<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

5.8.12

Hetki 2 

Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.

Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.

Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.

Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.

"Mitä sä oot mennyt tekemään?"

"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."

"Ei oo mitään mihin tulla."

"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."

"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"

"Mä rakastan sua."

Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -

Hän oli epäonnistunut geenipankki.

Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.

Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker