Ensi vuonna, tarkemmin sanoen jouluaattona 2014, tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun sain käyttööni ensimmäisen tietokoneen. Se oli kuudentoista kilotavun keskusmuistilla varustettu Salora Fellow, jonka päällenäkyvin ominaisuus oli kaamea kumimattonäppäimistö, piipahtavin näppäinäänin varustettuna. Ääntä ei saanut pois, joten vaikkapa bloggaaminen tuollaisella laitteella voisi olla kiintoisa kokemus. Eipä äänistä sitten enempää, eikä oikeastaan itse tietokoneestakaan (vaikka kieltämättä tuli mieleeni yksi sen Basic-kieleen kuulunut ominaisuus, jota sittemmin Commodore-koneistuttuani jäin ikävöimään: Saloran Basic kun sisälsi niinkin simppelit käskyt kuin COLOUR ja SOUND; oli siinä kuusnepan POKE-numerosarjojen kanssa pähkäilemistä maailman itsestäänselvimpiin komentoihin tottuneella....), sillä katsoessani tuossa päivänä muutamana tyttäreni pelaavan innolla äitinsä älyluurilla Angry Birdsiä tuli mieleeni oma kasvamiseni kiinni tietokonepeleihin ja sitten taas niistä pois. Sillä vaikka tietokoneilla onkin läpi elämäni ollut monia käyttötapoja, on vain yksi vuodesta toiseen säilynyt, välillä lähes kadoten mutta säilynyt kuitenkin: pelaaminen. Ja tosiaan, pian kolmekymmentä vuotta. Niinkin moderniksi ilmiöksi kuin mitä tietokonepelit ovat, olen niiden kanssa viihtynyt melkeinpä koko elämäni, ja historia, se on kasaantunut toisistaan selvästi erottuviksi sedimenteiksi, joita tässä nyt kaivelen muistikuvien tiiviistä massasta esiin.
Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.
Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.
Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti