Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.
Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.
Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.
Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.
Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.
Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?
7 kommenttia:
Nyt löytyi vihdoin sellainen blogi mitä olen haeskellut - erillainen ja nerokas. Hienoja tekstejä kirjoitat ja omaat kyllä erittäin mielenkiintoisen ajatusmaailman, johon jopa yllättävänkin usein tunsin yhtyväni.
Kiitoksia! Täällähän minä jo kymmenettä vuotta pyrin havainnollistamaan maailmankuvaani. En ole vielä tänäänkään varma olenko yhtään lähempänä kuin aiemmin. Ehkä vähän sentään.
Tästä tuli mieleen Woody Allen -dokumentti, jossa Allen sanoi, että noin viisivuotiaaksi asti hän oli iloinen ja reipas lapsi. Sitten hän tajusi, että kaikki kuolevat joskus.
Minusta asioiden tavoittelemisen merkitys on nimenomaan siinä, että mitä sitä muutakaan tekisi. Pitäisi saada kulumaan (hyvässä lykyssä) 80 vuotta; siinähän sitä on päiviä käytettäväksi jonkinlaiseen tavoitteluun. Jos ei onnistu, ei se mitään, koska saatiinpahan taas vuosikymmen kulumaan jotenkin.
(Minulla on usein tylsää. Olen lapsuudesta asti paennut sitä tunnetta, että ei ole mitään tekemistä (koska oikeastihan, kuten totesit, mitään tekemistä ei ole).)
t: exme
Samaistuako Woody Alleniin, tässäpä pähkäiltävää.
Tekemisen puute sinällään ei minua vaivaa; voin viettää vaikka loppuelämäni kirjojen ja sen sellaisen parissa mainiosti viihtyen. Kunnianhimo puuttuu. Tarve olla jokin. Koska ei lopulta ole mitään kuitenkaan.
Toisaalta odotan jo innolla kesää ja moottorisahan parissa vietettyjä tunteja mökkimetsässä, päälle sauna. Tavoite sekin tietenkin, päästä sinne asti. Sitten kohti seuraavaa.
Jaan katsantokantasi, mutta hassua kyllä, minulla se ei juurikaan (ainakaan tiedostaen) liity kuolemaan. En ole oikeastaan juuri edes ajatellut kuoleman tyhjäksitekevyyttä ennen ihan nyt viime aikoina, enkä vieläkään omalla kohdallani, vaan lähinnä se surettaa muiden takia, jotka sentään kokevat elämän elämisen arvoiseksi, ja joutuvat silti luopumaan siitä ja kaikesta.
Omasta puolestani ajattelen, että vaikka tietäisin eläväni ikuisesti, minulla ei olisi siltikään mitään syytä yrittää mitään, koska mihinkään (olennaiseen) ei voi vaikuttaa (sattumanvaraisuus, johon viittasit), eikä millään ole mitään merkitystä piste. Edes kuolemaa ei siis siihen merkityksettömyyteen tarvita; kaikki, mitä tiedän, on tyhjänpäiväistä, vaikka se kestäisi vuosimiljooniakin. Itse asiassa pysyvyys voi olla yhtä tyhjänpäiväiseksi tekevää kuin väliaikaisuus, tämänhän totesi jo Saarnaaja. Kaikki on katoavaista, ja samaan aikaan kuitenkin kaikki on ikuista (ei mitään uutta auringon alla). Kumpikin aiheuttaa lohduttomuutta.
Joskus lapsena ajattelin usein tuota sinun lopussa tiivistämääsi jakoa: katoamista ja ikuisuutta. Se ahdisti minut aina hirveään pakokauhuun ja epätoivoon. Sittemmin turruin nykyisekseni.
Oikeastihan mikään ei tietenkään ole ikuista tai pysyvää; universumi muuttuu, sen lait ja normit ovat nekin jatkuvassa, joskin tietenkin ihmiselämän näkökulmasta infiniittisen hitaassa, muutoksen tilassa. Nykytiedon mukaan universumi itsekin joskus kuolee. Mitäköhän sitten?
Jostain syystä tekee mieli nostaa tässä esiin Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajana. Sarja tajuttoman eeppisiä tapahtumia, joita kukaan ei ole katselemassa. Jostain syystä sellainen on minusta hienoa. Vaikka siis asioiden kosminen järjestys tuntuu minusta lohduttomalta nyt, kun ihminen on kuvassa mukana, ajatus saman suuruusluokan asioista tapahtumassa ihan omia aikojaan, vailla todistajia, tuntuu miellyttävältä, suorastaan lohdulliselta.
Lähetä kommentti