; tiesi ettei koskaan voisi rakastaa ketään niin paljon kuin miten paljon jokainen ansaitsi rakastetuksi tulla. Hänen tulisi ikävä kissaa, ja tien varteen jättämällään puhelimella hän olisi halunnut lähettää jollekin viestin, mutta oli sittenkin varma, että lopulta oli paras lähteä hiljaa.
Ja huone oli pysähtynyt kuin museo ja perhealbumin sisältä valokuvat huusivat hämäryyteen kuin eksyneet lapset.
Ovi kävi alemmassa kerroksessa. Hän oli pukeutunut kuin odottaisi vierasta, vaikka yhtä hyvin olisi saattanut ottaa valmiiksi pakatun reppunsa ja lähteä. Kävellä pohjoiseen, päätyä lähiöiden usvaisiin baareihin, kadota kaikilta tutuiltaan.
Aikansa hän mietti kunnes lähti. "Rakas", hän olisi aloittanut keittiön pöydälle jättämänsä lapun, jos olisi jättänyt. Hän kyllä tiesi rakastavansa, muttei tarpeeksi; tiesi ettei koskaan voisi rakastaa ketään niin paljon kuin miten paljon jokainen ansaitsi rakastetuksi tulla. Hänen tulisi ikävä kissaa, ja tien varteen jättämällään puhelimella hän olisi halunnut lähettää jollekin viestin, mutta oli sittenkin varma, että lopulta oli paras lähteä hiljaa.
Ja huone oli pysähtynyt kuin museo ja perhealbumin sisältä valokuvat huusivat hämäryyteen kuin eksyneet lapset.
20.12.12
Hän sydän hän
Mannerheimintiellä sijaitsevassa liikenteenjakajassa osapuilleen Kuusitien ratikkapysäkin kohdalla on pahvinen sydän, jossa lukee Sari & Tero. Se on ollut siinä kesästä 2011, yhä hyvässä kunnossa. Se on varmaan maamme keskeisin hääpahvisydän, ja siihen sekin on silti unohtunut. Monet suhteet hiipuvat nopeammin.
Mitäköhän Sarille & Terolle nykyään kuuluu?
Mitäköhän Sarille & Terolle nykyään kuuluu?
17.12.12
Laavalampumpi
En tiennyt että itsensä voi unohtaa. Että kaiken oppimansa jälkeenkin voi vielä eksyä omaan arkipäiväiseen mitättömyyteensä siinä määrin, että koko elämänsä jättää epähuomiossa kirjastokassin pohjalle tai hissiin.
Olen saavuttanut hypertarkkailijan tilan. Yritän olla keskittymättä siihen, miten älytöntä on, että jotkut tyypit menevät studioon, soittavat musiikkia, joku lauleskelee, se tallennetaan. Sitten tallennetta voi kotonaan kuunnella, ilman että ajatteleen miten hölmöltä se on näyttänyt siellä studiossa laulaessaan, aikuinen ihminen sentään. Siis yritän, mutta en oikein enää osaa. Kaiken järjettömyys on koko ajan hiipimässä taustalta etualalle. Katson kirjahyllyni sisältöä ja mietin miksi minun pitäisi lukea mitä joku palkkiorahojen toivo silmänkiiltonaan on joskus kirjoittanut. Fiksuudestaan varmana latonut peräjälkeen sanoja joita painokoneet ovat sitten syytäneet paperille ja koteihin. Istun sohvalla, luen kirjaa, lauseet soljuvat jälkiä jättämättä ohitseni, sen sijaan näen koko ajan ihmisen kirjoittamassa, miettimässä, tekemässä tietoisia sanaratkaisuja. Huomaan kirjan kielessä epätyypillisen ratkaisun ja ajattelen: ahaa, tuossa kohdin on toimittajan tekemä muutos. Enkä muistaisi mitä viimeisen viiden sivun aikana on sisällöllisesti tapahtunut jos joku kysyisi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy.
Katson tv-sarjaa. Näen lavasteet, ajattelen miten monta kertaa tätä kohtausta on harjoiteltu, mietin miltä näyttelijästä on tuntunut, mitä hän on ajatellut, huomaan kahvini jäähtyneen, jään katsomaan vahingossa ikkunaa, lumi leijuu hiljalleen ja minä ajattelen miten kova ikävä minulla jatkuvasti on enkä sitäkään saa ääneen sanotuksi.
Olen saavuttanut hypertarkkailijan tilan. Yritän olla keskittymättä siihen, miten älytöntä on, että jotkut tyypit menevät studioon, soittavat musiikkia, joku lauleskelee, se tallennetaan. Sitten tallennetta voi kotonaan kuunnella, ilman että ajatteleen miten hölmöltä se on näyttänyt siellä studiossa laulaessaan, aikuinen ihminen sentään. Siis yritän, mutta en oikein enää osaa. Kaiken järjettömyys on koko ajan hiipimässä taustalta etualalle. Katson kirjahyllyni sisältöä ja mietin miksi minun pitäisi lukea mitä joku palkkiorahojen toivo silmänkiiltonaan on joskus kirjoittanut. Fiksuudestaan varmana latonut peräjälkeen sanoja joita painokoneet ovat sitten syytäneet paperille ja koteihin. Istun sohvalla, luen kirjaa, lauseet soljuvat jälkiä jättämättä ohitseni, sen sijaan näen koko ajan ihmisen kirjoittamassa, miettimässä, tekemässä tietoisia sanaratkaisuja. Huomaan kirjan kielessä epätyypillisen ratkaisun ja ajattelen: ahaa, tuossa kohdin on toimittajan tekemä muutos. Enkä muistaisi mitä viimeisen viiden sivun aikana on sisällöllisesti tapahtunut jos joku kysyisi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy.
Katson tv-sarjaa. Näen lavasteet, ajattelen miten monta kertaa tätä kohtausta on harjoiteltu, mietin miltä näyttelijästä on tuntunut, mitä hän on ajatellut, huomaan kahvini jäähtyneen, jään katsomaan vahingossa ikkunaa, lumi leijuu hiljalleen ja minä ajattelen miten kova ikävä minulla jatkuvasti on enkä sitäkään saa ääneen sanotuksi.
1.12.12
Tietenkin ne tulevat
Kävin jokunen päivä sitten tyttären kanssa Sederholmin taloon hiljakkoin avatussa Helsingin kaupunginmuseon uutukaiskohteessa Lasten kaupungissa. Oli aika mukava paikka, joka tosin muutamin paikoin muistutti enemmän kuin vähän Vammalassa jo vuosia nököttänyttä Herra Hakkaraisen taloa - no, sattumaahan tämä tietenkin. ("tietenkin!") Lähes-kuusivuotias jaksoi ottaa paikkaa haltuun jopa pidempään kuin oletin, ehdoton suosikki oli teatterihuoneen yhteydessä oleva vaatekaappi, josta kiskottiin ylle jokainen mahdollinen prinsessa-, orava-, merimies- ja tiesmikäpuku. Ja eiku peilin eteen keimailemaan. Oli minulla kamerakin mukana, ja pari kuvaakin räpsäisin, mutta lopulta kätkin aparaatin reppuun. Miksi?
No koska kaikki kuvasivat. Tai yhdeksän kymmenestä vanhemmasta, ja minua totisesti alkoi siepata se kameralla hosuminen. Se jatkuva järjetön räiskiminen, se ikuinen tallentaminen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo keväällä, joskin tuolloin oli kohteena lasten harrastama pakkomielteinen memorabilia, nyt oli vanhempien vuoro. Jotenkin masentavin oli se valtavien ostoskassien kanssa muutenkin ahtaassa tilassa kahden tyttärensä kanssa rynninyt nuorehko naisihminen, joka juoksutti hoputtaen lapsiaan läpi museon, komensi heidät milloin minnekin poseeraamaan ja räiski sitten kuvia puhelimellaan. Hän pakitti kahdesti meitä päin saadakseen lapsensa paremmin freimiin. Ja sitten juostiin jo seuraavaan huoneeseen. Hop hop, kiire on! Ja tyttäret huutavat koko ajan kuorossa, "Äiti! Kato! Äitiii!", mutta katsooko äiti? Ei, koska hänellä on kiire niitä äsken ottamiaan kuvia ladata sillä älykapulallaan facebookiin, mitä hän tekee kävellessään huoneesta toiseen, uutta kuvattavaa etsien. Eivät tainneet kymmentä minuuttia olla koko museossa yhteensä.
Läksimmepä sitten seuraavanakin päivänä keskustaan; tiedän, olen siten itsetuhohakuinen toisinaan. Tällä kertaa kohteena joulunavauskulkue Aleksanterinkadulla. Tihkusade lievästi liudensi tunnelmaa, mutta itse kulkue sentään tuli nähdyksi hyvin, ja oli hauskakin Angrybirdseistä huolimatta. (On se ihan kiva peli, voin yhden pikakokeilun perusteella sanoa, mutta - - rajansa nyt jumaliste silti kaikella) Harmi että sitä ennen kävimme tsekkaamassa myös Stockmannin hieman aiemmin avatun jouluikkunan. Joo joo, en jaksa enää nillittää siitä, miten masentava ajatus se jotenkin on, että tavaratalon näyteikkuna on perinteinen joulunaluskäyntikohde lapsille näillä kulmilla, kun onhan se hienokin ja kaikkee. Laittaahan Stockmann jopa ikkunan eteen korotetun tasanteen, jolle juuri mahtuu rivi lyhyenläntiä kohdeihmisiä katsomaan sitä hyörinää ja välkettä lähimatkalta.
Niin ja se yksi eukko kameroineen. Se tosiaan änkesi sinne lapsille tarkoitetulle tasanteelle, joka tosiaan oli täynnä lapsia jo valmiiksi, ja joka tosiaan on rakennettu niin kapeaksi ettei tosiaan kenenkään aikuisen pitäisi tulle mieleenkään sinne kiivetä. Mutta sinne se puski. Kato kun sen kersat oli siellä. Sen piti saada niistä lähikuvia kun ne painaa rumat naamansa sitä lasia vasten. Ja olipa tällä ihmisellä iso olkalaukkukin täynnä tavaraa, ja sillä se ängetessään ja töniessään iski muitten mukuloita sopivasti kumoon ja syrjään.
Harvoin olen tilanteessa että pitää tosissaan estää itseään käymästä väkivaltaiseksi. Mutta olisi minua naurattanut jos joku olisi sen ämmän sieltä kiskonut esim. pää edellä esim. katuun. Hillitsin itseni kuitenkin mallikansalaisesti.
"Iskä tänne ei mahdu kun täällä on niin paljon aikuisia!"
"No ei siellä ole kuin tuo yksi, eikä senkään pitäisi olla."
Nostin lapsen pois. Sitä ahdisti se tönivä kurppa. Joka ei kuullut sanaakaan selkänsä takaa tulevista kommenteista, joita sentään riitti. Tai kai se kuuli muttei kuunnellut. Kun mun lapset jne.
No koska kaikki kuvasivat. Tai yhdeksän kymmenestä vanhemmasta, ja minua totisesti alkoi siepata se kameralla hosuminen. Se jatkuva järjetön räiskiminen, se ikuinen tallentaminen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo keväällä, joskin tuolloin oli kohteena lasten harrastama pakkomielteinen memorabilia, nyt oli vanhempien vuoro. Jotenkin masentavin oli se valtavien ostoskassien kanssa muutenkin ahtaassa tilassa kahden tyttärensä kanssa rynninyt nuorehko naisihminen, joka juoksutti hoputtaen lapsiaan läpi museon, komensi heidät milloin minnekin poseeraamaan ja räiski sitten kuvia puhelimellaan. Hän pakitti kahdesti meitä päin saadakseen lapsensa paremmin freimiin. Ja sitten juostiin jo seuraavaan huoneeseen. Hop hop, kiire on! Ja tyttäret huutavat koko ajan kuorossa, "Äiti! Kato! Äitiii!", mutta katsooko äiti? Ei, koska hänellä on kiire niitä äsken ottamiaan kuvia ladata sillä älykapulallaan facebookiin, mitä hän tekee kävellessään huoneesta toiseen, uutta kuvattavaa etsien. Eivät tainneet kymmentä minuuttia olla koko museossa yhteensä.
Läksimmepä sitten seuraavanakin päivänä keskustaan; tiedän, olen siten itsetuhohakuinen toisinaan. Tällä kertaa kohteena joulunavauskulkue Aleksanterinkadulla. Tihkusade lievästi liudensi tunnelmaa, mutta itse kulkue sentään tuli nähdyksi hyvin, ja oli hauskakin Angrybirdseistä huolimatta. (On se ihan kiva peli, voin yhden pikakokeilun perusteella sanoa, mutta - - rajansa nyt jumaliste silti kaikella) Harmi että sitä ennen kävimme tsekkaamassa myös Stockmannin hieman aiemmin avatun jouluikkunan. Joo joo, en jaksa enää nillittää siitä, miten masentava ajatus se jotenkin on, että tavaratalon näyteikkuna on perinteinen joulunaluskäyntikohde lapsille näillä kulmilla, kun onhan se hienokin ja kaikkee. Laittaahan Stockmann jopa ikkunan eteen korotetun tasanteen, jolle juuri mahtuu rivi lyhyenläntiä kohdeihmisiä katsomaan sitä hyörinää ja välkettä lähimatkalta.
Niin ja se yksi eukko kameroineen. Se tosiaan änkesi sinne lapsille tarkoitetulle tasanteelle, joka tosiaan oli täynnä lapsia jo valmiiksi, ja joka tosiaan on rakennettu niin kapeaksi ettei tosiaan kenenkään aikuisen pitäisi tulle mieleenkään sinne kiivetä. Mutta sinne se puski. Kato kun sen kersat oli siellä. Sen piti saada niistä lähikuvia kun ne painaa rumat naamansa sitä lasia vasten. Ja olipa tällä ihmisellä iso olkalaukkukin täynnä tavaraa, ja sillä se ängetessään ja töniessään iski muitten mukuloita sopivasti kumoon ja syrjään.
Harvoin olen tilanteessa että pitää tosissaan estää itseään käymästä väkivaltaiseksi. Mutta olisi minua naurattanut jos joku olisi sen ämmän sieltä kiskonut esim. pää edellä esim. katuun. Hillitsin itseni kuitenkin mallikansalaisesti.
"Iskä tänne ei mahdu kun täällä on niin paljon aikuisia!"
"No ei siellä ole kuin tuo yksi, eikä senkään pitäisi olla."
Nostin lapsen pois. Sitä ahdisti se tönivä kurppa. Joka ei kuullut sanaakaan selkänsä takaa tulevista kommenteista, joita sentään riitti. Tai kai se kuuli muttei kuunnellut. Kun mun lapset jne.
23.11.12
Sä saat mut svengaamaan
Siinä minä olin, aamukahvimukillinen kohoamassa kohti aistillisia huuliani, kun pöydän kulmalle kuin ohimennen heitetyn Hesarin otsikon alta silmiin paistoi jotain perin tuttua: "23. marraskuuta". Missä olinkaan tuon päivämäärän tavannut joskus aiemmin? Mietin, mietin, ja mukin tyhjennyttyä muistinkin: blogipoloiseni syntymäpäivähän tuo, eikä tänä vuonna ihan mikä tahansa edes, vaan yhdeksäs. Ziisus. Olin elämää kokematon opiskelinjanplanttu kun aloitin, ja nyt huru-ukko. Pienenä luulin, että tämänikäisenä olisin omakotitalossa asuva monilapsisen perheen isäpappa, joka autolla ajelee töihin ja illat televisiota katselee, saunaa kahdesti viikossa lämmitellen. No, ei ole omakotitaloa. Eikä autoa. Eikä televisiota. Eikä saunaa. Lapsiakaan ei katraaksi asti, mutta blogi on, enkä minä nyt enää tässä vaiheessa kykene jättämään syntymäpäivää huomiotta, vaikka totta puhuen moisessa nyt tietenkään mitään järkeä ole - että omien houreittensa aloittamisen vuosipäivää jotenkin juhlistaa, nyrjähtänyttähän moinen. Vaikka toisaalta - -
Ja sitten pysähdyin miettimään teemoja. Miten tällä kertaa loisin katseeni menneeseen? Tunnuin kaiken jo tehneen! Yksivuotispäivään linkitys on nyttemmin tietty hieman turhaa, koska kyseessä on päivitys ilman sanoja - ja se ainoa kuva on sittemmin kadonnut autuaammille servereille. Sinänsä tietenkin merkityksellinen merkkipaalu, että on ensimmäinen Silmis-päivitys ilman tekstiä, joka siis nyt on myös ilman kuvaa, ja täten ehkä parasta Silmänkääntövankilaa ikinä. Siinähän oli myös se vitsi, että siellä oli ensin eri kuva, joka sittemmin vaihtui salaa toiseksi... no joo, se siitä. Kaksi vuotta täyttäessäni olin kohtuullisen lyhytsanainen. Ei ihme, olipa vuosi 2005 ollut aikamoista teksintuottoa, muuallakin kuin täällä. Listaan siellä sentään muutamia parin vuoden aikana teksteissä esiintyneitä hahmoja, taisi muistaakseni olla yritystä taholtani siihen suuntaan, että kehittäisin palailevia vakiohahmoja, vaan taidan olla nykyään lähinnä itse sellainen. Kolme vuotta, ja ensimmäinen todella pitkällinen vuosipäivävuodatus. Tuntui pitkältä ajalta silloin, nyt naurattaa ajatus. Kolme vuotta! Lähtöönkäyntiyskähtelyt vielä kaikuvat onnettoman bloggaajan ulosannissa, mutta ainakin herkeän ensi kerran muistelemaan alkuhetkiäni, vaiheitani, mikä ihmeen emeriittus kuvittelin olevani, olipa vanhasta blogoslaviastakin vielä tuolloin rippeet jäljellä, niin juuri, siitä joka nykyään retromasturboi facebookissa. Pah. No sitten täytin neljä. Kyllästyminen merkkipäivän muisteluun paistaa yhtäkkiä läpi, mutta toisaalta varsinaiset muistot ovat ehkä juuri tästä johtuen kirkkaampia, napakampia ja rehellisempiä kuin yleensä. Oikeastaan pidän tästä juhlapäiväityksestä kovasti; harvoin kykenen näin selkeän tiiviiseen ilmaisuun. Nyyh. Olet sinä Ugus hyvä jätkä, kaljan tarjoisin jos totta olisit. No niin, eteenpäin. Viisi vuotta tuntui jo absurdin pitkältä ajalta, ja ihan pieni osa minusta ihan salaa ajatteli että jospa joku taho, ei mikään tärkeä tietenkään, sen jollain pienellä tavalla muistaisi. Mutta ei. Varsinaista itsepaatoksellista merkkipäivämemorandumia en tällä kertaa halunnut kirjoittaa, vaan kehitin löyhästi tosipohjaisen (silloin istuttiin monta kertaa viikossa Naantalin Aurinkoisessa Hämeenkadulla, ja silloin oli kamalat lumituiskut) kahviladialogin, oma suosikkini kaikista vuosipäivityksistä. Kuusi vuotta täyttäessäni olin juuri kuukautta aiemmin siirtynyt Turusta Helsinkiin, ja olin ilmeisesti kohtuullisen vakavasti masentunut, mitä en itse tajunnut, mutta näkyyhän se tuossa tekstissä, ja miksei siinäkin, että vaikka kyllä muistinkin merkkipäivän myös tuolloin, jaksoin raahautua koneen ääreen vasta kolme päivää myöhemmin. Onnistuin kuitenkin kaivamaan vielä käyttämättömän muistelunlähteen: katkelma päiväkirjastani siltä päivältä, jona Silmiksen olin kuusi vuotta aiemmin aloittanut. Sittemmin päiväkirjanpitoni on tyrehtynyt, oli jo tuolloin Helsinkiin tullessani. Paha tuosta on mitään sanoa, jotenkin masentavaa luettavaa, tuntuu että tuon kirjoitin ihan äsken, ja kolme vuotta sitten kuitenkin jo. Pidän kuitenkin suuresti tuon päivityksen otsikosta. "Häpys rannat, syyt" on tietenkin anagrammi bussissa näkyvästä valotaulusta "Pysähtyy Stannar". Kehittelen koko ajan anagrammeja kaikesta, olen tehnyt sitä lukioikäisestä. Ja toissavuonna blogi tuli kouluikään. Olin monin tavoin paremmassa mielentilassa kuin vuotta aiemmin, tekstiä syntyi, ja muistelussa on uudenlainen tilastovivahteinen ote. Hyvä idea, en olisi ikinä itse keksinyt. Bonuksena kokoelma omituisimpia sivupalkkikuvia itsestäni, minkä idean hyvyydestä nyt en enää niinkään tiedä. Eivät nuo minulta näytä, joukko erilaisia tyyppejä eri tilanteissa kuvattuna. Viime vuonna jotain uutta taas: ymppäsin vuosimuistelun näpsäkästi kahvila-arvion yhteyteen. Varsin ohimenevä muistelu, mutta toisaalta sainpa kerrottua anekdootin Michael Monroesta, Peter Nymanista, minusta ja kissasta.
Noin, löytyihän se teema. Ensi vuonna sitten taas astetta hankalampaa. Ottakaapa olut Silmiksen kunniaksi jos tänään istutte baarissa. Suosittelen Hoegaardenia; erikoista mutta hyvää, kuuluu tarjoilla jääkaappihuurteisesta tuopista. Jos baarimikko ojentaa sen huoneenlämpöisessä astiassa eteenne, nostakaa meteli.
Ja sitten pysähdyin miettimään teemoja. Miten tällä kertaa loisin katseeni menneeseen? Tunnuin kaiken jo tehneen! Yksivuotispäivään linkitys on nyttemmin tietty hieman turhaa, koska kyseessä on päivitys ilman sanoja - ja se ainoa kuva on sittemmin kadonnut autuaammille servereille. Sinänsä tietenkin merkityksellinen merkkipaalu, että on ensimmäinen Silmis-päivitys ilman tekstiä, joka siis nyt on myös ilman kuvaa, ja täten ehkä parasta Silmänkääntövankilaa ikinä. Siinähän oli myös se vitsi, että siellä oli ensin eri kuva, joka sittemmin vaihtui salaa toiseksi... no joo, se siitä. Kaksi vuotta täyttäessäni olin kohtuullisen lyhytsanainen. Ei ihme, olipa vuosi 2005 ollut aikamoista teksintuottoa, muuallakin kuin täällä. Listaan siellä sentään muutamia parin vuoden aikana teksteissä esiintyneitä hahmoja, taisi muistaakseni olla yritystä taholtani siihen suuntaan, että kehittäisin palailevia vakiohahmoja, vaan taidan olla nykyään lähinnä itse sellainen. Kolme vuotta, ja ensimmäinen todella pitkällinen vuosipäivävuodatus. Tuntui pitkältä ajalta silloin, nyt naurattaa ajatus. Kolme vuotta! Lähtöönkäyntiyskähtelyt vielä kaikuvat onnettoman bloggaajan ulosannissa, mutta ainakin herkeän ensi kerran muistelemaan alkuhetkiäni, vaiheitani, mikä ihmeen emeriittus kuvittelin olevani, olipa vanhasta blogoslaviastakin vielä tuolloin rippeet jäljellä, niin juuri, siitä joka nykyään retromasturboi facebookissa. Pah. No sitten täytin neljä. Kyllästyminen merkkipäivän muisteluun paistaa yhtäkkiä läpi, mutta toisaalta varsinaiset muistot ovat ehkä juuri tästä johtuen kirkkaampia, napakampia ja rehellisempiä kuin yleensä. Oikeastaan pidän tästä juhlapäiväityksestä kovasti; harvoin kykenen näin selkeän tiiviiseen ilmaisuun. Nyyh. Olet sinä Ugus hyvä jätkä, kaljan tarjoisin jos totta olisit. No niin, eteenpäin. Viisi vuotta tuntui jo absurdin pitkältä ajalta, ja ihan pieni osa minusta ihan salaa ajatteli että jospa joku taho, ei mikään tärkeä tietenkään, sen jollain pienellä tavalla muistaisi. Mutta ei. Varsinaista itsepaatoksellista merkkipäivämemorandumia en tällä kertaa halunnut kirjoittaa, vaan kehitin löyhästi tosipohjaisen (silloin istuttiin monta kertaa viikossa Naantalin Aurinkoisessa Hämeenkadulla, ja silloin oli kamalat lumituiskut) kahviladialogin, oma suosikkini kaikista vuosipäivityksistä. Kuusi vuotta täyttäessäni olin juuri kuukautta aiemmin siirtynyt Turusta Helsinkiin, ja olin ilmeisesti kohtuullisen vakavasti masentunut, mitä en itse tajunnut, mutta näkyyhän se tuossa tekstissä, ja miksei siinäkin, että vaikka kyllä muistinkin merkkipäivän myös tuolloin, jaksoin raahautua koneen ääreen vasta kolme päivää myöhemmin. Onnistuin kuitenkin kaivamaan vielä käyttämättömän muistelunlähteen: katkelma päiväkirjastani siltä päivältä, jona Silmiksen olin kuusi vuotta aiemmin aloittanut. Sittemmin päiväkirjanpitoni on tyrehtynyt, oli jo tuolloin Helsinkiin tullessani. Paha tuosta on mitään sanoa, jotenkin masentavaa luettavaa, tuntuu että tuon kirjoitin ihan äsken, ja kolme vuotta sitten kuitenkin jo. Pidän kuitenkin suuresti tuon päivityksen otsikosta. "Häpys rannat, syyt" on tietenkin anagrammi bussissa näkyvästä valotaulusta "Pysähtyy Stannar". Kehittelen koko ajan anagrammeja kaikesta, olen tehnyt sitä lukioikäisestä. Ja toissavuonna blogi tuli kouluikään. Olin monin tavoin paremmassa mielentilassa kuin vuotta aiemmin, tekstiä syntyi, ja muistelussa on uudenlainen tilastovivahteinen ote. Hyvä idea, en olisi ikinä itse keksinyt. Bonuksena kokoelma omituisimpia sivupalkkikuvia itsestäni, minkä idean hyvyydestä nyt en enää niinkään tiedä. Eivät nuo minulta näytä, joukko erilaisia tyyppejä eri tilanteissa kuvattuna. Viime vuonna jotain uutta taas: ymppäsin vuosimuistelun näpsäkästi kahvila-arvion yhteyteen. Varsin ohimenevä muistelu, mutta toisaalta sainpa kerrottua anekdootin Michael Monroesta, Peter Nymanista, minusta ja kissasta.
Noin, löytyihän se teema. Ensi vuonna sitten taas astetta hankalampaa. Ottakaapa olut Silmiksen kunniaksi jos tänään istutte baarissa. Suosittelen Hoegaardenia; erikoista mutta hyvää, kuuluu tarjoilla jääkaappihuurteisesta tuopista. Jos baarimikko ojentaa sen huoneenlämpöisessä astiassa eteenne, nostakaa meteli.
18.11.12
Verisoluvainoharhaisen vaiherikas historia
(eli "Vieläkö Chicken-butter kanavoi?")
Yhteisöt muuttavat ihmistä hitaasti laisekseen. Sitä on vuosien päästä jo erilaisempi istuessaan joidenkin aiempiensa kanssa kahvilla kuin oli joskus, ja nyttemmin on samanlaisempi niiden kanssa, joiden seurassa eilenkin vietti pitkään. Vaan onpa tämän uudenkin joukon ydinmehu löytynyt: kuusi meitä enää oli Manalassa pitkän pöydän äärellä, osa väsyneempiä kuin osa, pikkujoulukausi näetsen. Itse en moisiin. Kuuntelen kuitenkin sujuvasti, ja kuin pöyristyttävintä painajaista ovat toisinaan kertomukset: että tällainen käytös sallitaan perheellisiltä ihmisiltä, jo ikää keränneiltä, olkaa kohauttaen, vain siksi että on pikkujoulut kyseessä, hämmentää minua kyllä. Taisin viimeksi vuonna 2004 edes opiskelijasellaisiin osallistua. Niin kuin nyt muutenkaan juuri mihinkään.
Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu
Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu
10.11.12
Kupla
Sain Turun suunnalta puhelun, jonka yhteydessä vaihdettiin omia ja muiden kuulumisia. Puhelun päätyttyä tajusin tehneeni vanhan kotikaupunkini ympärille kuplan: ajatuksissani kaikki on siellä edelleen kuin kolme vuotta sitten, ja tästä johtuen, väistämättä, aina kun kuulen uutisia sieltä, valtaa jonkinlainen ahdistunut haikeus. Ei saa muuttua, huutaa se pieni osa minua joka vielä on kiinni siinä, mitä elämä siellä oli silloin joskus. Niille kaikille sinne jääneille ystäville se huutaa: Älkää vanhentuko, älkää keski-ikäistykö, älkää tehkö niin kuin minä! Ja tietenkin niin pitää tehdä, sillä mikään ei ole säälittävämpi kuin nelikymppinen joka luulee olevansa parikymppinen; ja luojan tieten heitä tosiaan tässä maassa riittää. Silti - - - olen aina yhtä hätääntynyt, joka kerta. Kun lähdin, ajattelin Turun museoksi, joka ei enää muutu, ja ihmiset siellä jatkavat aina juuri sellaisina kuin olivat silloin, kuin minäkin olin silloin, ja koska hekin, tai no joo, tekin, koska kyllähän te kaikki tätä luette, ettekö vain?, vanhenevat, tarkoittaa se sitä että niin teen minäkin, ja loppujen lopuksi tämä ajatus hiipuu, se kuolee kuin taivaan oranssi kipinä, ja miksi minä vielä tähän aikaan lauantaina jaksan kirjoittaa tätä, johtuu kai siitä, että huomenna on isänpäivä ja minä olen töissä aamusta iltaan. Vaikka mieluummin menisin lapsen kanssa johonkin kivaan paikkaan, Sealifeen vaikka, sinne tuo on kovasti viime päivinä kärkkynyt. Eikä kuusivuotiaana onneksi vielä yhtään välitä isojen tylsistä murheista.
3.11.12
A Murder of koiras
Miksi pitkän ja tylsän työpäivän viime minuuteilla aina sattuu jotain niin ettei pääse kotiin silloin kun pitäisi?
Miksi ihminen on terve kuin pukki koko syksyn, ja sitten kun neljä kuukautta aiemmin sovittu meno koittaa, hän makaa sairaana?
Miksi kissa käy hiekkalaatikolla aamuneljältä? Raps raps raps raputin raputin kops kops. Mjaauuuur.
Miksi työterveyslääkäri määrää lääkettä, jonka sivuvaikutuksissa mainitaan hallusinaatiot, mania ja psykoosi? Vuoden kestävä resepti olisi vielä pari viikkoa voimassa. Hm. Saisihan tästä vielä kiinnostavankin talven vissiin.
Miksi valtaapitävät syyllistävät ihmisiä äänestämättömyydestä? En koe kuuluvani nukkuvien puolueeseen, seuraan politiikkaa varsin aktiivisesti. Mieluummin kuitenkin tarkkailen kuin osallistun. Vaikea olisi kyynisesti kommentoida, jos olisi itse ollut niitä sähläreitä sinne valitsemassa.
Miksi verotiedoilla retostellaan julkisuudessa? Tai siis minä ymmärrän että iltapäivälehdet. Mutta miksi Hesarikin uhraa noille sivukaupalla päivästä toiseen? Kiinnostavatko nuo oikeasti jotakuta, ja miksi tuo jotakuu on niin säälittävä? Kadeko sillä on mielellä?
Miksi Halloween on ollut pakko tuoda Suomeen yhtäkkiä rytinällä niin että päiväkodissakin on Halloween-juhlat kurpitsalyhtyineen? Tämä on jotenkin surullista minusta. Oli meillä joskus sen verran itsekunnioitusta tässä maassa, ettei markkinavoimien komentojen mukaan sentään koulut ja vastaavat kumarrelleet.
Miksi niin monet ovat käyneet katsomassa uuden James Bondin? En voisi kuvitella montaa kiduttavampaa katsottavaa. No ehkä joku kotimainen elokuva voisi olla vielä kamalampi. Hyi miten inhoankaan kotimaisia leffoja.
Miksi puhelinmyyjä soittaa uudestaan, kun sille on jo kerran lyönyt luurin korvaan?
Miksi ihminen on terve kuin pukki koko syksyn, ja sitten kun neljä kuukautta aiemmin sovittu meno koittaa, hän makaa sairaana?
Miksi kissa käy hiekkalaatikolla aamuneljältä? Raps raps raps raputin raputin kops kops. Mjaauuuur.
Miksi työterveyslääkäri määrää lääkettä, jonka sivuvaikutuksissa mainitaan hallusinaatiot, mania ja psykoosi? Vuoden kestävä resepti olisi vielä pari viikkoa voimassa. Hm. Saisihan tästä vielä kiinnostavankin talven vissiin.
Miksi valtaapitävät syyllistävät ihmisiä äänestämättömyydestä? En koe kuuluvani nukkuvien puolueeseen, seuraan politiikkaa varsin aktiivisesti. Mieluummin kuitenkin tarkkailen kuin osallistun. Vaikea olisi kyynisesti kommentoida, jos olisi itse ollut niitä sähläreitä sinne valitsemassa.
Miksi verotiedoilla retostellaan julkisuudessa? Tai siis minä ymmärrän että iltapäivälehdet. Mutta miksi Hesarikin uhraa noille sivukaupalla päivästä toiseen? Kiinnostavatko nuo oikeasti jotakuta, ja miksi tuo jotakuu on niin säälittävä? Kadeko sillä on mielellä?
Miksi Halloween on ollut pakko tuoda Suomeen yhtäkkiä rytinällä niin että päiväkodissakin on Halloween-juhlat kurpitsalyhtyineen? Tämä on jotenkin surullista minusta. Oli meillä joskus sen verran itsekunnioitusta tässä maassa, ettei markkinavoimien komentojen mukaan sentään koulut ja vastaavat kumarrelleet.
Miksi niin monet ovat käyneet katsomassa uuden James Bondin? En voisi kuvitella montaa kiduttavampaa katsottavaa. No ehkä joku kotimainen elokuva voisi olla vielä kamalampi. Hyi miten inhoankaan kotimaisia leffoja.
Miksi puhelinmyyjä soittaa uudestaan, kun sille on jo kerran lyönyt luurin korvaan?
24.10.12
"No niin mutku mä aina sekoitan filantropian ja lykantropian."
Varmaan pilvet. Tai niiden välistä itseään runnova harmaa taivas. Tai voi se olla sinua ympäröivä kehäkin, tai minun huoneessani pimeän tultua iskevät suuret siivet. Vasen puoleni särkee öisin. Aavekipua, valottomien öiden seurausta, kylmien kuukausien ja vuosien. Näen että talvi on tulossa. Se saapuu kuin yksinäisyys ihmisten putoillessa ajan kuluessa matkani varrelta pois. Ja ettet aavistanut mikä olin, paljastui siitä ettet lopultakaan sanonut mitään.
Katselin vanhoja muistoja. Olin tallentanut ne albumiin, jonka sivut enää vaivoin kääntyvät. Katseesi paloi silmille pyrkivien etuhiustesi alta. Se porautui minuun suoraan. Näytä mihin pystyt, sanoit. Minä olin eräällä tavalla ensimmäinen ja monin tavoin viimeinen. Joka pystyi. Mutta unohduin korkeisiin kehiin, maailmanloppuihin.
Katselin vanhoja muistoja. Olin tallentanut ne albumiin, jonka sivut enää vaivoin kääntyvät. Katseesi paloi silmille pyrkivien etuhiustesi alta. Se porautui minuun suoraan. Näytä mihin pystyt, sanoit. Minä olin eräällä tavalla ensimmäinen ja monin tavoin viimeinen. Joka pystyi. Mutta unohduin korkeisiin kehiin, maailmanloppuihin.
15.10.12
Aarteita
Puolentoista kuukauden kuluttua tyttäreni täyttää kuusi vuotta. En osaa päättää onko se pitkä aika. Ainakin lapsi on kasvanut siinä ajassa ihmiseksi; olennoksi, joka osaa mennä ja tehdä yksin - siis osaa, muttei toki vielä tuossa iässä tarvitse ellei halua. Hienoa on, että hyvin usein haluaa. Hän on itsenäistymässä, ja se on aikamoinen prosessi. Mutta tuntuu kyllä siltäkin, että kuusi vuotta on todella vähän. Siitähän on monta ihmisikää, kun tuo kulman takana nyt sängyssään tuhiseva ihminen (unikaverina tänä yönä Puppa) oli vauva vailla sanottavaa persoonaa. (no, on vauvoillakin persoona, mutta ennen kaikkea ne ovat vielä vauvoja; yksilöllisyys on silloin vielä toisarvoista) En kunnolla muista noita vauvavuosia, tai kuukausiahan ne tietysti vain olivat, ei kai vuoden ikäinen ole enää "vauva" kun puhua papattaakin kuin papupata. Pitkään sitä silti kesti. Enkä totisesti niitä aikoja jäänyt kaiholla kaipaamaan.
Odottelen edelleen, että jonain päivänä minulle ilmestyksenomaisesti paljastuu, millaista on olla isä. Voi kyllä olla, ettei paljastu. Ellei, se kertoisi minulle paljon itsestäni, kaikista ikätovereistani, kaikista edeltävistä sukupolvista. Vanhemmuus ei tule, se on. Ja sitä harvoin huomaa kun se on.
Oli tarkoitus kirjoittaa miten mullistavaa se on, kun alkiosta muodostuu ihminen ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, ristiriitoineen, lahjakkuuksineen, toiveineen, tarpeineen. Mutta sanani loppuivat heti kesken.
Odottelen edelleen, että jonain päivänä minulle ilmestyksenomaisesti paljastuu, millaista on olla isä. Voi kyllä olla, ettei paljastu. Ellei, se kertoisi minulle paljon itsestäni, kaikista ikätovereistani, kaikista edeltävistä sukupolvista. Vanhemmuus ei tule, se on. Ja sitä harvoin huomaa kun se on.
Oli tarkoitus kirjoittaa miten mullistavaa se on, kun alkiosta muodostuu ihminen ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, ristiriitoineen, lahjakkuuksineen, toiveineen, tarpeineen. Mutta sanani loppuivat heti kesken.
21.9.12
Se mikä meitä vie
Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.
Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.
Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.
En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.
Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.
Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.
En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.
15.9.12
Ajatuksia entiselle rakastetulle
Jos pelkkä kosketus olisi riittänyt
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,
lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,
lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.
13.9.12
Rukoilkaamme
Naapurini on kiropraktikkona toivoton. Hän heittelehtii tunnetiloista toisiin niin vinhaan, että pelkään kävyn selkäni alla rusentuvan, hänen harhoistaan läikehtii minuunkin jotain sopimatonta ja saa valoni läpäisemään inhoja rusentumia. Olin hänen luonaan kahvilla tänään jo toistamiseen, en sillä ettenkö huolisi hänen arvioitaan elintilastamme tai sen puutteesta, mutta olen sopeutunut ratkaisuun siitä, että kahvin äärellä tällaiset tilanteet ovat hetkellisempiä ja täten suunnattomasti arvokkaampia. Kuuntelimme musiikkia, sen hän osaa, vaikka tietämättään tosin vain, ja puhellessamme sonettien sävelväleihin minun puhelimeni soi, töistä kutsuttiin, siis minua, siis idiootiksi. Kävelin verhon ääreen ja rullailin sen pois, eikä naapurin ikkunasta näe meille töihin kuten omastani, koska hän osoittaa eri puolelle taloa, vihertävälle, hänen kesäinen luonteensa johtuu varmasti niistä linnunhauraista luista, jotka geeniperimä on sukupolvi toisensa jälkeen istuttanut hänen kupruilevaan elefantismiinsa. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota mitään annettuna. Ihailen ihmisiä, jotka tarjoavat sokerin jalallisessa lasipikarissa, eivätkä suotta kysy "jätänkö maitovaraa?", kun näkeehän sen jukoliste kilometrin päähän etten siihen liemeen koske. Vihasin tokaluokan liikunnanopettajaa. En ole kajonnut polttopalloon sittemmin, hänen turpeat kasvonsa välähtelevät verkkokalvoilleni aina kun kuulen sanan "nirhauma". En sanonut puheluun mitään, en katkaissutkaan, jätin luurin keikkumaan tyhjyyden reunalle, ajattelin tiaisen kenties laskeutuvan sen kapealle näppäimistölle, ikkuna oli auki ja ripottelin taskuistani pähkinämurskaa tirpansyötiksi kuin olisin omistanut huoneen. Missä vaiheessa naapuri löi minua suoraan kasvoihin, eikä vasemman silmänurkkani turvotus siis johdu muusta kuin siitä, että roskasin väärää ikkunalautaa taas kerran. Polvistukaamme.
5.9.12
Eräs ristikko
Välillä ärsyttää se, ettei ole tapana heittää mitään menemään, ikinä, mitään järjetöntäkään. Sitten toisinaan taas on kiitollinen esimerkiksi siitä, että eräänkin komeron perältä edelleen löytyy Mikrobitin vuosikerrat osapuilleen vuosilta 1985-1988. Vertailussa alle tonnin tietokoneet! Rakenna itse säteilymittari kuusneloseen! MSX:n basic-laajennus! Spectrum verkonpainona! Ja kaiken tämän minä natiaisena tietenkin ohitin ja harppasin suoraan lehden loppuun parin sivun palstaksi tiivistetyille peliarvosteluille. Ne olivat meillä ala-asteella melkoista jumalansanaa. Kun joku peli oli saanut hyvät arviot, se oli sitten hyvä. Siltikin, vaikka joku kaveri sen jo oli ostanut eikä sitä kukaan oikein osannut tai jaksanut pelata, niin se oli hyvä peli silti, pakkohan sen oli olla, kun Bitissä niin oli sanottu, vieläpä perusteltukin, mikä parhaimmissa arvosteluissa jaksettiin tehdä. Noina vuosina Bittiin kirjoittelivat sellaisetkin nykyisin isommista kuvioista tutut herrat kuin ex-kansanedustaja Jyrki Kasvi ja tuore Nokia-pomo Risto Siilasmaa, jolla oli jopa oma sivun-parin mittainen Commodore-palsta.
Mutta nyt en puhu heistä. Enkä totta puhuen tietokoneistakaan liiemmin, puhun Mikrobitin numeron 12/87 kuukauden palkintotehtävästä, joka oli ristikko. Ja millainen! Eivät sanat riitä kertomaan, joten katsokaa kuvaa (löytyy kaukaa alempaa):
Hmm, paljon käyttämätöntä mustaa tilaa, hirveästi nuolia sojottamassa sinne tänne, paljon kolmen tai pahimmillaan kahden kirjaimen sanoja, ja vastapainona viisikirjaimisia sanoja, jotka tasan yhdestä kohtaa risteävät jonkun muun kanssa. Ristikon laatijaa ei mainita, mutta tuskin kyseessä on ainakaan Erkki Vuokila ollut. Tiedän että mestareillakin on heikot päivänsä, mutta rajansa heikkoudellakin.
Oikein täytetyn ristikon kesken luvataan arpoa 15 kappaletta 10 levykkeen pakkauksia. Ei paha! Paitsi että kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyneessä lehdessä annetaan ristikolle vastaus, ja todetaan että täytetyn ristikon lähettäjiä oli tasan kaksi, termi oikein täytetty loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan. En varsinaisesti ihmettele. Kas tässä valmis ristikko:
Oma suosikkini on viisikirjaiminen sana, vihjeenä kellon kuva, jonka oikea vastaus on "clock", tietenkin. Tuo ensimmäinen c on ainoa muualta apuna saatava kirjain, johan sen pitäisi tyhmällekin riittää. Muita hyviä vihjeitä: Japanin lippu ja sana "keksi". Vastaus: MSX, tuo japanilainen tietokone. Tai no, tuosta vastauksesta päättelin että vihjeen laatikko viittaa Nipponiin, hankalaa silti. On mukana onneksi sentään "Pacman" ja "peliohjain", mutta mitä pitäisi ajatella vasemman alanurkan vihjeestä, jossa on piin matemaattinen merkki "+k". Vastaus: "peek". Nyt jotain rajaa hei. Ylänurkassa sana "data" tekee ristikoille varsin epätyypillisen nuolin johdatellun mutkan mennessään, ja kahdessa kohtaa näkyvät tyhjät ruudut (keskellä ja vasemmalla ylhäällä) - no, sattuuhan noita mokia kokeneemmallekin laatijalle. Ihan keskellä oleva vihje "- GOTO", jonka vastaus siis kuuluu "on", ja jolle on tyhjään ristikkoon hämäyksen vuoksi laitettu neljän kirjaimen tila, ei kyllä aukene minulle vieläkään. Löytyisiköhän Bitin toimituksen eläkekerhosta vielä joku joka selittäisi?
Että sellainen ristikko. En muista olenko tuota poikasena yrittänyt täyttää, mutta en varmaan. Olen hypännyt suoraan sen yli peliarvosteluihin, täten mielenterveyteni jossain määrin säilyttäen. Haluaisinpa nähdä ne kaksi Bittiin lähetettyä epätoivoista yritystä täyttää tämä palkintotehtävistä parhain. On ollut pojilla pakerrettavaa siinä takuulla.
Mutta nyt en puhu heistä. Enkä totta puhuen tietokoneistakaan liiemmin, puhun Mikrobitin numeron 12/87 kuukauden palkintotehtävästä, joka oli ristikko. Ja millainen! Eivät sanat riitä kertomaan, joten katsokaa kuvaa (löytyy kaukaa alempaa):
Oikein täytetyn ristikon kesken luvataan arpoa 15 kappaletta 10 levykkeen pakkauksia. Ei paha! Paitsi että kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyneessä lehdessä annetaan ristikolle vastaus, ja todetaan että täytetyn ristikon lähettäjiä oli tasan kaksi, termi oikein täytetty loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan. En varsinaisesti ihmettele. Kas tässä valmis ristikko:
Oma suosikkini on viisikirjaiminen sana, vihjeenä kellon kuva, jonka oikea vastaus on "clock", tietenkin. Tuo ensimmäinen c on ainoa muualta apuna saatava kirjain, johan sen pitäisi tyhmällekin riittää. Muita hyviä vihjeitä: Japanin lippu ja sana "keksi". Vastaus: MSX, tuo japanilainen tietokone. Tai no, tuosta vastauksesta päättelin että vihjeen laatikko viittaa Nipponiin, hankalaa silti. On mukana onneksi sentään "Pacman" ja "peliohjain", mutta mitä pitäisi ajatella vasemman alanurkan vihjeestä, jossa on piin matemaattinen merkki "+k". Vastaus: "peek". Nyt jotain rajaa hei. Ylänurkassa sana "data" tekee ristikoille varsin epätyypillisen nuolin johdatellun mutkan mennessään, ja kahdessa kohtaa näkyvät tyhjät ruudut (keskellä ja vasemmalla ylhäällä) - no, sattuuhan noita mokia kokeneemmallekin laatijalle. Ihan keskellä oleva vihje "- GOTO", jonka vastaus siis kuuluu "on", ja jolle on tyhjään ristikkoon hämäyksen vuoksi laitettu neljän kirjaimen tila, ei kyllä aukene minulle vieläkään. Löytyisiköhän Bitin toimituksen eläkekerhosta vielä joku joka selittäisi?
Että sellainen ristikko. En muista olenko tuota poikasena yrittänyt täyttää, mutta en varmaan. Olen hypännyt suoraan sen yli peliarvosteluihin, täten mielenterveyteni jossain määrin säilyttäen. Haluaisinpa nähdä ne kaksi Bittiin lähetettyä epätoivoista yritystä täyttää tämä palkintotehtävistä parhain. On ollut pojilla pakerrettavaa siinä takuulla.
7.8.12
Well I guess you had to be there
Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.
Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?
Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?
Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?
Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?
5.8.12
Hetki 2
Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.
Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.
Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.
Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.
"Mitä sä oot mennyt tekemään?"
"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."
"Ei oo mitään mihin tulla."
"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."
"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"
"Mä rakastan sua."
Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -
Hän oli epäonnistunut geenipankki.
Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.
Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.
Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.
Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.
Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.
"Mitä sä oot mennyt tekemään?"
"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."
"Ei oo mitään mihin tulla."
"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."
"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"
"Mä rakastan sua."
Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -
Hän oli epäonnistunut geenipankki.
Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.
Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.
2.8.12
Pässin pää
Kyllästyin eilen totisesti tähän Bloggerin törppöilevään uuteen editoriulkoasuun, ja myönnän oitis, etteivät nämä kulissientakaiset ongelmat tietenkään saisi heijastua varsinaiseen tekstisisältöön, mutta valitetaan nyt kun kerrankin on aihetta siihen. Lähdin haeskelemaan Silmänkääntövankilalle uutta kotia. Wordpressillä olen kaikenlaista väkertänyt jo ennenkin, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta, joskin mieli teki kyllä jotain uuttakin kokeilla. Olin jo joskus keväällä ihaillut muutamia Tumblr-pohjalla tehtyjä blogeja, ja kun muistiani tähän suuntaan virkistettiin eilen Facebook-fanisivullani (Joko liityit jäseneksi? Joka tuhannes saa ilmaisen t-paidan!), päätin ottaa pyörää sarvista ja kokeilla. Vietin illan Tumblrin kanssa väsäillen, ja vasta kun blogipohja miellytti silmää, luin helppisivustoltaan, ettei heidän blogeissaan voi harrastaa kommentointia. Kas siinäpä taas harvinaisen nerokas ratkaisu näinä sosiaalisen median voittokulun päivinä. No, minä luovutin ja palasin Wordpressiin, ja kyseessä on vielä ihan puhdas beta-versio, mutta katsokaapa: tältä voisi näyttää mahdollinen Silmiksen uusi tuleminen. Jos pohja näyttää tutulta, siellä sijaitsi pari vuotta sitten Käärmeenkielikeitto, nyt datalimboon viskattu. Siinä tapauksessa että tosissani tuonne muutan (ilmoitan kyllä täällä jos nyt näin sattuu käymään), säätänen ulkoasua uniikimpaan suuntaan; vaan askel on kuitenkin sitä luokkaa iso, että saa nähdä. Jollain tavalla tuo Wordpress on hieman liian... no, samanlainen kuin Blogger. Ehdin innostua Tumblrin helposta kuvabloggailusta ja muutenkin nopean minibloggailun mahdollistavasta timmistä ulkoasusta, totta totisesti olin jo eilisiltana kutkuttavan uudelleenkäynnistämistunteen kourissa. Nyt tuo Wordpress ei jotenkin vakuuta. Jotain muuta pitäisi keksiä, mitä? Mikä pelastaisi kehäraakin?
1.8.12
Satakuusikymmentäkaksi
Äänet kantautuivat Nuudelikaupan hämäränviileään varastoon, ja Katariina pysytteli siellä aikansa kuunnellen niitä. William väitti ettei rakkautta voinut trivialisoida, ja vaikka voisikin, ei hän olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tarinassaan niin. Oskarin mielestä romantisointi on nimenomaan trivialisointia - rakkaudesta tehdään sekä oire että lääke. Hänen mukaansa Williamin tarinassa rakastuttiin rakastumisen vuoksi, ei tarinan henkilöiden vuoksi. Sanna kysyi mitä pahaa oli rakastumisessa rakastumisen vuoksi, ja Oliver kertoi tekevänsä niin joka hemmetin perjantai, mille Udo nauroi äänekkäästi.
Katariina palasi muiden seuraan. "Minä tiedän vain miltä se tuntuu", hän sanoi. "Minä en ymmärrä sen perimmäisistä merkityksistä."
"Hyvin sanottu", William totesi. "Saako olla kahvia?"
"Yritätkö sulkea suuni?" Katariina kysyi.
"Osuit varmaan liian lähelle kotioloja", Oskar epäili. Vielä silloin vain Udo tiesi hänen pitkästä katkenneesta ihmissuhteestaan, ja on varmasti sinä iltana seurannut Oskarin pohdintoja rakkauden olemuksesta valppaana; valmiina keskeyttämään tämän sinä hetkenä, jona ajatustenvaihto alkaisi muuttua itseruoskinnaksi. Ehkä Udo ylisuojeli ystäväänsä, mutta hän oli sellainen. Sen vuoksi hän itse lopulta väsyi.
Muille Oskar Armanov oli kuitenkin vielä osittainen mysteeri. Kukaan heistä ei tiennyt, että sinä iltana hänen erostaan oli kulunut melko tarkkaan puoli vuotta, ja edelleen hän oli hajoamispisteessä uhratessaan ajatuksenkin sille elämästään poistuneelle ihmiselle, jonka ideasta Nuudelikauppa oli vuosia aiemmin syntynyt. Hän leikki tulella ja teki sen tarkoituksella.
"Ota rauhallisesti, Oskar", pyysi Udo. Hän kirjoitteli edelleen lehtiöönsä - omituisia epäloogisia ajatuksenpätkiä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän ei katsonut pöydän ääressä istujia, eikä sen vuoksi nähnyt Katariinan ja Williamin lyhyttä suudelmaa. Se ei ollut paljon lyhyempi kuin heidän ensimmäinen, varovainen suudelmansa oli lauantaina ollut, mutta se tuntui turvallisemmalta.
"Tärkeiden asioiden latistaminen saa minut hermostumaan", Oskar totesi. Seurasi hiljaisuus, joka saattoi olla kiusaantunut useastakin syystä, mutta jos olikin, ei kukaan ollut aivan varma mikä niistä sen lopulta aiheutti.
"Minä muistan hyvin millaista oli rakastua", Sanna sanoi yhtäkkiä. Mikael katsoi häntä ja hymyili, hänkin näytti muistavan, joskin oli vaikea sanoa muistelivatko he toisiaan. Oliver sytytti uuden tupakan, Sanna jatkoi: "Olihan se itse tunne silloin tärkeä. Mitä se koko prosessi olisi ilman sitä tunnetta? Jos ei ole rakastumisen tunnetta, ei voi tietää rakastuneensa. Eikö näin ollen se ensimmäinen huuma ole juuri se syy miksi rakastutaan?"
"Rakastaminen ilman rakastumista voisi olla hieno asia", Oskar sanoi.
"Mitä mieltä siinä olisi?"
"Ehkä se kertoisi jotain oikeasta välittämisestä", Mikael liittyi keskusteluun. Hän halusi olla yhtä aikaa sekä Sannan että Oskarin puolella, eikä osannut rajata tonttiaan kunnolla kummallekaan.
"Oikeaa välittämistä ilman rakastumista?" Sanna kysyi.
"Miksei."
"Ilman sitä tunnetta joka tekee ihmisestä kärsivän hullun", Oskar innostui. "Kuulostaa hyvältä. Minulle heti yksi."
Oliver hymähti. "Te olette kaukana totuudesta taas."
Sanna katsoi häntä ja hymyili narttuhymyään. "Joka on?"
"Intohimo."
William ja Udo purskahtivat nauruun yhtä aikaa, ja hetken kuluttua jokainen nauroi paitsi Katariina, joka kaipasi hiljaisuutta, pientä hetkeä kahdestaan Williamin takkahuoneen sohvalla. Hän kuuli edelleen sanat, joilla William oli sanonut rakastavansa. Miksi Katariina oli pyytänyt kertomaan siitä muille? Tuntui väärältä, että aiheesta piti keskustella kaikkien kanssa. William oli kuin lapsi, innoissaan esittelemässä kavereilleen jotain kivaa, jonka oli sattunut tienposkesta löytämään.
"Sinä olet liian nuori vielä", Udo sanoi Oliverille. "Ei sinun pitäisi tietää mitään intohimosta. Pelkästä himosta vain."
"On se kuule helvetin hienoa että sinäkin osallistut tähän keskusteluun."
"Keskity sinä vain tupakoimaan", Udo murahti.
Mikael yskähti kääntäen muiden huomion itseensä, ja myöhemmin Katariina kertoi ajatelleensa, että haluaisi tutustua mieheen paremmin, että hänestä saattaisi tulla hyvinkin helposti yksi tärkeimmistä tarinankertojista.
"Ajattelin vain sitä mitä Oskar sanoi trivialisoinnista", Mikael totesi. "Onhan se selvää, että rakkaus on nykyisin muuttunut hetkelliseksi. Tunne on tärkeämpi kuin sen kohde, minä ymmärrän nyt hyvin mitä sinä sillä tarkoitit." Mikael viittasi Oskariin, joka kuunteli keskittyneesti otsa kurtussa. "Mutta emmekö me kaikki ole tänään täällä juuri sen vuoksi? Että todellista rakkautta ei enää ole. Että me etsimme sitä ja löydämme pelkkää tunnetilaa, emme kohdetta sille. En minä osaa sitä paremmin sanoa."Hiljaisuus täytti Nuudelikaupan takahuoneen ja kesti pitkään. Jokainen ajatteli, eivätkä kenenkään ajatukset olleet erityisen onnellisia. Sanna ei näyttänyt niin loukatulta kuin mihin hänellä ehkä olisi ollut oikeus, mutta lähti paikalta ensimmäisenä pois jättäen muut jatkamaan entistä raadollisemmaksi käyvää keskusteluaan. Udo jännitti jälleen kaiken ylle kuoleman varjon ja lähti sitten hänkin kotiinsa. Katariina myönsi myöhemmin, ettei enää siinä vaiheessa ollut erityisen innostunut kuuntelemaan mitä puhuttiin.
25.7.12
Ihan kuin olisin kokenut tämän deja vun joskus ennenkin
Olen menossa viikonloppuna Turkuun. Edelliskäynnistä onkin vierähtänyt toista vuotta, ja taas saa kokea sen ravistavan tunteen kun on yhtä aikaa kotona ja nykyisin jo täysin oudossa paikassa. En ole vielä tottunut siihen, ettei Raunistulassa ole enää siiloja. Enkä siihen ylioppilaskylän hirmuiseen saapasnahkatorniin, jonka viimeksi näin kun Helsinginkadun yli humalassa horjuin. Olisi hauska taas käydä linnassa, kuljeskella kaikessa rauhassa poikki Martin puutalokortteleiden, istahtaa jokirantaan Halisissa, eksyä Nummenmäelle, sen sellaista. Mutta tietäähän sen, miten taas käy: jengi kokoon ja baariin. Kompuroin sitten Cosmicista iltajunaan hirveässä tuubassa. Tai no jos joku haluaa minut majoittaa niin käyhän se, ja siinäkin on jotain väärin. Että pitää Turussa turvautua majoitukseen, se tuntuu edelleen hullulta, edelleen on jotenkin sellainen olo että on Helsingissä vain käymässä, vaikka kohta kolme vuotta tulee täällä täyteen, mikä aika tuntuu pitkältä. Ja kaupunki yhä vieraalta pientä aluetta lukuunottamatta: Taka-Töölöstä Ruskeasuolle on aika tuttua mestaa. Muu ei sitten niinkään. Hertsikkaa idempänä en ole edes käynyt, eikun Myllypurossa kerran, mutta se oli syksyllä -09. Olipa se kyllä ahdistava paikka.
Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.
Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.
Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.
Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.
16.7.12
Pienen pojan nukkeshow
Käytin kesän aikana seuraavia työkaluja: hakokirves, halkaisukirves, harava, lapio, moottorisaha, saha, talikko, vesuri, viikate. Tietää loman olleen onnistunut, kun hauis ja vyötärönympärys ovat molemmat kasvaneet, johan sen viimeksimainittu ehti sauvakävellyn kevään aikana kutistuakin. Keski-ikä on hirveää aikaa. Ei siitä tunnu olevan kuin hetki, kun ei vielä tarvinnut välittää sellaisista asioista kuin vatsamakkarat ja kaljuuntuminen, kun elämästä teki omalla tavallaan hohdokasta se, että oli aina ahdistunut. Mutta taiteelliseen angstiinkin kyllästyy kun siitä tulee arkipäivää, ja ehkä lomaankin kyllästyisi jos se vaan jatkuisi ja jatkuisi, mutta ei neljässä viikossa kyllä vielä ehtinyt. Olin "mökillä" (vierastan sanaa rakennuksesta, joka sentään on joskus ollut kansakoulu) koko neljä viikkoa. En tavannut juuri ketään, en käynyt missään, uin kerran. Mutta upouusi moottorisaha pärräsi niin että metsä raikui, ja hikikin virtasi aina kun aurinko muisti paistaa, eli harvoin. Oli sateisin kesä sitten vuoden 2007, jolloin tosin oli vielä paljon märempää kuin nyt.
Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.
Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.
Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.
Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)