<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

25.7.12

Ihan kuin olisin kokenut tämän deja vun joskus ennenkin 

Olen menossa viikonloppuna Turkuun. Edelliskäynnistä onkin vierähtänyt toista vuotta, ja taas saa kokea sen ravistavan tunteen kun on yhtä aikaa kotona ja nykyisin jo täysin oudossa paikassa. En ole vielä tottunut siihen, ettei Raunistulassa ole enää siiloja. Enkä siihen ylioppilaskylän hirmuiseen saapasnahkatorniin, jonka viimeksi näin kun Helsinginkadun yli humalassa horjuin. Olisi hauska taas käydä linnassa, kuljeskella kaikessa rauhassa poikki Martin puutalokortteleiden, istahtaa jokirantaan Halisissa, eksyä Nummenmäelle, sen sellaista. Mutta tietäähän sen, miten taas käy: jengi kokoon ja baariin. Kompuroin sitten Cosmicista iltajunaan hirveässä tuubassa. Tai no jos joku haluaa minut majoittaa niin käyhän se, ja siinäkin on jotain väärin. Että pitää Turussa turvautua majoitukseen, se tuntuu edelleen hullulta, edelleen on jotenkin sellainen olo että on Helsingissä vain käymässä, vaikka kohta kolme vuotta tulee täällä täyteen, mikä aika tuntuu pitkältä. Ja kaupunki yhä vieraalta pientä aluetta lukuunottamatta: Taka-Töölöstä Ruskeasuolle on aika tuttua mestaa. Muu ei sitten niinkään. Hertsikkaa idempänä en ole edes käynyt, eikun Myllypurossa kerran, mutta se oli syksyllä -09. Olipa se kyllä ahdistava paikka.

Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.

Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.

Comments:
"Lämmöllä muistaen" on meille annettu niitä hetkiä varten, joihin ei ole sanoja. Ihan kamalaahan olisi, jos joku ei olisi tällaisia oljenkorsia ripotellut halki ihmiselämän, niihin hetkiin, joihin ei ole sanoja.
 
Niin tai "Kaivaten", se on ehkä jopa särmikkäämpi. Ei termeistä kumpikaan ollut kyllä liian usein käytetty niissä leikkeissä, joita oli kirjekuoreen keräilty. Ylipäätään ihmisen muistolle tehty ilmoitus on kovin koruton, mutta niin kai sen kuuluukin.
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker