<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

1.12.12

Tietenkin ne tulevat 

Kävin jokunen päivä sitten tyttären kanssa Sederholmin taloon hiljakkoin avatussa Helsingin kaupunginmuseon uutukaiskohteessa Lasten kaupungissa. Oli aika mukava paikka, joka tosin muutamin paikoin muistutti enemmän kuin vähän Vammalassa jo vuosia nököttänyttä Herra Hakkaraisen taloa - no, sattumaahan tämä tietenkin. ("tietenkin!") Lähes-kuusivuotias jaksoi ottaa paikkaa haltuun jopa pidempään kuin oletin, ehdoton suosikki oli teatterihuoneen yhteydessä oleva vaatekaappi, josta kiskottiin ylle jokainen mahdollinen prinsessa-, orava-, merimies- ja tiesmikäpuku. Ja eiku peilin eteen keimailemaan. Oli minulla kamerakin mukana, ja pari kuvaakin räpsäisin, mutta lopulta kätkin aparaatin reppuun. Miksi?

No koska kaikki kuvasivat. Tai yhdeksän kymmenestä vanhemmasta, ja minua totisesti alkoi siepata se kameralla hosuminen. Se jatkuva järjetön räiskiminen, se ikuinen tallentaminen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo keväällä, joskin tuolloin oli kohteena lasten harrastama pakkomielteinen memorabilia, nyt oli vanhempien vuoro. Jotenkin masentavin oli se valtavien ostoskassien kanssa muutenkin ahtaassa tilassa kahden tyttärensä kanssa rynninyt nuorehko naisihminen, joka juoksutti hoputtaen lapsiaan läpi museon, komensi heidät milloin minnekin poseeraamaan ja räiski sitten kuvia puhelimellaan. Hän pakitti kahdesti meitä päin saadakseen lapsensa paremmin freimiin. Ja sitten juostiin jo seuraavaan huoneeseen. Hop hop, kiire on! Ja tyttäret huutavat koko ajan kuorossa, "Äiti! Kato! Äitiii!", mutta katsooko äiti? Ei, koska hänellä on kiire niitä äsken ottamiaan kuvia ladata sillä älykapulallaan facebookiin, mitä hän tekee kävellessään huoneesta toiseen, uutta kuvattavaa etsien. Eivät tainneet kymmentä minuuttia olla koko museossa yhteensä.

Läksimmepä sitten seuraavanakin päivänä keskustaan; tiedän, olen siten itsetuhohakuinen toisinaan. Tällä kertaa kohteena joulunavauskulkue Aleksanterinkadulla. Tihkusade lievästi liudensi tunnelmaa, mutta itse kulkue sentään tuli nähdyksi hyvin, ja oli hauskakin Angrybirdseistä huolimatta. (On se ihan kiva peli, voin yhden pikakokeilun perusteella sanoa, mutta - - rajansa nyt jumaliste silti kaikella) Harmi että sitä ennen kävimme tsekkaamassa myös Stockmannin hieman aiemmin avatun jouluikkunan. Joo joo, en jaksa enää nillittää siitä, miten masentava ajatus se jotenkin on, että tavaratalon näyteikkuna on perinteinen joulunaluskäyntikohde lapsille näillä kulmilla, kun onhan se hienokin ja kaikkee. Laittaahan Stockmann jopa ikkunan eteen korotetun tasanteen, jolle juuri mahtuu rivi lyhyenläntiä kohdeihmisiä katsomaan sitä hyörinää ja välkettä lähimatkalta.

Niin ja se yksi eukko kameroineen. Se tosiaan änkesi sinne lapsille tarkoitetulle tasanteelle, joka tosiaan oli täynnä lapsia jo valmiiksi, ja joka tosiaan on rakennettu niin kapeaksi ettei tosiaan kenenkään aikuisen pitäisi tulle mieleenkään sinne kiivetä. Mutta sinne se puski. Kato kun sen kersat oli siellä. Sen piti saada niistä lähikuvia kun ne painaa rumat naamansa sitä lasia vasten. Ja olipa tällä ihmisellä iso olkalaukkukin täynnä tavaraa, ja sillä se ängetessään ja töniessään iski muitten mukuloita sopivasti kumoon ja syrjään.

Harvoin olen tilanteessa että pitää tosissaan estää itseään käymästä väkivaltaiseksi. Mutta olisi minua naurattanut jos joku olisi sen ämmän sieltä kiskonut esim. pää edellä esim. katuun. Hillitsin itseni kuitenkin mallikansalaisesti.

"Iskä tänne ei mahdu kun täällä on niin paljon aikuisia!"

"No ei siellä ole kuin tuo yksi, eikä senkään pitäisi olla."

Nostin lapsen pois. Sitä ahdisti se tönivä kurppa. Joka ei kuullut sanaakaan selkänsä takaa tulevista kommenteista, joita sentään riitti. Tai kai se kuuli muttei kuunnellut. Kun mun lapset jne.


Comments:
Se on jotain kummallista valokuva-albumielämän suorittamista, että otetaan vain niitä kuvia, joita kuuluu ottaa.

Itse kun monesti huomaa kuvanneensa taas joltakin kivalta reissulta vain kaivonkansia ja jotain muita hupasia yksityiskohtia, eikä ole mitään missä näkyisi ketään ihmisiä koskaan, niin joskus toivoisin kykeneväni ottamaan edes yhden poseerauskuvan. Minulla ei ole kaveripiiristäni kenestäkään kuvia. Joskus tuntuu, että olen kuvitellut kaikki kaverini, kun todistusaineistoa heistä ei kerry.

Lasten kuvaamisessa ahdistavinta on se, että pienetkin tajuavat poseerata kuviin, ja tilanne muuttuu heti luonnottomaksi, kun kamera otetaan esiin. Loppuu oikea hauskuus ja alkaa hauskanpito kameralle. Siksi en osaa kuvata lapsiakaan, kun en ole kärsivällinen ja odottele sitä oikeaa hetkeä ottaa kuva.
 
Lasten kuvaaminen on kyllä sellainen taitolaji, että olen jo ajat sitten luovuttanut. Hyvät kuvat syntyvät silloin kun ei edes ole tarkoitus ottaa kuvaa, mutta kamera sattuu olemaan mukana. Ja silloinkin hetki menee yleensä ohi ennen kuin mitään ehtii.
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker