<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

23.2.13

They take apart their bodies like toys for the local boys 

Nuorempana olin intohimoinen musiikinkeräilijä. Oli useita artisteja, joiden uusimman levytyksen hankin välittömästi sen ilmestyttyä kuin se olisi itsestäänselvä välttämättömyys. Nykyisin ovat enää harvassa sellaiset, joiden tulevasta julkaisusta uutisointi herättää huomion; vielä harvemmassa ne, joiden uuden levyn hankkisi hyllyyn, vaikka ei olisi siitä kuullut puolta säveltä etukäteen. Mitä näitä nyt enää on - Absoluuttinen Nollapiste, Elbow ja tietenkin Nick Cave, jonka viikko sitten ilmestyneen pitkään odotetun uutuusjulkaisun Push the sky away kävin eilen hankkimassa Anttilasta (menin ensin Levykauppa Äxään, mutta sieltä myytiin eioota, kuten viime syksynäkin kun yritin uutta Kuusumun Profeettaa hankkia (se löytyi sitten Stockmannilta) - no, sainpa höylättyä plussakorttia samalla, eli hyvinhän tämä meni). Olin tuolta Caven levyltä jo pari näytettäkin kuullut joten hyvää osasin odottaa, mutta onhan tuo silti ihan huumaavan hieno kiekko. Muutaman kuuntelun jälkeen tekisi mieleni melkein sanoa että paras, vaikka eihän sitä näin varhain vielä sovikaan sanoa. Silti on sellainen tunne, että kysykääpä minulta ensi vuonna tähän aikaan, niin olen samaa mieltä edelleen. No more shall we part ja Let love in ovat tuosta tasa- ja korkealaatuisimman Cave-levyn tittelistä tähän asti taistelleet, mutta olisiko tämä... Kyllä tämä hyvinkin voi olla.

Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.

Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.

En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker