10.5.13

Tietokonepelihistoria, osa 2

1980-luvulla tietokoneilu oli siinä mielessä täysin poikkeavaa nykyisestä, että koneita oli sun siljoona eri merkkiä, eikä niistä mikään ollut yhteensopiva minkään toisen kanssa. Kaikki ohjelmat ja suurin osa oheislaitteista olivat merkkikohtaisia, ja kun tuossa lunttasin "Kotimikron hankkijan osto-opasta" vuoden 1984 Mikro-Bitistä, voi vain todeta, että Windows-monopolilla on varmaan hyviäkin puolia. Onneksi on sentään Apple pistämässä hanttiin, kuulemma joku sellaistakin käyttää nykyään. (oli se jo tuolloinkin) Mutta johan vuoteen -84 mennessä oli muutama laite selkeästi nousemassa muiden ylle: Commodore oli pärjäillyt hyvin jo Vic-20:llä, ja kuusnepa oli tietysti ilmestynyt markkinoille niinkin varhain kuin 1982, en tosin tiedä oliko Suomessa vielä silloin. Sinclairilla oli ZX Spectrum, sitten oli Amstrad CPC ja varsinkin Skandinaviassa menestynyt Spectravideo, ja Sharpkin taisi vielä sinnitellä. Mutta Aquarius, Oric, Casio, Micro-Bee ja muut olivat kovaa vauhtia kuolemassa pois. Tosin tiedän kyllä niitäkin käyttäneitä; ainakin Aquarius oli yhdeltä kaverilta löytynyt kotoa, minkä sain vasta lukioiässä kuulla, harmi että kone oli silloin jo heivattu menemään, olisi ollut hauska tutustua.

Se alustuksesta; tuttua kauraa, jonka kirjoitin lähinnä psyykatakseni itseni vauhtiin. Kuten viimeksi sanoin, ensimmäiset kuusneloset (tunnetaan myös virallisella nimellä "Commodore 64", tai kuten monet sanoivat "COMMONdore 64", jumaliste että ärsytti tuo lukutaidottomuus, ja mikä kamalinta, tuota kirjoitusasua näkee internetissäkin nimenomaan suomalaisten käyttämänä edelleen... toisaalta muistan joskus 90-luvulla nähneeni Keltaisessa pörssissä ilmoituksen, jossa myytiin pelikonsolia nimeltä CEKA MEGADRIVE, varmaan noita entisiä Commondoren omistajia kyseinen myyjä) ilmestyivät kaveripiiriin 1985, jolloin olin kolmannella luokalla. A ja T olivat ensimmäiset, ja varsinkin A:n luona kävin toistuvasti pelailemassa. Ihan ensimmäinen koskaan pelaamani kuusnelospeli on Oceanin Daley Thompson's Decathlon, urheilupeli, jossa eteneminen perustui joystickin väkivaltaiseen vatkaamiseen puolelta toiselle, ja jollaisia sittemmin suuresti vihasin, mutta en tietenkään vielä tuolloin osannut vihata. Kaikki (ihan erityisesti musiikki!) oli niin paljon hienompaa kuin Salora Fellow'n yhtäkkiä rupuisiksi muuttuneissa pelinkaltaisissa, että olisin vaikka mitä kuraa pitänyt maailman hienoimpana kokemuksena, ja olihan A:lla tuolloin toinenkin peli: Demons of Topaz. Tämä surrealistinen hidastempoinen tasoseikkailu vasta vei sydämeni kokonaan, ja on eräänlaisella kunniapaikalla suosikkipelieni listalla edelleen.

Skipataanpa hiukkanen. Kun sain oman kuusnelosen syksyllä 1987, oli se jo melkein joka taloudessa, kärjistellen. Tuohan oli Commodoren maailmanvalloitukseen nähden varsin myöhäinen ajankohta, enkä oikein tiedä miksi itse koneistuin vasta silloin; jos olisin kinuamalla kinunnut niin varmaan olisin laitteiston aiemminkin saanut. Ehkä olin tyytyväinen siihen, että niin monen kaverin luona sain käydä säännöllisesti pelailemassa, varsinkin T:n kanssa oli tullut tavaksi viettää perjantai-iltapäivät yleensä johonkin yhteen ennaltavalittuun peliin (erityisen usein pähkäiltiin Lucasfilmin hulppean hienon Labyrinthin parissa) keskittyen. Silti kuusnelosen myyntikäyrät olivat syksyllä 1987 jo varmasti kääntymässä laskuun, johan Amigakin oli olemassa, (olen sivumennen sanoen koskenut Amigaan tasan yhden kerran: Tampereen Rupriikissa olleessa Commodore-näyttelyssä vuonna 2006 pelailin noin minuutin verran Stunt car raceriä) joten on hassua että päädyin vielä tuossakin vaiheessa haluamaan kuusnelosen. Tai ei kai sittenkään, Amiga kun ei koskaan ollut minun ikäpolveni juttu, se oli nuoremmille, ja yhteisöllisyys painoi. Amiga lieni vuonna -87 sentään aika kallis ja kohtuullisen ammattimaiseksi mielletty laite, ja kuusnelospelejä olisi kavereilta tarjolla runsaudensarvesta pursuten.

No niin, minulla oli sitten kuusnelonen, ja mikäli kolme ensimmäistä omaa peliäni muistan oikein, ne olivat Boulder Dash Construction Kit, Trailblazer ja Alleykat. Mutta loppujen lopuksi yksittäisillä nimikkeillä ei kai ollut hirveästi merkitystä. (tai oli Boulder Dashilla, koska sillä sai tehtyä omia kenttiä, joita kyllä sitten kertyikin pari kolme 90-minuuttista kasettia täyteen) Oleellista kuusnelospelaamisessa oli määrä: koska X määrällä kavereita oli myös kuusnepa, ja heistä jokaisella oli Y kasettia, joista jokainen sisälsi Z kopioitua peliä, oli muutamassa viikossa omien pelien määrä kivunnut kevyesti parinsadan yli. Jonkin verran uusiakin tuli hankittua; piraattipelit olivat etupäässä vanhoja, jopa jotenkin eri maailmasta ponnistavia ollessaan noilta 80-luvun alkuvuosilta; jo vuonna 1987 kaupasta hankittavat pelit olivat teknisesti valtavasti kehittyneempiä kuin nelisen vuotta aiemmat. Nykyään tuntuisi kai hullulta, että viisikin vuotta koodattaisiin samalla koneistolla, samalla käyttöliittymällä, samalla kapasiteetilla ilman kehitystä mihinkään suuntaan. Mutta niin se oli tuolloin, ja pitkälle tulevaankin: taisivat viimeiset kaupalliset kuusnelospelit ilmestyä niinkin myöhään kuin 1993, minä vuonna Amigastakin oli jo into alkanut selvästi hiipua.

Pelattavaa riitti, mutta toisaalta määrä hukutti keskittymisen. Jos yritän rajata noista kaikista sadoista peleistä suosikkejani, huomaan listan venyvän älyttömyyksiin; siitäkin huolimatta, että koitan valita vain pelejä, joihin jossain historian vaiheessa oli ihan oikeasti muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen addiktio, tai kiintymys edes. No otetaan muutama. Krakout, tuo letkeä Breakout-klooni, jota saatoin pelata tuntitolkulla lisäelämien kertyessä, enkä silti koskaan päässyt (legendojen mukaan) sadanteen ja viimeiseen ruutuun asti. Kikstart II, oivallisen helppokäyttöisellä rataeditorilla varustettu kahdenpelattava motocross-hyppely, jota kyllä tuli veivattua paljon, Head over Heels, kolmiulotteinen toimintaseikkailu, järjettömän vaikea, aika hidastempoinenkin, johon jaksoin palata yllättävän usein ottaen huomioon, etten lopulta (kuten internet on minulle paljastanut) päässyt siinä juuri alkua pidemmälle. Mutta tunnelma oli hieno. Wizball, varsinainen taideteos, joka yhdisti tyylikkään ammuskelun monimutkaisempaan taustajuoneen, jossa mustavalkoista maisemaa palautettiin eloisaksi väri kerrallaan maalikuplia keräilemällä ja sekoittamalla. Ensiluokkaista koodausta, kulttipeli nykyisin ja aivan upea äänimaailma kauttaaltaan. Firefly, surrealistinen avaruusräiskintä, jonka ikää pidensi mahdollisuus valita oma reitti läpi kymmeniä tasoja sisältävän pelikartan.

Ja niin edelleen, loputtomiin. Mutta hiljalleen kävi kuitenkin kuten vähän toisella kymmenellä olevan lapsen kohdalla usein käy: asioiden jatkuessa muuttumattomina mielenkiinto herpaantuu ja kohdistuu lopulta muualle. Minun pelaamiseni oli pääsääntöisesti tuolloin pinnalla olleiden normien mukaista, eli toimintapelejä toisensa jälkeen. Vuosi kului rattoisasti. Tosiaan: vain vähän reilu vuosi - niin lyhyeen aikaan mahtui niin valtavasti pelejä, ja sitten talvilomalla 1989 huomasin olevani siinä määrin kyllästynyt kuusneloseeni, että keräsin koneen huoneen nurkasta laatikkoon ja työnsin laatikon komeron perälle. Se oli siinä, totesin itselleni. Aika aikaa kutakin, ajatteli kaksitoistavuotias outoa ennakkokypsyyttä tuntien, ja lähti ulos. Oli pulkkamäkeä laskettavana ja muuta. Ja kukaties tämä olikin terve asenne. Tietokonepelit vain yhtenä elämän osa-alueena, vain yhtenä leluna muiden loukossa; sellaisena jonka kanssa aikansa touhuaa ja jatkaa sitten elämäänsä muualle kasvaessaan ja vanhetessaan. Eikös se jotakuinkin näin mennyt?


"Hei hetkinen nyt!", huutavat massat, "Eihän tässä ole vielä edes Turricania mainittu!".

Ah, te tarkkasilmäiset lukijani. Aavistatte mitä oikeimmin. Tarina jatkuu...

4 kommenttia:

Jani Uusitalo kirjoitti...

Aargh, "CommoNdore"! Tai parhaimmillaan "CommANdore"! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson's Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

Ugus kirjoitti...

Minä en edes uskaltanut googlata Commondorea. Tiesin että masentuisin tuloksista, ja tosiaan: olen myös törmännyt tuohon "Commandore"-muotoon. Hirveää.

Ah, Hyper Sports! Galwayn hieno Chariots of fire -versiointi alkuruudussa! Serkkupoika pelasi sen muutamassa minuutissa läpi, minä en ikinä päässyt pitkällekään. Mutta se savikiekkoammunta oli ihan huippuhauska laji.

Onkohan sinullakin sitten ollut kokoelma nimeltä Magnificent Seven, koska juuri sen kautta tustuin itse niin Wizballiin kuin Head Over Heelsiinkin. Myös Frankie Goes to Hollywood oli siinä, ja Arkanoid.

Jani Uusitalo kirjoitti...

Juurikin tuosta kokoelmasta ne olivat peräisin. Sen kohdalla muuten mongersin itse nimen väärin kun sitä hankittiin, mutta minä sentään älysin hävetä osaamattomuuttani jo silloin niin, että muistan sen tilanteen vielä tänä päivänäkin! "Magnicamp" Seven... tou!

Hyper Sports jäi minulla useimmiten siihen uintiin, ammuntaan pääsy oli kova saavutus ja sitäkin palkitsevampi, että se tosiaan oli ihan huippuhauska, kun siinä oli niin yksinkertainen ohjaus ja loistava tuntuma. Guuglasin vähän kuvia, ja luulen, että kolmiloikka oli pisin minne parhaimmillani pääsin; painonnosto ja seiväshyppy näyttivät vieraalta, mutta onneksi seivästa sai sitten kyllä taas Daley Thompsonina hypätä.

Olen aikonut Frankien läpipeluun katsella Juupparista muistaessani, nytpä muistankin.

Ugus kirjoitti...

Ohhoh, Frankien läpipeluu! Tuo pitääkin joskus tsekata. Yksi hienoimpia kuusnepapelejä sekin.

Uintiin se Hypersports taisi minullakin tyssätä. Toisaalta se ei haitannut, pelasinkin mieluiten vaan sitä ammuntaa.