Puolentoista kuukauden kuluttua tyttäreni täyttää kuusi vuotta. En osaa päättää onko se pitkä aika. Ainakin lapsi on kasvanut siinä ajassa ihmiseksi; olennoksi, joka osaa mennä ja tehdä yksin - siis osaa, muttei toki vielä tuossa iässä tarvitse ellei halua. Hienoa on, että hyvin usein haluaa. Hän on itsenäistymässä, ja se on aikamoinen prosessi. Mutta tuntuu kyllä siltäkin, että kuusi vuotta on todella vähän. Siitähän on monta ihmisikää, kun tuo kulman takana nyt sängyssään tuhiseva ihminen (unikaverina tänä yönä Puppa) oli vauva vailla sanottavaa persoonaa. (no, on vauvoillakin persoona, mutta ennen kaikkea ne ovat vielä vauvoja; yksilöllisyys on silloin vielä toisarvoista) En kunnolla muista noita vauvavuosia, tai kuukausiahan ne tietysti vain olivat, ei kai vuoden ikäinen ole enää "vauva" kun puhua papattaakin kuin papupata. Pitkään sitä silti kesti. Enkä totisesti niitä aikoja jäänyt kaiholla kaipaamaan.
Odottelen edelleen, että jonain päivänä minulle ilmestyksenomaisesti paljastuu, millaista on olla isä. Voi kyllä olla, ettei paljastu. Ellei, se kertoisi minulle paljon itsestäni, kaikista ikätovereistani, kaikista edeltävistä sukupolvista. Vanhemmuus ei tule, se on. Ja sitä harvoin huomaa kun se on.
Oli tarkoitus kirjoittaa miten mullistavaa se on, kun alkiosta muodostuu ihminen ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, ristiriitoineen, lahjakkuuksineen, toiveineen, tarpeineen. Mutta sanani loppuivat heti kesken.
2 kommenttia:
Tähän mitenkään liittymättä, jos vuosi olisi vaikka 2007, olisi kahvi mennyt väärään kurkkuun pääministerin puukottamisyrityksestä epäillyn kuvan nähdessäni. Ugus poliittisesti aktivoituneena!
No arvaapa kuule kävikö sama mielessä kun näin tuon kuvan. Olin että hetkinen, mitä vuotta nyt eletään ja muutinko sittenkään koskaan Helsinkiin?
Lähetä kommentti