<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

17.12.12

Laavalampumpi 

En tiennyt että itsensä voi unohtaa. Että kaiken oppimansa jälkeenkin voi vielä eksyä omaan arkipäiväiseen mitättömyyteensä siinä määrin, että koko elämänsä jättää epähuomiossa  kirjastokassin pohjalle tai hissiin.

Olen saavuttanut hypertarkkailijan tilan. Yritän olla keskittymättä siihen, miten älytöntä on, että jotkut tyypit menevät studioon, soittavat musiikkia, joku lauleskelee, se tallennetaan. Sitten tallennetta voi kotonaan kuunnella, ilman että ajatteleen miten hölmöltä se on näyttänyt siellä studiossa laulaessaan, aikuinen ihminen sentään. Siis yritän, mutta en oikein enää osaa. Kaiken järjettömyys on koko ajan hiipimässä taustalta etualalle. Katson kirjahyllyni sisältöä ja mietin miksi minun pitäisi lukea mitä joku palkkiorahojen toivo silmänkiiltonaan on joskus kirjoittanut. Fiksuudestaan varmana latonut peräjälkeen sanoja joita painokoneet ovat sitten syytäneet paperille ja koteihin. Istun sohvalla, luen kirjaa, lauseet soljuvat jälkiä jättämättä ohitseni, sen sijaan näen koko ajan ihmisen kirjoittamassa, miettimässä, tekemässä tietoisia sanaratkaisuja. Huomaan kirjan kielessä epätyypillisen ratkaisun ja ajattelen: ahaa, tuossa kohdin on toimittajan tekemä muutos. Enkä muistaisi mitä viimeisen viiden sivun aikana on sisällöllisesti tapahtunut jos joku kysyisi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy.

Katson tv-sarjaa. Näen lavasteet, ajattelen miten monta kertaa tätä kohtausta on harjoiteltu, mietin miltä näyttelijästä on tuntunut, mitä hän on ajatellut, huomaan kahvini jäähtyneen, jään katsomaan vahingossa ikkunaa, lumi leijuu hiljalleen ja minä ajattelen miten kova ikävä minulla jatkuvasti on enkä sitäkään saa ääneen sanotuksi.


Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker