Ostin uuden imurin. Kalliin kuin pentele, mutta tulipa suosittua naapuritalon kivijalassa sijaitsevaa pienliikettä, ja olen jotenkin täpinöissäni siitä, että imuri on niin... niin... vimpampäälle hiano. Kierrätysmuovista tehty! Sähkönkulutukseltaan ekoluokkaa! Ja ennen kaikkea: hiljaisempi kuin mikään. Totisesti, läppärin tuuletinkin pitää kovempaa ääntä. Nostaa imuroinnin ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voi sen ajaksi laittaa levyn soimaan, eikä edes kovalla. Joten kun sillä nyt asuntoni imuroin, niin melkein en vihannut joka hetkeä. Se on kuulkaa jo paljon. Aiemmin olen alle minuutissa saanut verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että on pakko ollut istua alas ja pyörtyä. Jestas miten vihaankaan imuroimista.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti