<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.5.13

Tietokonepelihistoria, osa 5: "Taantumaa ja takapakkia"
(Sisältää myös suunnittelemattoman lisäyksen!) 

Näillä main lienee hetkeksi syytä pysähtyä ja pohtia kaiken tarkoitusta. Miksi juuri tietokonepelit? Eksistentialisti minussa kohauttaa olkiaan - miksi ylipäätään mikään ihmiselämässä. Harva asia on kiinni muusta kuin sattumasta; ja vaikka olen saattanutkin antaa kuvan, etten kasvuiässäni muuta tehnytkään kuin pelannut, on kuva tietenkin väärä. Tuolloin aikaa oli enemmän. Päivät olivat loputtomia. Ja kun tietokoneen sulki, lähti yleensä ulos. Kavereiden kanssa pyöräiltiin radan taakse santamontulle ajamaan rallia, tai polttamaan sanomalehtiä jalkkiskentän laidalle, tai heittämään papatteja naapuruston ikkunalaudoille. Ah, nuo kurittomat kaksitoistavuotiaat hupaisine kommervenkkeineen!

Tietenkin pelien viehätyksen voi tylsästi nähdä ihmisolennon myötäsyntyisenä taipumuksena eskapismiin. Nykyäänhän kaikki pelaavat. Ei olisi 80-luvulla tullut kuuloonkaan, että eduskunnan istuntosalissa olisi Winter Gamesiä veivattu! (se olisi myös ollut hankalaa, kun olisi pitänyt televisiot ja jatkojohdot ja kaikki sinne roudata) Jo ala-asteella himopelaajia, alan omasta mielestään asiantuntevia harrastajia siis, katsottiin karsaasti. Toki monen kotona oli kuusnelonen tai joku rupumpi rakkine, mutta annas olla jos tosissasi keräsit pelejä, tunsit niitä kymmeniä ja satoja nimeltä, tilasit (auta armias) MikroBittiä (olin luokallani ainoa), niin sinä olit - - mikä sana tuolloin oli käytössä? "Nörtti" on vasta 90-luvun lopun keksintöä. En enää muista, joka tapauksessa tietokoneen säännöllinen käyttö ylipäätään oli paheksuttavaa. Hauskaa, innovoivaa, äärimmäisen kiinnostavaa - - ja hylkiöksitekevää.

Alakulttuurivaihe jengisotia muistuttavine demoscenekuvioineen sai itsenikin näkemään pelit jotenkin säälittävinä parin vuoden ajan, mutta kyllä ne sieltä palasivat, ja edellisosassa käsittelemäni PC-pelaamisen vuodet olivat mukaansavievyydessään niin intensiiviset, että hyvin monessa mielessä polttivat kiinnostuksen digitaalista pelaamista kohtaan loppuun.

En tosiaan ole pelannut melkein mitään vuoden 1996 jälkeen julkaistua peliä. Kahdeksan vuotta sitten upposin yhden intensiiviviikonlopun ajaksi Grand Theft Auto -sarjan silloin viimeisimpään osaan, ja eräs toinen peli yritti vietellä vuonna 2006 (siitä seuraavassa osassa). Historiakatsaus siis päättyy, niinkö? Ei sentään. Kuten olin alussa pointtiin pääsemässä, on jostakin löydyttävä syy. Minun syyni on toki osaltaan ollut yhdistelmä niitä tavallisuuksia: viihtyisä ajanviete, pako arjesta, tekniikan viehätys. Mutta koen oman persoonani pakkomielteisen taipumuksen uppoutua johonkin myös varsin oleelliseksi. Varsinkin kuusnelosaikana minua kiinnostivat itse pelin ohella kaikki siitä saatavissa oleva data: tekijät, julkaisuvuosi, kustantaja, kriitikkovastaanottoa unohtamatta. Laadin omia listoja niin paperilla kuin alkeellisilla tietokantaohjelmillakin. Oli tärkeää luetteloida ja tietää, ja kun nyt olemme todenneet aktiivipelaamiseni päättyneen vuonna 1996, arvaattekin seuraavan: jotain oli tultava tilalle. Huomasin yhtäkkiä omistavani cd-soittimen, ja aloin pää edellä syöksyä populaarimusiikin maailmaan, josta en tuolloin tiennyt niin kertakaikkisen mitään. Ja yhtäkkiä olin jälleen uppoutumassa listoihin, historiikkeihin, diskografioihin, toki sillä erolla aiempaan, että tietoa oli saatavana mielipuolisesti verrattuna tietokonepeleihin. (tuskin vähiten sen vuoksi, että myös internetitin itseni tuolloin) Ei ihme että pelit jäivät laakista. Esimerkki: syvästi ihailemani Doom-sarjan jatko-osa Quake oli elänyt huhuina koko vuoden 1995, ja deathmatch-toverini kanssa odotimme sitä kuin kuuta nousevaa. Shareware-versio Quakesta ilmestyi sitten joskus keväällä 1996, ja kaverin koneessahan se sitten saman tien pyöri. Kuulemma. En ole tähän päivään mennessä koskaan edes nähnyt koko peliä; ei vain kerta kaikkiaan kiinnostanut enää. Musiikki vei.

Ja kirjoittaminen tietenkin, kuten viimeksi taisin mainita, mutta se oli enemmän oman persoonan ulostuloa lapsuusnaamion takaa kuin oman pakkomielleoireen lääkitsemistä, mutta itseanalyysille on aikansa, ja jätettäköön tämä nyt tuonnemmaksi kuitenkin.



Suunnittelematon lisäys:

Tuota päivityksen alkuosaa kirjoittaessani alkoi verkkokalvoilla vilahdella kuvia laskeutuvista ufoista, silvotusta nautakarjasta ja pienistä harmaista olennoista. Taasko, ehdin ajatella, kunnes tajusin muiston olevan tällä kertaa digitaalinen: alitajunnasta ponnahti esiin vielä yksi oleellinen PC-kauden peli. Hämmennyin siitä, että UFO: Enemy Unknown oli ylipäätään voinut unohtua. Pelasin sitä todella intensiivisesti aikani, mutta kas tässä yhtymäkohta tuohon tämänkertaisen osion alkupuoleen - tuon kiihkeän uppoutumisen on täytynyt olla hirveän lyhyt. Veikkaisin kesää 1994, mutta varmaksi en sano. Olin joka tapauksessa jo jossain määrin sinut isomman masiinan kanssa, ja UFO oli varmaankin monipuolisin peli johon addiktoiduin, oli strateginen osuus budjetinhallintoineen ja hankintoineen, oli lievää tukikohdan rakentelua, maailmanlaajuista tutkantarkkailua hävittäjätaisteluineen ja tietenkin pelin sydän; hiuksianostattavan hirveätunnelmainen maantasotaistelu, jossa usein tuli turpaan niin että soi.

Mutta tosiaan. Keski-ikäisen työssäkävijän aika lorottaa kuin hirven virtsa suonsilmään, ja tuolloin, vielä kahdenkympin kynnykselläkin, se oli loputtomasti venyvää tahnaa. Kaksi ja puoli vuotta kestänyt PC-pelaamisen kausi sisälsi kaiken sen, minkä viime jaksossa luettelin, ja silti sinne joukkoon mahtuu vielä UFOkin, aivan äärimmäisen keskittynyt ajanjakso, jonka lopulta katkaisi piratoituun peliin sisältynyt bugi, joka muistaakseni teki elävien alieneiden säilyttämiseksi rakennetut tilat toimimattomiksi ja esti pelin läpipääsyn.

UFOa moitittiin (taisi olla itse Niko Nirvi Pelit-lehdessä) lajityypilleen tavallisesta persoonattomuudesta. Tottahan sotilailla oli nimet ja sen sellaista, mutta heistä ei muodostunut todellisia henkilöitä. No ehkä ei Petteri Peruspelaajalle, mutta omalla kohdallani viittaan viimeksikin esillä olleeseen tapaani kadota peleihin kuin tarinoihin. Randomilla arvotut nimet ja naamat muuttuivat henkilöiksi, joiden välille ajatuksissani kehittyi suhteita ja tarinoita, ja muistan pelanneeni muuten hyvin sujuneita tehtäviä uusiksi vain siksi, että yksi alusta asti mukana ollut sotamies oli saanut luodin rintaansa. Pelissä oli toki oikea juonikin, mutta minulle se oli lopulta toisarvoista, enkä tiedä olisinko jaksanut alati vaikeammaksi käyvää invaasiota vastustaa loppuun asti pelin toimiessakaan.




Harpataan vuoteen 1999. Olen Turussa, asun avopuolison kanssa Aurajoen rannalla, ja vanha IBM:ni on vaihtunut Compaq-läppäriin, joka on käytännössä kirjoituskone, jossa on nettiselainkin, mutta vielä vuonna 1999 internet on aika tylsä paikka ja siellä tulee käytyä harvoin. En edelleenkään pelaa paljon, mutta kaksi peliä ansaitsee erityismaininnan: omalla koneella Windowsin Entertainment Packiin sisältynyt Tetris, joka käynnistyy aina kun tekstintuotossa on suvantovaihe tai muuten tekee mieli nollata aivot, ja puolison pöytäkoneelle asentamani Worms (se alkuperäinen, muistattehan), joka käytännössä ajaa samaa asiaa ja jota heitän erän tai pari harva se päivä ilman mitään erityisiä tavoitteita tai ambitioita. Ja koska aika on nyt aloittanut alati nopeutuvan virtauksensa, on tämä näennäisen olematon vaihe pelaamishistoriassani oikeastaan pisin yhtenäinen vaihe; epävaihe, joka ei päättynyt. Valehtelematta voin ainakin sanoa, että Windows-Tetris ja DOS-Worms ovat eniten pelaamani pelit kautta historian. Mutta tietenkään se ei enää ollut sellaista viehtymistä pelien maailmasta, tekniikasta, tarinoista nyt varsinkaan. Nämä pelit olivat samaa kuin TV:n tuijotus. Väsyneen hyytynyttä valumista ruudun äärellä sen jälkeen kun kaikki tärkeä on tehty...

...mutta pari poikkeusta sentään rikkoo tämän näennäiskooman. Ensin kuusnelonen, kyllä vain, tuo vanha sotaratsu teki paluun elämääni vuonna 2003, jolloin ronttasin koko höskän lisälaitteineen ja disketteineen maaseudulta Turkuun opiskelija-asuntoon puolison kohtalaiseksi kauhuksi (erosimme vuotta myöhemmin), ja vaikken enää muista tarkkaa syytä tälle päähänpistolle, huomasin yhtäkkiä löytäväni aikaa nimenomaan niille peleille, joita olisin halunnut pelata "silloin joskus", mutta joihin koin olevani liian kärsimätön. Tämän jotain vuoden ja kahden väliltä kestäneen paluuvaiheen aikana opiskelin Geoff Crammondin upean Sentinelin lopulta suhteellisen yksinkertaiset säännöt ja pelasin sitä muutaman kesäyön läpeensä. Tutustuin Snaren piinallisen haasteelliseen pirullisuuteen. Ja hukuttauduin Wizballiin syvemmälle kuin koskaan, päässen siinä pidemmälle kuin milloinkaan. Tarkkasilmäiset huomannevat, että tämä vaihe osuu jo yksiin Silmänkääntövankilan olemassaolon kanssa. Aivan totta. Sentinel jopa mainitaan kaikkien aikojen neljännessä blogipäivityksessäni. Olen vieläkin vaikuttunut Mr. Crammondin ohjelmointikyvyistä: kymmenentuhatta suhteellisen laajaa kokonaan kolmiulotteista maastoa kerralla 64 kilotavussa muistia on jotain hippasen hämmentävää.

Mutta aika aikaa kutakin. Seuraavaan vuoteen mennessä tuntui että olin paluunostalgiani jo viettänyt, kuusnepa vetäytyi jossain muutossa laatikkoon palaamatta enää, nykyisin se on kesämökillä vintinportaikossa. Yllä mainitsen kuitenkin pari poikkeusta, ja se toinen on seikkailupelit; kyllä vain, juuri sellaiset kuin Indiana Jones & The Fate of Atlantis. Kävi nimittäin niin, että puolison pikkuveli oli kova pelimies (ainahan ne), ja toimitti meillekin muutaman tuoreehkon seikkailupelin kun vastasimme myöntävästi kysyttäessä kelpaisiko. Noina 2000-luvun alkuvuosina tuli pelattua läpi Discworld II, Kyrandia 3 ja jumalattoman vaikea mutta muuten vaikuttava Death Gate. Monen vuoden tauon jälkeen (Worms ja Tetris poislukien) PC-pelaaminen uudella tehokkaalla koneella ja uusien aina vain kehittyvämpien pelien parissa (nyt ne kaikki jo puhuivat!) oli tietysti tietyllä tavalla taas uutuudenviehättävää, mutta muistan myös että uuvuttavaa. Varsinkin Kyrandia imi voimavarojani; ratkaistiin sitä vuoroin yksin ja yhdessä, ja aluksi niin valloittava pelimaailma alkoi jokseenkin puuduttaa, käydä työstä jos ilmaisu sallitaan. Olimme molemmat yliopisto-opiskelijoita ja jo silloin huomasi sen, että aika oli muuttunut kulutustuotteesta arvotavaraksi. Nykyään en enää käsitä ollenkaan, miten aikuisilla ihmisillä on aikaa pelata. Se oli silloin jo hankalaa, siis jos tosissaan keskittyä halusi. Nuo kolme peliä pelattiin läpi, enemmänkin olisi ollut tarjolla, mutta emme jaksaneet enää.

Eli kun alussa sanoin, etten ole juurikaan pelannut mitään vuoden 1996 jälkeen julkaistua, se oli kurja vale tietenkin. Mutta en keskittyneesti ainakaan. En uppoutuen, pelin maailmaan eläytyen. En väitä etteikö se vieläkin onnistuisi, jos tosiaan löytyisi sopiva peli ja sitä paljon puhuttua aikaa. Kenties eläkkeellä sitten.

Olemme nyt noin vuodessa 2004. Seuraava osa on saagan viimeinen, koittakaa kestää.

Comments:
Muistaakseni pelasin Wizballin läpi Nepalla, vähän sen jälkeen kun kaveri kehua retosteli tehneensä saman PC:llään. Tosin sekinhän peli taisi olla näitä että homma vain jatkuu alusta uudestaan vaikeampana, kun viimeinen taso on selvitetty. Sellainen tuntuu köyhältä, olisi minusta aina parempi näyttää vaikka vain joku staattinen Conglaturation !!! -ruutu ja lopettaa siihen.

Tunnistan tuon pakkomielteen pelata ei-toimintapelit ei vain läpi, vaan virheettömästi läpi. (Olisi varmasti koskenut myös toimintapelejä, jos en olisi aina ollut niissä niin saatanan huono.) Nykyisin on onneksi YouTube, jonka kautta voin saada täyttymyksen monien kaihertamaan jääneiden pelien kanssa: psyykelleni onneksi riittää, kun näen, kuinka joku on kerran pelannut pelin läpi täydellisten siirtojen sarjana.

Sinä olet näemmä harrastanut ihan kunnolla noita ulkoaktiviteettejakin. Minulle se oli lähinnä sellaista pakkopullaa, piti käydä edes joskus jotain muka tekemässä, jotteivät vanhemmat passittaisi suorastaan hoitoon sen jatkuvan tietokoneellaolemiseni takia. Mutta kaveripiirissä sen sijaan asiat olivat paremmin, kaikkia tietokoneet (lähinnä tietty ne pelit) kiinnostivat Nepa-aikoina vielä jossain määrin eikä ketään nimitelty sen takia. No sitten 90-luvulla kyllä nörtiksi vähäsen yrittivät, mutta aika kesyä ja leikillistä se vielä sittenkin oli, ja olin jo sitä paitsi niin paatunut siinä vaiheessa, että olin mahdollisesta nörtteydestäkin vain ylpeä.

 
Pelasit... Wizballin läpi?! I'm not worthy!! En minä päässyt kuin vitostasolle mikäli oikein muistan, ja kahdeksan niitä taisi kaikkiaan maailmoja olla. Tämä menee muuten nyt nörttinysväämiseksi, mutta olen huomaavinani AVGN-viittauksen kommentissasi? Wizball oli onneksi perusbrittiläinen tuote, elï onnitteluteksti olisi ainakin osattu kirjoittaa oikein.

Nimenomaan tuo läpipelaamisen halukkuus tuli vasta PC-pelien myötä. Hassua mutta kuusnelosella se ei koskaan ollut ihmeemmin ajatuksissa edes. En koskaan olettanut olevani kykenevä pelaamaan pelejä läpi lapsena, joten en yrittänyt edes. Kunhan aikani kuluksi pelasin. Silti jotkut pääsin loppuun asti, kuten Giana Sistersin ja ensimmäisen Turricanin.

Olen kateellinen sinun samanmielisestä kaverijoukostasi. Muutaman vuoden ikäeron valtava vaikutus yleiseen asennoitumiseen? Minun luokalla pojista 90% oli jossain urheilujoukkueissa ja loput partiossa. Arvaa ahistiko. Ylpeys nörttiydestä taisi vasta yliopistovuosina olla avointa kohdallani, enkä silloin enää ollut kunnon nörtti, kun aloin olla teknisesti jo ajasta jäljessä ja pahasti. Huokaus.
 
Jo vain pelasin! Tässä spoileri sieltä lopusta, kahdeksan niitä kenttiä tosiaan näköjään vain oli. Muistini mukaan sinne kasitasolle pääsin aika harvoin ja olin kyllä tyytyväinen sitten kun viimein pääsin senkin läpi, mutta sittenkin se tuntui jälkeenpäin vaikeudeltaan kohtalaiselta, ei aivan tolkuttomalta. Lähinnä siinä oli kyse motivaatiostani, joka varmaankaan ei olisi piisannut, jollei olisi pitänyt todistaa itselleen, että kyllä minäkin pystyn jos kerta se kaverikin.

Turricania sen sijaan en muistaakseni selvittänyt, Nepalla tai Amigalla jatko-osiakaan. Se taisi olla sen verran pitempi, että motivaatio ei kerta kaikkiaan riittänyt. Että olemme tasoissa! (Jos Super Marion Brosin läpäisyllä kuitataan Giana.)

Tiesin, että tunnistaisit AVGN-viittauksen. Kun olin töissä, käytin siellä kehitteillä olleen pelin loppuruudun lorem ipsumina sitä Ghostbustersin lopputekstiä. Karsin sen kyllä siitä sitten pois vielä ennen lähtöäni, jottei se vahingossakaan päätyisi lopputuotteeseen...

Minun luokalla poikia oli kaikkiaan kolme ala-asteella, yläasteella 6 ja kaikki olimme jossain määrin tietokone-/pelinörttejä. Olen aika varma, että yhtäänkään isommassa poikasakissa olisi ilmennyt enemmän normaalia jakautumista eri harrastustyyppien kesken.
 
Ohhoh, eeppiseltä tuntuu nähdä Wizballin loppuhuipennus. Mutta tuo tapa warpata takaisin alkuun on kyllä pelaajan kiusaamista. Kuka tuossa tilanteessa haluaa enää jatkaa? Turricanissa sentään oli hieno loppuruutu, ja Giana Sistersissäkin lopputeksti, joskin aika tylsä. (joo, tasoissa ollaan... tosin Mario-kokemukseni on minimaalinen)

Olet käynyt paljon pienempiä kouluja kuin minä. Ala-asteella poikia oli viitisentoista luokalla, yläasteella oli jo neljä rinnakkaisluokkaa. Silti vielä pieneksi maalaiskouluksi laskettiin...
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker