<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

21.9.12

Se mikä meitä vie 

Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.

Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.

Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.

En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker