Helmikuu 1989

Kohtalaisen lumisena alkanut talvi muuttuu sateiseksi eikä hiihtoloman tullen ole enää hiihtokelejä. Tietokoneharrastukseni on kehittymässä outoon suuntaa, kun yritän väsäillä omatekoista reset-kytkintä, kunnes sitten yhtäkkiä: "Tänään sattui myös kumma tapaus, kyllästyin nimittäin tietokoneeseeni." Tämä tulee jotenkin mystisesti takavasemmalta, mutta missään nimessä ei ole hetkessä ohimenevä päähänpisto. Kaksi päivää tämän merkinnän jälkeen laadin jo paikallislehteen ilmoitusta jossa myyn kaikki pelini. Tämä kertakaikkisen fatalistinen elämänmuutos valtaa päiväkirjani sivut muutamaksi päiväksi täysin, ja huipentuu näin: "Olen muuten jo keksinyt, minkä harrastuksen otan tietokoneen tilalle. Kuntoilun! Aloitin tänään." Ehkä on merkillepantavaa, että tämä on ensimmäinen lukuisista kerroista elämäni aikana kun aloitan kuntoilun, eikä se ole vielä koskaan johtanut mihinkään. Silti pysyn päätöksessäni kohtuullisen sitkeästi (en tosin spesifioi mitä tuo aloittaminen on pitänyt sisällään - tai miten nyt ylipäätään aion kuntoilla). Hiihtolomalla vietän muutaman päivän Isojoella Joonaksen luona. Jompi kumpi meistä on vaikuttanut toiseen, ja niinpä hänkin päättää luopua kuusnelosesta. Totean meidän molempien tulleen samaan johtopäätökseen: "Aion myydä sen ja ostaa jotain esim. urheiluun liittyvää."

Mutta miten kuntoilee ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut urheilua (paitsi hiihtämistä, mikä on ajankuluna ihan kivaa)? Ei hän oikein sitä tiedä, ja sen vuoksi uhoaa päiväkirjaansa kovasti aloittavansa vaikka mitä eikä koskaan aloita. Jotain uutta tunnun silti kaipaavan. Ehkä olemme Joonaksen kanssa kokeneet kuusnelosen jo vähän lasten jutuksi, tiedä häntä, vasta vähän yli vuoden me kumpikin olemme laitteen omistaneet, mutta vuosi on tuohon aikaan vielä ikuisuus. Joka tapauksessa muutkin vanhat harrastukset alkavat tuntua tylsiltä: viimeinen maininta elokuvakerhosta on, että siellä esitettiin Peppi Pitkätossua, ja lähdin jo alkuvaiheessa kesken kotiin.

Sarjakuvien piirtäminen alkaa näillä main viedä yhä enemmän aikaa. Joonaksen kanssa olen jo pari kesää sitten alkanut piirtää splatter-henkisiä piiiiitkiä sarjakuvaeepoksia, ja kotona itsekseni tuotan paitsi tätä samaa materiaalia, myös strippisarjakuvia, lyhyitä novellimaisia tarinoita, supersankariparodiaa, kaikenlaista. Sateisena hiihtolomapäivänä olemme Raisan kanssa sisällä ja piirrämme keittiön pöydän ääressä sarjakuvia. Meistä kumpikin kehittää oman lapsille suunnatun sarjakuvalehden lukijapalstoineen ja kilpailuineen: minun lehteni on perheen koiran mukaan yksinkertaisesti Lupsin seikkailut. Kuulostaa geneeriseltä, mutta nämä lehdet ovat heti ensihetkestään lähtien jonkinlaista metasarjakuvaa: outoa lehtiparodiaa, jossa kirjepalstalla solvataan lukijoita, sarjakuvat ovat tarkoituksellisen naiiveja ja outoja, kilpailut ovat absurdeja. Jatkamme näiden piirtämistä loma-aikoina muutaman seuraavan vuoden ajan. Viimeiset Lupsin seikkailut piirrän varmaan noin 15-vuotiaana, missä vaiheessa sarja on jo muuttunut kohtalaisen surrealistiseksi taideprojektiksi. Hämmentävää kamaa.

Toinen alkuvuonna 1989 (en nyt varmaksi sano oliko juuri hiihtolomalla, mutta se on hyvin mahdollista) kehittämäni projekti on nimeltään Taikamaailman tarinoita. Tämäkin saa alkunsa Raisan kanssa ideoinnista: meillä on ollut luvussa pari tuolloin markkinoilla ollutta "valitse oma seikkailusi"-kirjaa, jossa harpotaan lukijan omien ratkaisujen mukaan annetuista vaihtoehdoista aina tietylle sivulle, ja juoni haarautuu ja haarautuu aina vain lisää. Päätämme tehdä itsekin tällaiset kirjat (lapsen usko omiin kykyihinsä on ihastuttava ominaisuus, joka ihmiseltä sittemmin katoaa). Omaani luon sankarihahmon nimeltä Thora, joka tunkeutuu velhojen asuttamaan Taikaamailman etsimään sen tarunhohtoista kätkettyä aarretta. Kirjassa on parikymmentä sivua, joista suurin osa äkkikuolemaloppuja. Tekeminen on silti hauskaa - ennen kaikkea koska teksti on toissijaista ja keskitymme kuvitukseen. Päätämme tehdä toiset samanlaiset, ja tämäkin tapa jatkuu lomista ja vapaapäivistä toiseen. Siinä missä Raisa kehittää omiin kirjoihinsa aina uudet hahmot ja tapahtumapaikat, minä pysyttelen Thoran ja Taikamaailman parissa, ja kuten Lupsin seikkailut, myös Taikamaailma-kirjat muuttuvat nopeasti yhä tripahtavammaksi absurdikomediaksi. Ne ovat myös pitkiä: viimeisen taikamaailman piirrän 17-vuotiaana, missä vaiheessa siinä on yli 150 sivua ja Thora on muuttunut 12-vuotiaan piirtämästä kulmikkaasta ukkelista hauskaksi karrikoiduksi sarjakuvahahmoksi. Joskus 2000-luvun alussa yritän vielä elvyttää Thoran puhtaassa sarjakuvamuodossa, mutta tuossa iässä aika enää riitä. Elämän tyhjät hetket kuluvat ohi niin paljon nopeammin.

Tammikuu 1989

Uusi vuosi, elämä tasaantuu. Taakse jää näytelmäpiiri, joten yhtäkkiä ainoa missään määrin säännöllinen harrastukseni on elokuvakerho, jossa yhä Artsin kanssa silloin tällöin käyn. Talven tultua toki myös hiihdän toisinaan, mutta luistelu ei ole kyllä minun juttuni, enkä sitä harrasta kuin koulussa jos on pakko, siitäkään huolimatta että huoneeni ikkunasta voi katsella lähintä kunnan ylläpitämää luistinkenttää. Lupsin ulkoiluttaminen on talven kuluessa jäänyt enemmän ja enemmän minun vastuulleni, mikä ei ole huono juttu ollenkaan; teen koiran kanssa pitkiä lenkkejä mielelläni. Vai ovatko ne sittenkin tietynlaista pakkopullaa - miksi muuten raportoisin asiasta niin säännöllisesti päiväkirjaan? No mene ja tiedä, joka tapauksessa ulkoilen paljon. MikroBitin tilaus on vuodenvaihteessa päättynyt, mutta tietokoneen parissa puuhailen yhä kaikenlaista muutakin kuin pelaan. Näpyttelen jostain vanhasta numerosta ohjelmalistauksen Game of Life, joka sallii erilaisten solumuodostelmien elinkaaren tutkiskelun. Alan opiskella spritegrafiikan ohjelmointia basic-kielellä. Sen sellaista. Mutta vasta kun Petri kopsaa minulle Great Giana Sistersin, saa päiväkirjamerkintä muutaman huutomerkin peräänsä.

Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.

Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.

"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"

En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.

Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.

Joulukuu 1988

Kulttuurintäyteinen elämäni jatkuu. Näytelmäpiiri jatkaa esiintymistään paikallisissa pikkujouluissa, minkä lisäksi teemme koulusta koko päivän retken Poriin teatteriin (katsomaan mitä, sitä en tule päiväkirjalle maininneeksi) ja varsinainen loppuhuipennus tapahtuu joulun jälkeen: paikallinen taideyhdistys tekee retken Tukholmaan kohuttuun ja kehuttuun Picasso-näyttelyyn ja me olemme koko perheen voimin mukana. Illalla Ruotsiin (Silja Line Svealla), päivä Tukholmassa, seuraavana iltana takaisin (Silja Line Wellamolla). Näyttelystä muistan vielä tänäänkin kaksi asiaa: sen miten rivoja Picasson vanhana tehtailemat pienikokoiset piirustukset olivat (joukko ruotsalaisia teinityttöjä ilmestyi selkäni taakse tirskumaan ja vasta silloin tajusin itsekin, että kuvat esittivät lähinnä sukupuolielimiä ja poistuin nopeasti) ja sen miten vihamielisesti meitä katsottiin kymmeniä metrejä pitkästä lippujonosta, kun joukkona marssimme sen ohi ja sisään museoon. Mutta ennakkoon lipun ostaneille ryhmille se oli ihan ohjeiden mukainen toiminta... Taidekokemuksen sijasta keskityn päiväkirjassani kuvailemaan enemmän sitä, millaisia kolikkopelejä laivalla on. Silti tämä näyttely on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajanurallani, mistä lisää myöhemmin.

Kirjoittamisesta puheenollen, joulu tuo tullessaan paitsi läjän tietokonepelejä (10 Great Games II ja III -kokoelmat) ja Ryhmä-X:n tilauksenkin viimein, myös sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, joka saa korvata sen melko antiikkisen mekaanisen laitteen, jolla olen tähän asti tekstiä takonut. Nimellisesti tämä Sharp-merkkinen hieno musta laite on koko perheen, mutta minä saan sen huoneeseeni ja ylpeänä sen paikalleen asetankin. Totisesti tällä laitteella kirjoittaminen käy älyttömästi nopeammin kuin sillä vanhalla tönköllä, ja jo jonkin aikaa telakalla ollut nuortenkirjanikin jatkuu tulevien kuukausien aikana monen kymmenen sivun verran. Kaupunkilaislähiön nuorten apaattinen notkuminen jatkuu. (Kirja on tarinaltaan outo ollakseen ala-asteikäisen kirjoittama - - - no on siinä muutamia takaa-ajokohtauksiakin sentään.)

Käyn hiihtämässä, koiran kanssa lenkkeilen melkein päivittäin ja eräänä iltapäivänä olen Petrillä käymässä: "Pelattiin Great Giana Sistersiä", kirjoitan, aavistamatta minkälaisen klassikon parissa olenkaan aikaa viettänyt. Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo peli on edelleen kaikkien aikojen top kympissäni, ja ehkä siitäkin vielä joskus lisää, tai ehkä ei - pelejä on paljon, liikaa keskityttäväksi yhteen. Tosin yhden merkkipaalun sentään saavutan kuun alussa: "Pelasin tänään Commandon läpi". Tämän päiväkirjassani mainitsen, syyslukukauden todistukseni arvosanoja en vaivaudu. Mutta koska tuon läpyskän viimein pari viikkoa sitten löysin, voin nyt paljastaa: keskiarvoni kuudennen luokan joululoman alkaessa on 8,1. Pelkkää seiskaa, kasia ja ysiä koko todistus, mutta minkä vuoksi musiikinnumero on noussut seiskasta kasiin sitten kevättodistuksen, on vaikea sanoa. Olen kai heläyttänyt laulukokeen tavanomaista ponnekkaammin.

Marraskuu 1988

Loppuvuoden aktiviteetit alkavat näkyä arkipäivässä. Luokan pikkujouluissa saa esittää omaa ohjelmaa, joten kirjoitan sinne taas näytelmän. Mutta eihän se vielä riitä: Artsin kanssa käytämme iltapäiviä marraskuussa väsäten pikkujouluun myös sarjakuvatietokilpailun ja bingon. En tietenkään halua omia minulle kuulumatonta kunniaa, mutta jotenkin nuo haiskahtavat juuri allekirjoittaneen keksimiltä ajanvietteiltä. Olin sellainen touhuhiiri tuolloin - koko ajan oli tehtävä jotain. Parhaani yritin saadakseni milloin kenetkin juttuihini mukaan. Pikkujouluja on paikkakunnalla toki enempikin, ja koska minä ja Raisa olemme olleet syksyn ajan kansalaisopiston näytelmäpiirissä, on esiintymisiä tämän taholta tiedossa. Meidät on buukattu esiintymään ainakin kunnan työntekijöiden sekä yhden paikallisen urheiluseuran pippaloihin. Muistelen että näytelmän ideana on terapeutin sohvalla makaava miekkonen, joka käy läpi elämänsä traumoja, jotka sitten näyttelijöiden toimesta visualisoituvat kukin vuorollaan lavalle. Minä olen vampyyri, ja ainoa vuorosanani on karjaistu "Janoan verta!" tai siihen suuntaan... Kauhistunut terapeutti kaivaa taskustaan valkosipulin ja pinkaisen pakoon. Maskeeraukseni on kyllä raju, siitä on kuvakin olemassa mutten tähän hätään löytänyt.

Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.

Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.

Lokakuu 1988

80-luvulla pikkupaikkakunnan koulut eivät totisesti järjestäneet mitään ylimääräistä toimintaa. Ei ollut iltapäiväkerhoja, ei harrastusmahdollisuuksia koulun puolesta, ei ollut koulun lehteä tai muuta sellaista. Tähän sääntöön osui minun kouluvuosieni aikana tasan yksi poikkeus: ollessamme kuudennella luokalla englanninopettajamme järjesti torstaisin koulun jälkeen kokoontuvan englanninkielen harjoitteluun keskittyvän oppimisryhmän, jonne halukkaat kutosluokan oppilaat saivat vielä tunniksi jäädä. Tämän tunnin aikana tehtiin englanniksi kaikenlaista; käsiteltiin joitakin eksoottisia maita tai esiteltiin omia harrastuksia, muun muassa. Meillä oli myös Hollannissa ystäväluokka, jonka kanssa vaihdoimme vuoden aikana kirjeitä, joille teimme lehden ja joilta saimme mahtavan paketillisen hollantilaista salmiakkia - sitä parempaa laatua siis (on suomalainenkin salmiakki ihan ok, mutta hollantilainen pesee sillä lattioita). En tiedä kenen idea tuollainen opintoryhmä oli, ehkä englanninopettajamme, miehen joka oli myös koulun johtajaopettaja (käytännössä siis kuin rehtori, mutten tiedä miksi häntä ei rehtoriksi kutsuttu).

Tykkäsin tuosta torstaikokoontumisesta aivan suunnattomasti. Vaikka toiminta tapahtuikin meidän tavallisessa luokassa koulupäivän päätteeksi, oli tunnelma noilla tunneilla paljon normaalia koulunkäyntiä rennompi, ja yleensä vähän jäykkis johtajaopettajakin oli rento. Kanssakäynti perustui yleiseen keskusteluun eikä siihen että yksi kysyy ja muut viittaavat. Näille tunneille osallistuivat suurin osa luokan tytöistä sekä minä ja Tomi. Syystä tai toisesta joko tämä toiminta, tai se että minä ja Tomi osallistuimme siihen, ärsytti meidän varsinaista luokanopettajaamme suunnattomasti. Muistanette hänet, tuon harmaantuvan miehen pienissä puolipallolaseissaan. Hän otti jo syksyn torstaiden aikana tavaksi todeta merkitsevästi painottaen että "Niin, tänäänhän on taas se tyttöjen englanninkerho." Aina toisinaan joku luokan tytöistä korjasi opettajaa kiukkuisesti. "On Tomi ja Tuomokin siellä!" Tähän opettajamme reagoi hyväksi havaitulla tavallaan: hän selaili pöytänsä papereita ja näytteli ettei kuullut. Tätä jatkui koko vuoden ja millään muulla tavoin luokanopettajamme ei tätä lukujärjestyksen ulkopuolista toimintaa koskaan kommentoinut.

En ymmärtänyt syitä opettajan käytökseen, mutta sen sentään tajusin että hänen nimenomainen tarkoituksensa oli nolata minut ja Tomi. Onneksi meidän torstaikokoontumisemme olivat liian mukavia että olisin alkanut niitä hävetä. Ei olisi tullut mieleenkään jättää niitä välistä, ja ylipäätään olin tässä vaiheessa jo oppinut sen, että opettaja ei minusta pitänyt. Muistanpa tältä syksyltä myös sen kuvaamataidontunnin, jolla piirsimme syys-lokakuussa järjestettyihin Soulin olympialaisiin iskevän mainosjulisteen. Omaan teokseeni hahmottelin mustia tikku-ukkoja harrastamassa kaikkia mahdollisia lajeja, mutta uppouduin niiden nyhertämiseen niin pitkäksi aikaa, että aika oli loppua kesken. Kun opettaja ilmoitti tunnin pian päättyvän, nappasin sinisen väriliidun, jolla hinkkasin julisteelle taustavärin sillä seurauksella, että tikkuihmiset katosivat enimmäkseen näkyvistä. No, toisinaan työt nyt vain epäonnistuivat, se oli kuvistuntien ikävä fakta. Muistapa opettaja onneksi sentään nostaa tämän työni luokan edessä korkealle kaikkien nähtäväksi ja nauraa sen värimaailmalle. Tuollaisen hän kyllä osasi.

Muistanpa kyllä yhden onnistuneenkin kuvistyön kutosluokalta. Vesivärimaalaustunnilla hahmottelin koulumatkalla kohtaamani näyn: kuusenkävyn joka kellui syvässä vesilammikossa pystyasennossa. Lammikosta heijastuivat pilvet. Löysin tuon työn jokunen vuosi sitten vanhempieni luota ja melkein järkytyin sitä miten hieno se oli. En ole mitään edes etäisesti yhtä kaunista saanut aikaan sen koommin. Kuvataiteellinen huippuhetkeni oli siis 11-vuotiaana. Saavutus sekin.

Syyskuu 1988

Tervehenkiset ulkoiluharrastukset uhkaavat tässäkin kuussa terminoida hyvin alkaneen nörttiyteni, kun vietän tietokoneen ja sarjakuvien sijasta suuren osan ajasta joko metsässä tai urheilukentällä. Viimemainittu totisesti tulee syksyn kuluessa tutuksi, kun koulusta kentälle tehtyjen käyntien lisäksi otan tavaksi pyöräillä paikan päälle Artsin kanssa vielä monesti iltapäivisinkin. Hyppäämme korkeutta, työnnämme kuulaa ja sen sellaista. Kentän kunnossapidosta vastaa kiukkuinen ikäloppu mies nimeltä Ilmari, joka kyllä pikkuisen pelottaa ja joka käy meillekin karjumassa erään kerran kun kohtelemme korkeushyppytelinettä hänen mielestään väärin. Illanvietto urheilukentällä on kuitenkin sen verran mukavaa, että siedämme Ilmarin. Suuri metsän reunustama juoksurata, kulahtaneen katsomon puiset penkit, joista sateisina päivinä kohoaa lievä lahon tuoksu. Ja kaksi kuudesluokkalaista siellä keskenään harrastamassa yleisurheilua kuin konsanaan kovemmatkin atleetit. Paikka on tunnelmallinen.

Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.

Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.

Elokuu 1988

Kuudes luokka alkaa, opettajanamme pysyy sama räjähdysaltis ja outoja puhuva mies kuin vitosellakin, luokkahuoneemme on edelleen koulun ylin ja perimmäisin. Helteet ovat sopivasti vaihtuneet sateisiin, mikä ei estä sitä, että ramppaan jatkuvasti metsässä: viikonloppuisin käymme jo tässä vaiheessa poimimassa sieniä, mikä on lempipuuhaani osittain siksi että tunnen sienet, osittain siksi, että Lupsin kanssa rämpiminen ryteiköissä on oikeasti hauskaa. Metsässä päästämme sen usein vapaaksi hihnasta, mistä Lupsi tykkää suuresti. Saattaa kulua puolikin tuntia ettei koiraa näy eikä kuulu, mutta jostain se sitten taas tulla tuhistaa paikalle. Kerran saapui tällaiselta retkeltään kaulaa myöten vettä tippuvana; mihin lie suonsilmäkkeeseen pudonnut, ainakaan läheltä emme mitään lamparettakaan löytäneet. Ja koulustakin tehdään heti ensimmäisellä viikolla metsäretki. Kesäloman loppuminen ei oikeastaan tunnu erityisen kurjalta. Kavereita näkee nyt enemmän, koulussa tehdään kaikenlaista poikkeavaa (liikuntatunneilla pyöräillään säännönmukaisesti urheilukentälle) ja olen viemässä tietokoneharrastuksenikin aivan uudelle taholle, kun toiveeni mukaisesti minulle hankitaan konekieliopas. Mielessäni on hurjia suunnitelmia peleistä joita koodaan. Yhden illan mittainen oppaaseen tutustuminen riittää kertomaan ettei ohjelmointi ole minua varten. Opas kätkeytyy kirjahyllyyn eikä sieltä enää esiin nouse.

Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.

Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.

Heinäkuu 1988

Heinäkuu 1988 on elämäntarinaprojektini toistaiseksi mustin aukko. Päiväkirja on kesäksi jäänyt huomiotta eikä valokuviakaan arkistoistani löydy. Mitä tuolloin tapahtui? Kävimmekö lomamatkalla? Olinko Isojoella taas viikon, vai oliko Joonas meillä? Oliko helteistä vai sateista, piirsinkö sarjakuvia, vietinkö päivät kuusnelosen äärellä? Varmaan kaikkea tätä. Tekisi ehkä mieli ajatella että kun olen kuitenkin jo yksitoista ja puoli, ovat kesät siirtymässä kohti uudenlaisia ajanvietteitä. Mutta eipä niin taida oikeastaan olla. Ollaan kuitenkin maalla, jossa kuviot pysyvät pitkälti samoina. Vanhemmat ovat töissä, minä ja Raisa vietetään päivät kotona. Tehdään Lupsin kanssa pitkiä lenkkejä, varmaan jotain kavereita pyörii nurkissa. Talomme on alueella, joka muutettiin pellosta asuinkäyttöön 80-luvun alussa, ja samanlaisia matalia tiilitaloja on horisontista toiseen, ja melkein jokaisessa asuu joku kouluikäinen. 2000-luvulla samat talot ovat täynnä eläkeläisiä, mutta niin on suuri osa koko kunnasta. Koululuokat ovat aika lailla pienempiä kuin silloin.

Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.

On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.

Kesäkuu 1988

Ökyisellä 80-luvulla vietetyssä lapsuudessa on se hyvä puoli, että ei tarvinnut vaipua ainakaan tekemisen puutteessa apatiaan. Esimerkkinä nyt vaikka kesä 1988: koulun päättäjäiset toukokuun viimeisenä päivänä, ja heti seuraavana aamuna kunnan järjestämä päiväretki Särkänniemeen, jonne minä ja Raisa lähdemme, ja Artsikin on mukana. Käyn päivän aikana kaikissa suosikkilaitteissa: Painekattilassa, Music Boxissa, Zik-Zakissa ja Metkulassa, muiden muassa. Toukokuun helteiset kelit ovat tosin vaihtuneet tavanomaisen kesäkuiseen tihkusateeseen, muitta väliäkös tuolla, menee vaan jonoissa vähemmän aikaa. Muitakin retkiä muistan kunnan nuorisotoimen noina vuosina järjestäneen. Ainakin Hellaksen karkkitehtaalla olin kerran Turussa (ilmaisia näytteitä sai säkillisen) ja vähän isommat lähtivät Åreen joka hiihtolomalla. Niistä retkistä sain sitten yläasteikäisenä kuulla tarinoita, joiden epäilin kyllä enimmäkseen olevan juuri tarinoita; itse en laskettelulomille koskaan lähtenyt.

Nyt kun nuo päättäjäiset tulin maininneeksi, niin todettakoon, että olin jälleen kerran framilla siellä. Se oli vielä noihin aikoihin pyrkimykseni - olla esillä kaikkialla. Kirjoittamistani näytelmistä olen jo maininnutkin, joskin näissä juhlallisemmissa tilaisuuksissa taisivat esitykset useammin olla jostain kirjoista poimittuja teoksia. Eivät tosin aina, joten viidennen luokan kevätjuhlanäytelmän nimi ja kirjoittaja jäävät hämärän peittoon: sen vain päiväkirjaani totean, että minä ja Olli olemme pääosassa. Kuka vielä muistaisi mitä esitimme? Ehkei kukaan. Se on tavallaan aika surullista.

Sateisen kesäkuun alussa äiti ja Raisa ovat viikon taideleirillä ja minä ajelehdin Artsin ja Mikon kanssa naapurustossa. "Olimme santikalla ja heittelimme junanvaunuja kivillä". Sellaista normaalia maalaistenavien ajanvietettä siis. Mainitsen myös että pelasimme porukalla purkkia, mikä kuulostaa jotenkin, hm, ankealta. Ehkä meillä oli aika tylsää. Onneksi Artsi ostaa vuorostaan pelejä Triosoftilta, ja kuten meillä (outona) tapana on, heti melkein ensimmäisenä päivänä lainaamme uuden hankinnan kaverille, joten Firefly on yksi kesän hittipeleistäni. Obskuuri avaruusräiskintä joka ei ole jäänyt kuusnelospelien historiankirjoihin siten kuin vaikkapa Wizball tai Turrican, mutta joka on surrealistisine ideoineen ja rokkaavine musiikkeineen yksi omia suosikkejani. Loppuvuodesta tekaisen siinä hulppean highscoren, jonka lähetän MikroBitin Peliluolaan. Ja sielläpä nimeni sitten koreilee Mestarien marmoritaululla. Muistan tuloksenkin yhä: 1611000 pistettä. Artsi ei koskaan yltänyt samaan, mistä häntä loputtomasti härnäsin. (tosin hän oli ylivoimainen ainakin Fist 2:ssa)

Edellisvuoden kesään asti mummulat ovat kuuluneet oleellisesti lomanviettoon, mutta kummankin isoisän poismeno loppuvuodesta 1987 muutti kuviot. Isän äiti ei enää muuta maalle talviasunnoltaan Vammalasta, joten toinen mummuloista on kokonaan tyhjillään. Äidin äiti asuu, kuten jo aiemmin totesin, melko entisen mallin mukaan pienessä talossaan, mutta kevään aikana hänen lapsensa ovat päättäneet helpottaa mummun oloa: taloon on vedetty vesijohdot ja rakennettu sisävessa ja sauna. En muista enää remontin yksityiskohtia, mutta on sen täytynyt olla aikamoinen ruljanssi, kun putket ja viemärit on pitänyt tontille tehdä, eikä lähinkään naapuri ole ihan vieressä. Kauppa-auto sentään taitaa mummun ohi vielä kesäisin ajella, mikä näin 2000-luvun näkökulmasta on asioista absurdein: ei kunnan keskustaan ja pariin kolmeen ruokakakauppaan ole mummulasta kuin hädin tuskin kaksi kilometriä. Mutta sellaista oli 80-luvulla vielä. Pari kertaa mekin siinä kauppa-autossa kävimme jätskit ostamassa. Kun kerran vierestä ajeli.

Toukokuu 1988

Kevät on lämmin ja koulupäivät kuluvat enenevästi ulkona. Luokka käy pyöräretkellä tutustumassa kirkkoon ja yhden iltapäivän kuun puolivälissä vietämme jokirannassa piirtäen voimalaitosmaisemaa. Päiväkirjan mukaan lämpö nousi 30 asteeseen tuolloin, ja "melkein kaikki ottivat paidan pois." Hyvien säiden vuoksi myös mm. musiikintunteja vietetään ulkona pesistä pelaten, syynä todennäköisesti se, että luokanopettajamme on tarmokas liikuntaihminen ja vuoden aikana on käynyt selväksi musiikin olevan hänelle oppiaineista vastenmielisin. Ne kulkevat koko viidennen ja kuudennen luokan saman kaavan mukaan: otetaan musiikinkirjat esiin. Opettaja kysyy mitä lauletaan. Joku pojista viittaa ja sanoo että Lätkälaulu. Sitten kaikki kääntävät jo tutuksi käyneen sivun esiin ja Lätkälaulu kajahtaa ilmoille. "Hei hei hei, on meille tuttua tämä, lätkä ja lämä..." Opettaja näyttää mielestäni aina tavallistakin kiukkuisemmalta musiikintuntien ajan, mutta myöhemmin ymmärrän sen olleen vain syvää turhautumista sitä tosiasiaa kohtaan, että joku joskus on katsonut tarpeelliseksi tällaisen lastenlaulatustunnin kuuluvan kansalliseen oppivelvollisuuteen. Kerran kumpanakin lukukautena on pelätty laulukoe, jossa luokan jokainen oppilas laulaa aakkosjärjestyksessä vapaavalintaisen kappaleen yksin pulpetissaan istuen, muiden kuunnellessa. Laulukoetunnit ovat helvetti. Mutta vain niiden perusteella määrittyy musiikinnumero todistukseen; pojilla se on pääsääntöisesti kutonen tai seiska. Mitään instrumentteja emme näiden vuosien aikana näe, saati että jotain nuotteja tai musiikin historiaa, teoriaa tai muuta sellaista läpi käytäisiin. Lauletaan vaan. Lähinnä Lätkälaulua.

Aiemmin keväällä tilasin Tampereen Triosoftista (se ykköskauppa josta pelini kuusneloseen hankin) Shoot'em Up Construction Kitin, tuttavallisesti SEUCKin, joka C-Lehdessä (MikroBitin Commodoreen keskittynyt sisarlehti, jota toisinaan ostin) sai yltiöpäistä hehukutusta ja viisi tähteä. Se onkin mainio paketti: pelinteko-ohjelmia on toki julkaistu monia aiemminkin, mutta SEUCK on ensimmäinen naurettavan helppokäyttöinen, ja vaikkei lopulta hirvittävän monipuolinen, niin sen perusominaisuuksia muuntelemalla ja kiertelemällä syntyy kyllä yllättäviä lopputuloksia. Ja jotain kai ohjelman laadusta kertoo sekin, että yhä vuonna 2016 nettiin ilmestyy nepa-nörttien SEUCKilla väsäämiä tekeleitä... Mutta onpa tuo ohjelma nyt minullakin kasettioriginaalina legendaarisen mitäänsanomattomine käyttöohjeineen (lähinnä lappunen). Alkaa sinnikäs opettelu, mutta tämä on juuri sellaista mistä tykkään: näpertely, väsääminen, rustaaminen. Laadin "tosi hienon" helikoteripelin (Warcopter oli muistaakseni sen nimi - tein sille myöhemmin jatko-osankin), ja Tomin kanssa pian sen jälkeen avaruuspelin yhden perjantai-iltapäivän kuluessa. Ensi yritelmän jälkeen pelejä syntyy paljon, on luolaseikkailua, hyönteisaiheinen tekele, avaruusräiskintä ja onnistunpa tekemään Boulder Dash -klooninkin. Alkuinnostus kestää aikansa, mutta siitä huolimatta SEUCK on tullut jäädäkseen, ja vuotta paria myöhemmin väsäämme Joonaksen kanssa pari peliä; niistä Buggy 2000 on jäänyt erityisesti mieleen mainiona rantakirppurallina, jossa yksi vihollisista on irtopäitä heittelevä skeittaaja. Toinen on Citykillers, jossa vieraillaan stripparikapakassa. Kahden freimin animaatiolla esiintyvät alastontanssijat ovat kuusnelosgrafiikkaa kauneimmillaan. En muista kumpi meistä ne piirsi, tai jos muistankin, en kerro.

Mutta nämä viimemainitut ovat siis vasta tuloillaan. Toistaiseksi SEUCK-tekeleeni ovat oikeasti järkyttävän karkeita esityksiä ja valitettavan lyhyitä, koska pyrkimys on aina laatia koko peli yhdellä istumalla. Kun keksin välitallentamisen riemut, tulee peleihin syvyyttä: varsinkin Citykillersiä tehdään pitkään ja hartaasti. Mutta nyt on siis edelleen tuo paahtavan helteinen toukokuu 1988, viides luokka päättyy, keskiarvoni todistuksessa on 8,1. Lempiaineeni edelleen englanti, mutta kuvaamataito pääsee lähelle. Pidän suuresti myös vitosluokan myötä lukujärjestykseen tulleesta historiasta. Se on laajan mittakaavan tarinankerrontaa toisin kuin mikään siihen asti koulussa ollut.

Huhtikuu 1988

Hukun arkipäivän pehmeyteen. Ala-asteen toiseksi viimeisen vuoden lähestyminen loppuaan ei aiheuta kummempaa ahdistusta, ostelen sarjakuvia, kopioin kavereilta pelejä kuusnelkkuun ja listaan päiväkirjaan koulun liikuntatuntien joukkuepelien tuloksia. Kovin usein näytämme pelaavan jotain jonka nimi on "minijalkkis". Mitä lienee. Pitsku on sentään jo tässä vaiheessa muuttunut aidoksi pesäpalloksi. Käsityötunnilla värkätään emalikoru ja avaruusalus, kotona käytän tietokonetta muuhunkin kuin pelaamiseen: "olen tehnyt jo kaksi ohjelmaa", kerron sen suuremmin tarkentamatta. Olisinpa sillä tiellä jatkanut.

Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.

Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.

Maaliskuu 1988

En ole hetkeen maininnut Marvel-harrastustani, mutta kylläpä se kuulkaa voi tässä vaiheessa jo paksusti. Tilatun Hämähäkkimiehen lisäksi ostan Ryhmä-X:n käytännössä joka kuukausi ja kiertelen divareita aina isommilla paikkakunnilla käydessä. Ja kun vuoden 1988 alusta alkoi Suomessa ilmestyä kolmas Marvel-lehti, antologiahenkisesti parhaita paloja tuosta laajahkosta supersankarimaailmasta poimiva melko yllätyksettömästi nimetty Marvel... No, tämähän on silkkaa riemujuhlaa. Olemme lehdestä Joonaksen kanssa molemmat yhtä täpinöissä: muutenkin Marvel on varsin jaettu intohimo. Kommentoimme, kritisoimme, fanitamme ja keräilemme samaa kamaa, ja kerättävää kyllä jo tuohonkin aikaan riittää.

Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.

Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.

Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.

Helmikuu 1988

Hiihtoloma taitaa mennä vähän sisemmissä merkeissä kuin aiemmin, johtuen tietenkin vielä suhteellisen tuoreesta tietokoneesta ja siitä tosiasiasta, että pelejä on muutaman kuukauden aikana ehtinyt kertyä jo mukavasti. Tai ei välttämättä; talvi on kuitenkin yksitoistavuotiaallekin vielä houkutteleva juttu. Katuja ei liikaa hiekoiteta, mistä seuraa se, että potkukelkka on varsin yleinen kulkuväline, ja sitä käyttäen on kaupassakäyntikin jotain ihan muuta kuin pakkopullaa. Lämmöllä muistelen ala-asteen pakkaspäiviä, ja sitä miten normaalisti polkupyöristä aamuisin täyttyvä pihannurkka olikin piukassa potkukelkkoja, kun useat kymmenevät oppilaat kiisivät koulumatkansa tuolla kulkuvälineistä jaloimmalla. Eivät kaupunkilaislapset tuollaisesta hienoudesta mitään tiedä. Kyllä mekin ainakin muutaman kerran joka talvi potkimme vinhaa vauhtia kouluun, ehkä yhtä kelkkaa käyttäen, ehkä joskus kahdellakin, kyllähän nyt joka talosta pari potkutinta löytyy. Mutta tosiaan on paljon mahdollista että käytämme päivämme myös hiihtäen ja Lupsiahan ulkoilutetaan tietysti talvella yhtä lailla kuin kesällä. Se on jo iso koira, ja koska basset, sen ulkoiluttaminen on kyllä aika tylsää: koira etenee etanan vauhdilla nenä maassa. Pentuna Lupsi vielä juosta hölkötti, nyt alkavat olla ne ajat takana.

Aika paljon me piirrämme sarjakuvia. Syystä tai toisesta sarjakuvien laatiminen on sellainen perusmallin ajantappokeino läpi koko lapsuuden. Jo pari vuotta aiemmin olen piirtänyt muutaman numeron Silver Lightning -nimisen avaruusolennon seikkailuja, edellisenä syksynä aloitin iisakinkirkosti etenevän Tiikerimies-eepokseni, Joonaksen kanssa on piirrelty varmaankin jo edelliskesänä sarjakuvia Isojoella (ja piirrämme vielä jatkossakin) ja sitten minulla on vielä muutamia vakiohahmoja, joiden strippimuotoisia edesottamuksia aina silloin tällöin innostun jatkamaan - niistä yleisimmin esiintyy hemmo nimeltä Jamppa Juoksija. En ole erityisesti perehtynyt pikajuoksun maailmaan, mutta silti saan tahkottua aihepiiristä vitsin toisensa jälkeen, mikä ei kyllä enää aikuisena onnistuisi. Tällä hiihtolomalla minä ja Raisa palailemme legoista viime kesänä rakentelemiimme labyrintteihin, ja kun niiden väsääminen kyllästyttää, alamme piirtää niihin sijottuvia seikkailuja. Oman labyrinttitarinani päähenkilö on nimeltään Jagger Seikkailija. Hän on MacGyver-wannabe, joka löytää oudon labyrintin, eksyy sinne, selviää vaaratilanteesta toiseen hengissä ja pääsee lopulta ulos. The end. Meneepä siinä piirrellessä yksi lomapäivä mukavasti.

Tammikuu 1988

Vuoden aluksi aloitan uuden harrastuksen: kansantanhun. Todettakoon, että idea ei ole omani. Äidinkö se oli? No joka tapauksessa, lapsille tarkoitetulle kansantanhukurssille käy minun ja Raisan tie. Käyneekö ajatuksissani, että olisinpa sittenkin jatkanut partiossa? Ehkä ei. Olen varmaan vieläkin tyytyväinen että pääsin sieltä. Mutta miksi tanhu? Muistikuvat ovat autuaasti hämärtyneet. En pidä kurssista. Siellä on muutamia melkein-tuttuja (kun pienellä paikkakunnalla ollaan) ja tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran. Mutta silti. Opettajasta muistan, että aivan erityisesti hänestä en pidä. Hän on iäkkäämpi nainen, jolla on hyvin lyhyt pinna ja jota selvästi harmittaa se, että monet kurssilla olevat ovat siellä vastentahtoisesti. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta komentaa ja tiuskia meille, mutta niin hän kuitenkin tekee, yleensä tunnin loppua kohti. En muista enää miltä hän näytti, mutta hänen vakiosanontansa on jäänyt mieleen: "Nyt taisi olla vähän honkkeloimisen makua." Tämän saamme kuulla, kun joku opeteltu suoritus menee penkin alle. Pari kertaa tuon sanottuaan hänellä yleensä pettää hermo. Minä olen aivan erityisessä silmätikkuasemassa, tai ainakin tunnen olevani. En koe ansainneeni tällaista komennusta koulun ulkopuolella.

Mutta sielläpä silti pistän tanhuten koko kevään kerran viikossa. Niin että on tässä kaikenlaista tehty elämässä. Tarpeeksi, jopa.

Joulukuu 1987

Jos taata oli isovanhemmista läheisin, oli äidin isä, pappa, etäisin. He edustivat eri sukupolveakin, pappa täytti keväällä 1987 jo 81 vuotta, oli talvisodan tullessa jo reippaasti yli kolmekymppinen. Hän ja mummu saivat kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, asuivat pienessä itse rakentamassaan talossa metsän ja pellon välissä, ja vielä 70-luvun alkuvuosina heillä oli kotieläimiäkin (vuohet olivat vissiin viimeisiä), mutta ei minun aikanani enää muuta kuin yksi maaninen koira ja monta puolivilliä kissaa jotka tekivät pentuja suulin pahnoille kesäisin. Minun muistikuvani papasta ovat positiivisia, vaikka niitä on vähän. Siinä missä taatan kanssa istuin usein sohvalla tutkimassa vaikkapa luontokirjoja tai muuten vaan höpisemässä, en muista kertaakaan tehneeni tai jutelleeni kahdestaan papan kanssa mitään. Ehkä hän ei vain enää vanhalla iällään ihmeemmin lasten kanssa viihtynyt. Ei häntä varmasti haitannut että meitä oli varsinkin lauantaisin talo täynnä kun sukulaiset tulivat mummulakäynnilleen eri puolilta maata, mutta aina välillä tuli se hetki jolloin pappa vetäytyi omaan rauhaansa omaan pieneen kamariinsa.

Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.

Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.

Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.

Marraskuu 1987

Hautajaisista ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin että osanottajissa on hyvin vähän lapsia tai edes nuoria. Isän puolelta meillä on vain kaksi serkkua, molemmat paljon meitä vanhempia, muut hautajaisissa ovat aikuisia ja enimmäkseen vieraita. Ei tämä kuitenkaan syksyäni leimaa enempää. Elämä jatkuu... Näperrän tuoreella tietokoneellani, käyn elokuvakerhossa ja maalauspiirissä, ja syksyn aikana myös kansalaisopiston valokuvauskurssi on ehtinyt pitkälle. Onnistuin maanittelemaan sinne Artsin mukaan, ja olemme ainoat alaikäiset ryhmässä. Opettajamme on vähän John Lennonin näköinen pitkähiuksinen mies nimeltä Ali. Hän käyttää minusta ja Artsista yhteisnimitystä "jäppiset", syystä tai toisesta hänestä on jotenkin koomista että olemme siellä. Ryhmä ei ole iso, ei varmaan kymmentä henkeä. Saamme luentoja valokuvaamisen perusteista ja tekniikasta ja lopuksi kehitetään oma otoskin pimeähuoneessa. Minä päädyn tämän mallikuvan kohdehenkilöksi. Isokokoinen mustavalkokuva kehitetään punaisen valon alla jokaisen ryhmän jäsenen saadessa osallistua. Olen kuvassa silmät kiinni. En lopulta taida saada valokuvakurssista paljoakaan, mutta onhan se tavallaan mielenkiintoinen kokemus, vaikka myöhään illalla ja usean kilometrin pyörämatkan päässä omaa kouluamme pienemmällä ala-asteella. En edes tiedä mitä kurssilta oikeastaan odotin. Todennäköisesti vain paljon kuvien räpsimistä, mitä siis ei tapahdu juuri lainkaan. Vapaa-aikana olen kuitenkin kohtalaisen aktiivinen kuvaaja. Napsin edellisjouluna saamallani Konica AF 3 -merkkisellä pokkarilla filmin täyteen parin kuukauden välein. Kamerassa on kokoluokan laitteekseen häkellyttävän hyvä linssi, eikä kuvia saa esimerkiksi ylivalottumaan vaikka miten yrittäisi: kesäkuvissakin taivas on aina uljaan syvänsininen. Käytän kameraa kevääseen 1998 asti, jolloin virittimestä katkeaa jousi juuri kun olen ottamassa kuvaa kirjoittamisenopettajastani Kirstistä. Vasta silloin siirryn järjestelmäpuolelle, mutta yli kymmenen vuotta aiemmin käymäni kamerakurssin opit ovat unohtuneet.

Lokakuu 1987

Asun samalla paikkakunnalla josta vanhempani ovat kotoisin, mikä tarkoittaa että molemmat mummulat ovat lähellä: linnunteitse kumpaankin on kotipihasta alle kolme kilometriä. Kumpikin mummula on vanha talo isoine pihoineen, jännittävine ulkorakennuksineen, vintiltä löytyvine vanhoine tavaroineen. Kummassakaan ei ole sisävessaa; ei minun ja ulkohuussien välissä ole kuin yksi sukupolvi. Mummulat ovat jokseenkin arkipäiväinen, itsestään selvä osa elämää. Ne ovat olleet olemassa aina, eräänlaisia kodinjatkeita molemmat (ja isän vanhempien talviasunto Vammalassa).

Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.

Syyskuu 1987

Syksy etenee, ehkä koulussakin jotain tapahtuu, mutta ainoiksi tallentamisen arvoisiksi asioiksi sieltä katson liikuntatuntien joukkuepelien tulokset ja sen, mitä puukäsitöissä tehdään. Harrastuksetkin alkavat taas. Käyn syksyn ensimmäisessä elokuvakerhossa, ja nyt huomaan myös valehdelleeni teille aiemmin kun kerroin etten maalausvälineisiin kevään -87 jälkeen enää koskenut: nähtävästi maalauspiirikin jatkuu edelleen. Olimmeko tosiaan koko perhe siellä kaksi vuotta? Siihen nähden en sitten loppujen lopuksi kovin aktiivinen maalari olekaan. Partion sentään lopetan. Pari vuotta siellä riitti, vaikka nyt olisi edessä ollut eteneminen sudenpennuista - saattoi vaikuttaa toki päätökseen että muutama kaverikin sen jätti. Tai ehkä minä vaikutin heihin, kuka tietää, käyn joka tapauksessa ihan itsekseni kansalaisopistolla ilmoittautumassa valokuvauskurssille, jonne onnistun houkuttelemaan Artsinkin mukaan.

Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.

Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.

Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.

Elokuu 1987

Vauhti jolla asiat kymmenvuotiaan elämässä etenevät on huima. Olen vasta jokunen viikko aiemmin päässyt sisään Marvelin sarjakuvien laajaan maailmaan; lehtikokoelmani koostuu alle viidestä kappaleesta vielä tässä vaiheessa. Eikä se enää riitä. Kiipeilen iltaisin pihanurmikkomme kivenlohkareilla ja kehittelen pässäni omia hahmoja. Eräänlaiseksi alter egoksi muodostan sankarin nimeltä Tiikerimies. Ihan aluksi kuvittelen hänet osaksi Marvelin hahmogalleriaa, mutta se tuntuu pian väärältä. Alan kehitellä omaa universumia: Tiikerimies saa omat vihollisensa ja omat kollegansa, joista jokaisella omat oudot voimansa, omat kummalliset syntytarinansa. Muutama päivä Tiikerimiehen keksimisen jälkeen alan piirtää hahmon ensimmäistä sarjakuvaseikkailua - joka tosin jää viimeiseksikin (vaikka jatkan sitä muutaman seuraavan vuoden aikana aina silloin tällöin), koska enimmän mielenkiinnon vie omien hahmoesittelyjen laatiminen.

Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.

Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.

Heinäkuu 1987

Heti kuun alussa lähdemme käymään Isojoella, jonne olen jäämässä viikoksi kylään. Miettiessäni Joonakselle tuliaista muistan hänen sarjakuvakokoelmansa ja päädyn hankkimaan Hämähäkkimiehen viimeisimmän numeron. Luen sen matkan aikana pariin kertaan läpi ja vaikutun. Huomaan löytäneeni jotain sellaista josta minulla on kyllä ollut etäinen aavistus (johan edelliskesänä tutustuin Isojoella lehteen nimeltä Ryhmä-X), mutta jonka laajuutta en ole tajunnut. Ahmin Mail-Manin palstaa ja lehteen sisältyviä hahmoesittelyjä haltioituneena. Minuun tekee aivan erityisen vaikutuksen tämän maailman laajuus, sen säännöt, lainalaisuudet ja joka suuntaan rönsyilevät tarinat, jotka jo tämän yhden lehden kautta käyvät ilmeisiksi. Kun palaan viikon kuluttua takaisin kotiin, päätän että elämässä on aika astua eteenpäin: minullekin tilataan Hämähäkkimies. Olen astunut Marvelin maailmaan.

Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.

MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.

Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:

26.7.  - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."

Kesäkuu 1987

Jee, kesäloma! Neljäs luokka jää taakse ja toukokuun kaltainen tapahtumien vyöry jatkuu. Tuntuiko se siltä tuolloinkin? Ei kai. Sellaista piti olla. Ei tyhjiä päiviä. Pitää olla kiitollinen vanhemmille, jotka jaksavat minua ja Raisaa kuljettaa ympäri Suomea: Tampereella käymme kahdesti; ensin äidin syntymäpäivänä Särkänniemessä, myöhemmin vasta pari kuukautta aiemmin avautuneessa Muumilaaksossa - jonka en muista olleen mitenkään sykähdyttävä kokemus. Eletään aikaa ennen tv-muumeja, kirjoja en ole lukenut, ja Janssonien omat sanomalehtisarjakuvat ovat jotenkin kummallisia, niistä jää sellainen kiusallinen vaikutelma etteivät ne ole lapsille tarkoitettuja lainkaan. Lisäksi ne on mielestäni huonosti piirretty.

Tampereen lisäksi käymme Liedon Zoolandiassa, mutta matka on pettymys. Koko päivän sataa kaatamalla, ja harvat näkemämme eläimet ovat ankeina häkeissään. Olemme lisäksi melkein ainoat ihmiset koko alueella; Ähtärin eläinpuistoon tätä ei voi edes etäisesti verrata. Korkeasaari on vielä edessäpäin: siellä käyn ensimmäisen kerran kesällä 2015, joten siitä sitten myöhemmin lisää. Keväällä hyvään vauhtiin päässyt päiväkirjani on kuitenkin jo tässä vaiheessa degeneroitunut melko luettelomaiseksi päivän tapahtumien kertaukseksi: missä oltiin, kenen kanssa, kuka kävi meillä. Koulusta kirjoittaessa tunteetkin pääsivät välillä esiin, nyt eivät enää. Vain Zoolandian aiheuttama pettymys tihkuu sivulle, mutta vähäisenä sekin, ilot ja surut tasaantuvat, tärkeää on raportointi. Kavereista eniten aikaa vietämme Jarkon kanssa, joka onkin kätevästi läsnä kun kerran rajanaapureita ollaan.

Tomin luona käymme ratkomassa hänen suunnittelemiaan legolabyrinttejä, mitä harrastusta sitten jatkammekin Raisan kanssa kotona pitkään ja hartaasti - olettaisin että Tomi keksi idean näihin ongelmanratkaisua vaativiin sokkelotehtäviin Lucasfilmin pelistä Labyrinth, jota olen hänen kanssaan kuluneen vuoden aikana moneen otteeseen kuusnelosella tahkonnut. Tomi on tuollaisten ajatusongelmien laatimisessa mestari. Myöhemmin hän kehittelee omia salapoliisitehtäviä, taisipa joskus vuosien kuluttua oman lautapelinkin laatia. Minä ammennan häneltä ideoita ja yritän sitten toteuttaa niitä huonolla menestyksellä itsekseni. Paitsi legolabyrintit säilyvät minun ja Raisan keskinäisessä ajanvietossa tosiaan kauan. Myöhemmin ne jalostuvat sarjakuviksi. Sellaista se tuohon aikaan on: ideat johtavat toisiin, tekeminen muuttaa muotoaan, kaikki on samaa lapsen maailmaa.

Tietynlaisen kohokohdan koen kesäkuisilla yrittäjämessuilla, jotka paikallinen Lions Club järjestää kolmen vuoden välein palloiluhallissa ja sen edustalla. Mukana ne kaikki olennaiset: makkaraa, muurinpohjalättyjä, poniajelua, kaikki paikalliset firmat tuotteineen ja esiintymislavalla joku keskisuuri tähti (90-luvun aikana messuilla esiintyivät ainakin Katri-Helena ja Anita Hirvonen, vuoden -87 esiintyjistä ei ole jäänyt merkintää). Hienoimpana kaikesta on kuitenkin helikopteri, joka lennättää halukkaita katsomaan kaunista kotikuntaa korkeuksista. Tätini Virpi lähtee seurakseni ja lento on ikimuistoinen: vatsanpohjasta huimaa hyvällä tavalla. Käymme älyttömän korkealla, pilotti kysyy mihin mennään ja tekee lenkin kotimme suuntaan. Kopterin ikkunat ovat auki; sisällä käy koko ajan hurja ilmavirta. Tätä kirjoittaessa on vaikea uskoa, että tuosta lennosta on tosiaan niin kauan. Muistan sen liian hyvin. Olisin luullut että tämä tapahtui jollain myöhemmistä messuista... Mutta koskaan toiste en lentänyt. Taisi olla melko kallista.

Kun sanoin päiväkirjan taantuneen enää listaukseksi, huomaan kuitenkin yhden asian, joka korostuu. Kaikki koiramme Lupsin kanssa tehdyt asiat, pienetkin, koen tärkeäksi kirjoittaa. Se alkaa olla nyt täysikokoinen, ja saamme Raisan kanssa ulkoiluttaa sitä niin paljon kuin vain jaksamme. Ja kyllähän meillä siihen tarmoa riittää. Käymme mummulassa, samoamme lähimetsissä, juoksemme oman pihan nurmikolla, välillä Lupsi pääsee suihkuun ja siitäkin kerron. Koirasta on puolessa vuodessa tullut osa arkipäivää, mutta ehdottomasti oleellinen osa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kesämme sen kanssa ja kaikki on vielä uutta.

Ja sitten on vielä kahdet synttärit, yhdet rippijuhlat, Vammalan markkinat, sukukokous Aurassa, äidin työpaikan järjestämä risteily Rautavedellä ja niin edelleen. Kyllähän te tiedätte millaisia kesät ovat.

Toukokuu 1987

Jo tässä vaiheessa elämäämme olemme siskon kanssa (ikämme: 10 ja 8) niin populaarikulttuurin kyllästämiä, että kun vietämme aikaa pihalla, leikimme tv-sarjoja. Niillä on sellaisia nimiä kuin Keskiaika ja Kaikki on maailman pahuutta. Tuo viimemainittu olisi kyllä näin 2010-luvullakin ihan timantti tv-sarjan otsikko. Jos jotakuta kiinnostaa tuottaa niin yhteyksiä tähän suuntaan, minä kyllä käsikirjoitan. Muutakin kuukauteen mahtuu, eikä ihan vähän. Päiväkirjaamiseni on nyt lievän takeltelun jälkeen päässyt täyteen vauhtiin, ja kirjaan jokaisen päivän tekemiset pieteetillä talteen, keskittyen pitkälti luetteloimaan tapahtuneita asioita. Kerron keiden kanssa olen ollut pihalla, liikuntatuntien joukkuepelien tulokset, mitä pelejä pelaan Tomin luona perjantaisin kuusnelosella (yhden perjantain saldo: Glug glug, Labyrinth, Calactic [sic] gardener, Hero).

Kun aikuisen näkökulmasta tuota yhtä kuukautta katsoo, on päällimmäinen tunne ähky. Tyhjiä päiviä ei ole. Yhteen kuukauteen mahtuu asioita, ihmisiä ja tekemistä järjettömästi. Lähes joka päivä olen jonkun kaverin kanssa ulkona, tässä kuussa enimmäkseen paitsi tietysti pikkusiskon, myös naapurin Jarkon, jonka kanssa rakennellaan majoja ja kuntoratoja, serkkumme Rauno on usein paikalla hänkin, ja perjantaisin, kuten sanottua, käyn Tomilla pelaamassa, välillä Isojoen sukulaiset tulevat käymään ja keksimme Joonaksen kanssa kaikkea outoa, toisesta naapuritalosta poikkeaa Maijakin muutaman kerran ja kerran vietän lauantain entisestä perhepäivähoitopaikastani tutun Villen kanssa, joka oli aikoinaan kavereistani läheisin, mutta koska asumme eri puolilla kunnan halkaisevaa jokea, käymme eri ala-astetta ja kaveruus on hiipunut. Yhtenä iltana pelailemme pienellä porukalla pihassa pesistä, kun naapurustosta alkaa valua spontaanisti paikalle muuta sakkia omine mailoineen ja räpylöineen. Isommat pojat valtaavat ottelumme, me pienet jäämme syrjään. Saan pallosta osuman keskelle otsaa, minkä jälkeen en pysy pitkään aikaan tolpillani. Isot pojat häipyvät vähin äänin. Säännöllisesti käymme molemmissa mummuloissa, vapunpäivänä Ellivuoressa vappulounaalla, äitienpäivänä olen kirkossa keräämässä kolehtia (miksi, sitä ei päiväkirja kerro), kuun viimeisenä päivänä serkkupojan lakkiaisissa Hyvinkäällä.

Ei se vielä riitä. Käyn edelleen partiossa, jossa lippukuntamme osallistuu Luvialla järjestettyihin sudenpentukisoihin. Selviydymme 71:n osallistuvan joukkueen kilpailussa kunniakkaalle sijalle 66. Kukaan ei oikeastaan ylläty. Elokuvakerho jatkuu, öljyvärimaalauskurssi huipentuu näyttelyyn, minkä lisäksi käymme perheen voimin kurssia ylläpitävän taiteilijan kotona myöhemmin visiitillä. Tänä vuonna luokkaretkemme kohdistuu Tampereelle, jossa varmasti on muitakin käyntikohteita kuin huvipuisto, mutta minulle muut tuskin merkitsevät mitään. Käyn Särkänniemessä kahdessatoista laitteeessa.

Taipumukseni kirjoittaa on sekin jo näkyvillä: paitsi päiväkirjaa, kirjoittelen silloin tällöin Silver-Reed -merkkisellä mekaanisella kirjoituskoneella (jossa on kaksi värinauhavaihtoehtoa, musta ja punainen) nuortenkirjaa, joka alkaa: "Sami käveli kohti kotia. Näin synkkää päivää hänellä ei ollut ikinä ollut." Sijoitan kirjan kaupunkiin ja kerrostalolähiöön, koska minusta kerrostalot ovat superjänniä, olen ehkä kolme tai neljä kertaa elämässäni sellaisessa käynyt. Tämän lisäksi kirjoitan käsikirjoituksen kaitafilmielokuvaan, jonka siskon kanssa eräänä iltapäivänä koulun jälkeen kuvaamme. Olemme muutaman tekeleen perheen vanhalla kaitafilmikameralla jo ennenkin kuvanneet, mutta tämä on ensimmäinen jossa on käsis. Elokuva kertoo tyypeistä, jotka kotonaan hakkeroivat (Salora Fellow'lla) vahingossa salaiseen tietoverkkoon, saavat peräänsä roistoja ja pakenevat. Ottaen huomioon että elokuvassa on useita eri rooleja, mutta vain yksi henkilö kerrallaan näkyvissä (koska toisen piti pitää kameraa), on lopputulos yllättävän onnistunut. Melko luovaa ongelmanratkaisua näkyy myös siinä, että kaitafilmielokuvissa ei ole ääniraitaa: ääniefektit on kirjoitettu paperilapuille, jotka on sinitarralla kiinnitetty seinään ja niihin sitten rajusti zoomataan tarpeen vaatiessa. Vielä näidenkin jälkeen on kirjoitettavaa: Koulussa on näytelmätunti, jossa halukkaat saavat esiintyä. Minä, Artsi, Harri ja Jammu esitämme kirjoittamani "tosi kovan" (oma määritelmä) murhadraaman. Olikohan tämä se, jossa Kivääri-Kalle ja Puukko-Pete juonivat murhatakseen joulupukin? Vai olisiko se ollut jossain pikkujoulujuhlassa... No, olen sitten vissiin kirjoitellut murhanäytelmiä enemmänkin. Harmi ettei tämäisestä ole enempää infoa säilynyt.

Kuukauteen mahtuu vielä siskon tanssikoulun kevätnäytös, jonka käymme katsomassa oudolla porukalla. Mukana ovat äidin sisko, isän isä, meidän entinen luokanopettajamme Taimi, äiti ja minä. Myöhemmin vuokraamme paikalliselta grillikioskilta (!) videonauhurin, jolla katsomme esityksen vielä kotona; tanssikoulu on sen nauhoittanut. Omaa videolaitetta meille ei vielä vuosikausiin hankita, eivätkä ne kovin yleisiä vielä tuohon aikaan olekaan. Iltaisin pelaamme usein kotona Trivial Pursuitia, mikä näin jälkikäteen tuntuu vähän oudolta ja varmaan vanhempien mielestä on ollut aika kuivikasta. Mitä me lapset muka olemme tienneet? Ja käymme sukulaisissa. Ja koulu päättyy, ja on kaikki läksyt ja kokeet, käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa koska luen koko ajan valtavasti. Kuun lopulla Matias Rust laskeutuu Punaiselle torille. Ei se minua hirveästi hetkauta. On aika paljon kaikkea muuta.

Huhtikuu 1987

Mainitsin neljännen luokan alkaessa opettajamme, joka tulee vuoden kuluessa erityisen tunnetuksi tavastaan jaella mielivaltaisia jälki-istuntoja ja kotiin vietäviä lappuja joissa on nuhteita milloin mistäkin. Lapuista on jäänyt mieleen opettajan mitä oudoin käsiala - o:t ovat terävän neliskulmaisia, j:t 90 asteen väärään suuntaan sojottavia suorakulmia. L-kirjaimesta j:n erottaa vain niiden ylle laitettu piste. Näitä lappuja sitten kotona tulkittiin. Päiväkirjoissani opettajan toiminta ei juuri esiinny, mutta mainintoja on: huhtikuun aikana olen jälki-istunnossa kahdesti, molempiin syynä myöhästyminen tunnilta. ("Vain minuutin!" kirjoitan tuohtuneena, mutta en erittele syitä missä olin tuon minuutin, jonka aikana niin kaikki 22 muuta oppilasta kuin opettajakin ehtivät luokkaan).

Kuten viimeksi sanoin, käyn maanantaisin partiossa. Nyt on menossa jo toinen vuoteni siellä, päätellen siitä että odottelen jo seuraavaa syksyä ja siirtymistäni sudenpennuista vartioon. Sitä ei koskaan tapahdu. Alan olla aika kypsä partioon jo tässä vaiheessa. Huolimatta luterilaisen yhteiskuntamme minuun iskemästä ikuisen elämän pelosta en silti kiinnostu uskonnosta pätkän vertaa, ja partio on ensisijaisesti uskontoa. Kokoonnumme maanantaisin seurakuntatalolla, jossa rukoillaan ja veisataan virsiä. Sitten tehdään vähän merimiessolmuja ja opiskellaan luontoa. Saattoi olla Tomi, joka sai minut aikanaan partioon liittymään, mutta hän on tässä vaiheessa jo saanut ylennyksen, ei käy enää sudenpentukokouksissa ja vakuuttaa minulle aina koulussa että kun vaan pääsen vartioon, muuttuu kaikki tosi kivaksi. Sinne asti en kuitenkaan koskaan kestä. Kotikasvatukseni on maallinen: käymme jouluna kynttiläkirkossa ja juhlapyhinä haudoilla, muuten uskonto loistaa poissaolollaan, mistä olen kyllä kiitollinen edelleen. Mutta partioon se ei ole minua pehmentänyt ollenkaan, ja partio ja kirkko ovat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että edelliskesäisellä leirillämme yksi telttavahdeista oli seurakuntamme kirkkoherra (joka muuten oli yksi äänekkäimmin naispappeutta vastustaneista papeista koko maassa, ja on aikanaan minutkin jumal-yhteyteen kastanut; olen tästä yhteydestä sittemmin omatoimisesti eronnut). Tuolla kesäleirillä käännytystyö ampaisi sfääreihin. Makkaranpaistosta huolimatta kammosin leirinuotioita, koska niillä aikuiset kertoivat ankeita tarinoita uskoontulemisestaan. Silti jatkoin vielä toisen vuoden, ja nyt keväälläkin suunnittelen jatkavani syksyllä. Muistan edelleen miten helpottavalta tuntui kun tajusin voivani lopettaa. Luulen että vanhempianikin hiukan kiusasi se uskonnollisuus. Tai ehkä partio vain teetti heilläkin työtä. Piti rampata kaiken maailman merkinjakotilaisuuksissa. Paitsi että itse en tainnut suorittaa juuri mitään.

Maaliskuu 1987

Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.

Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.

Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.

Helmikuu 1987

Suhteeni kouluun on neljännen luokan kuluessa muuttunut. Tähän asti olen ollut niin sanottu tunnollinen oppilas. Olen tehnyt kuuliaisesti kaikki läksyt, päntännyt kokeisiin, ottanut kyseenalaistamatta vastaan peruskoulun. Jotain kuitenkin tapahtuu, joka saa minut arvioimaan vaadittavaa uusiksi. Kenties kyseessä on vain opettaja, jonka kaikki luokallamme aistivat inhoavan työtään ja meitä. En enää välitä kauheasti vaikka jonkin kokeen numero välillä olisikin huono (paitsi englannista välittäisin, mutta ne ovat aina kymppejä). Todistuksen keskiarvo on jo syyslukukauden jälkeen ottanut jyrkän kurvin alaspäin, ja jonnekin 7,5:n tienoille se taitaa laskea kevättodistuksessa. Ei se minua haittaa. Koska voi olla että taustalla on jotain laajempaa: joskus näihin aikoihin kehitän kuvitelman, joka ei sittemmin jätä minua rauhaan. Siinä kuvitelmassa olen ollut onnettomuudessa ja makaan kuolevana jossakin kaivossa tai ojan pohjalla. Muistelen hetkiä jolloin tämä on voinut tapahtua - niitähän kymmenvuotiaan elämäkin on ollut täynnä. Kaikki tuon onnettomuuden jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää kuolevan lapsen mielikuvitusta, viimeisiä houreita ennen pimeyttä. Tämä kuvitelma, vaikka välillä onnistunkin vakuuttamaan itseni siitä että kyseessä nimenomaan on kuvitelma, saa ajatuksiini kuitenkin pesiytymään pikkuruisen epäilyksen siemenen: millään ei lopulta ole merkitystä. Mitä tahansa ihminen elämänsä aikana tekee, katoaa, ja vaikka vielä tämänikäisenä kärsinkin jossain määrin uskontotuntien minuun iskemästä jumalanpelosta (luen iltarukouksen rutiininomaisesti joka ilta ainakin kuudennen luokan loppuun asti), olen alkanut aavistaa, ettei siitäkään mikään ole totta. Kun ihminen kuolee, mitään ei jää. Siksi kaikki mitä fyysisen elämän aikana tapahtuu, on turhaa. Sinänsä on kai lohdullista, että olen kuitenkin vain kymmenvuotias pojannaskali, jolla on muutama hyvä kaveri ja jossain määrin tekemistä iltaisin. En tiedä miten olisi käynyt jos olisin viettänyt näiden ajatusten kanssa kaikki pitkät illat itsekseni. Joka tapauksessa tavakseni tulee aina itsekseni ollessa, mikä tarkoittaa enimmäkseen koulumatkoja, vajota omituiseen pimeään tyhjyyteen. Se ei ole kauhea tyhjyys kuitenkaan, vaan lohdullinen. Ajatuksena pelkkä tyhjyys on minulle parempi kuin se kauhea kuva mikä kristinuskon paratiisista on annettu: ikuinen elämä. Päättymätön ikuisuus on minulle niin hirveä käsite, että joudun taistelemaan sen ajattelua vastaan.

Tammikuu 1987

Sallittaneen hieman epävarmempia muistikuvia välillä. En nimittäin ole ihan sataprosenttisen varma siitä, oliko Jani meidän luokallamme neljännellä vai viidennellä, mutta jospa nyt kuitenkin sijoitan hänet tähän. En muista enää mistä Jani tuli, mutta koulu oli kuitenkin jo hyvän matkaa syksyn puolella kun hän ilmestyi luokkaan; syyskuussa otettuun luokkakuvaan hän ei ehtinyt. Ensimmäinen mihin huomio Janissa kiinnittyi, oli hänen pituutensa. Artsi oli neljännen luokan pojista ennen uutta tulokasta pisin, mutta Jania hän ylettyi ehkä leukaan. Jani oli pidempi kuin yksikään ylempien luokkien oppilaista, hän oli pidempi kuin yksikään opettajista, hänellä oli suuria vaikeuksia mahtua istumaan pulpetissaan. Oli hän toki epänormaalin pitkä ikäisekseen, mutta oli hän myös meitä muita vanhempi: itse Jani väitti jääneensä luokalleen jo kahdesti, vaikka joku tiesikin ettei se ollut mahdollista enempää kuin kerran. Epäuskoisille hän esitteli aiempia todistuksiaan, joissa nelosten riviä koristi muutama satunnainen vitonen. Jani ei panostanut koulunkäyntiin liikoja.

Luokan suhtautuminen Janiin oli ehkä jokseenkin yllättävä. Hän oli toki muualta tullut ja sikäli ulkopuolinen, mutta toisaalta, huolimatta siitä että olimme neljäsluokkalaisia kaikki, Jani oli jonkinlainen auktoriteetti. Hänen kanssaan oltiin samaa mieltä. Jania haluttiin miellyttää, hänen seuraansa varsinkin muutamat kovemmat jätkät hakeutuivat. Janilla oli jatkuvasti kaikkea outoa tavaraa kolussa mukana. Milloin omatekoisia aseennäköisiä vimpaimia, milloin sarjakuvalehtiä. Kirjoja hän ei yleensä muistanut tunnille ottaa. Varsinainen häirikkö Jani ei ollut. Hän istui epämukavan näköisesti pulpetissaan, saattoi joskus hörähtää tuhahduksen jollekin opettajan sanomalle - tämä sinällään oli uutta ja uskaliasta meille - mutta ei hän möykännyt tai sählännyt. Kiusaajia Janilla ei ollut, eikä hän toisaalta kiusannut ketään. Hän oli lempeä, joskin hyvin kyyninen koulunkäynnin ja muun joutavan suhteen. Hän tiesi tuhlaavansa aikaansa siellä, mutta toisaalta mitään tärkeämpääkään Janilla ei ollut. Hän ei lukenut kirjoja, ei tehnyt puutöitä, ei rassannut mopoakaan vielä senikäisenä, joskin on siis mahdoton sanoa minkä ikäinen Jani oikeastaan oli.

Minä ja Jani emme liiemmin vuoden aikana kommunikoineet. Olen muistavinani että kerran Artsin kanssa lainattiin häneltä kasetillinen kuusnelosen pelejä. Ehkä hän oli sittenkin vasta vitosluokalla. Oli miten oli, aivan kuten saapui vähän koulun alkamisen jälkeen, Jani muutti paikkakunnalta joitakin viikkoja ennen kuin koulu keväällä loppui. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, olen melko varma että tämä kaikki tapahtui sittenkin vasta vitosluokalla. Mitäpä tuosta, kestänette kerronnan kronologiahäiriöt. Tammikuu 1987 on joka tapauksessa tähänastisen historian musta aukko. Varmuudella voin sanoa vain talven olleen luminen ja pakkasten kovia. Sellaisia talvet siellä sisämaassa aina 80-luvulla olivat.

No onhan taidetta elämässä sentään: keskiviikkoisin järjestetään eräässä kunnan kyläkoulussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssi, jonka aloitamme koko perheen voimin. Isä on hyvä piirtäjä, mutta äiti lienee värinkäyttäjänä lahjakkaampi. Minun ja siskon työt ovat melko ekspressiivisiä, mutta tauluja syntyy liukuhihnalta. Maalaan mm. tutkielman Masters of the Universe -hahmoista Greyskullin linnan edustalla. Pidän sitä onnistuneena. Kevään 1987 jälkeen en tästä huolimatta ole kuitenkaan enää öljyväreihin koskenut.

Joulukuu 1986

Itsenäisyyspäivänä 1986 on hirveä ajokeli. Räntää tuiskuaa vaakasuoraan koko matkan Kirkkonummelle, mutta sinne me vain sovitusti menemme, ja vaikka vanhemmista kumpikaan ei ole paikkakunnalla koskaan käynyt, löydämme oikean osoitteen ilman navigaattoria tai kännykkää. Tämä tuntuu ihan absurdilta jo nykyisin. Saavumme koko perheen voimin kerrostaloasuntoon, joka on täynnä bassetteja. Viimeisimmästä pentueesta on jäljellä yksi, mutta sitten on ainakin neljä, ehkä viisi, aikuista. En ole nähnyt bassetteja koskaan ennen kuin kuvissa. Ne ovat epätodellisen näköisiä olentoja, eivät erityisen koiramaisia jos totta puhutaan, paitsi se tarmokas pentu, jonka nahka ei vielä roiku. Se on puolentoista kuukauden ikäinen, ja tulossa meille.

Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.

Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.

Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.

Marraskuu 1986

Nopeastipa nämä vuodet kuluvat. Neljäs luokkakin jo pitkällä... Silmälasieni uutuudenviehätys on kadonnut. Koulu on jotenkin vähemmän kivaa kuin ennen; huomaan pitkästyväni tunneilla. Läksyjä on paljon, liikuntatunnitkin ovat käyneet jotenkin rasittaviksi. Monille luokan pojista joukkuepelit ovat elämän ja kuoleman kysymys. Joukkueet muodostetaan niin, että opettaja valitsee kaksi kapteenia, jotka saavat sitten valita vuoron perään lopuista (meitä on aina kaksi luokka-astetta yhteisellä tunnilla, tänä vuonna olemme me ja kolmoset) joukkueensa jäsenet. Tämä takaa sen, että olen aina viimeisten joukossa läpi vuoden, ja kaksi seuraavaakin vuotta, koska tätä metodia käytetään koko ala-asteen ajan. Liikunnanopettajamme on mies, josta on tulossa viidennen luokan alusta luokanopettajamme, jolloin hänestä lisää. Sanottakoon, että hänestä olisi tullut hyvä alikersantti. Kovaan ääneen huuto ja suoritusten vähättely ovat hänen liikuntatuntimetodinsa. Hänen toiminnastaan luokkahuoneessa ei minulla vielä tässä vaiheessa ole tietoa.

Läpi syksyn jatkunut koirapuheeni on lopulta läpäissyt vanhemmat, ja puheesta edetään toiminnan taholle. Olen opetellut kirjaston koirarotukirjan suurinpiirtein ulkoa. Se on minulla lainassa lähes yhtä pysyvästi kuin teos Suomalaista veistotaidetta, jonka tunnen koirakirjaakin paremmin, ja jota silti selailen pakkomielteisesti. Kysyttäessä olen jo pitkään sanonut toiveammattini olevan kuvanveistäjä. Koiraroduista olen viehättynyt erityisesti afgaaninvinttikoiraan, jollaisen uskon ja toivon meidänkin koiran sitten joskus olevan. Mitähän kautta vanhempani saivat Kirkkonumella asuvan kasvattajan yhteystiedot, sitä en tiedä; vinttikoirien sijasta hän on kuitenkin erikoistunut vallan muuhun rotuun. Jopa niin täysin anti-vinttikoiraan kuin on järjellisesti mahdollista, voitaneen sanoa. En tiedä missä Kirkkonummi tarkalleen sijaitsee, muuta kuin että jossain päin Helsinkiä. Sillä suunnalla missä Kerava ja Hyvinkääkin, joilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia vanhempani kutsuvat vain yleiskäsitteellä "hesalaiset". Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua poikkean pääkaupungissa sitten ajan kanssa itsekin ja alue alkaa hahmottua. Mutta sinne Kirkkonummelle ollaan heti joulukuun puolella menossa hakemaan koiraa. Lainaan koulutusoppaan ja lupaan opettaa tulevalle koirallemme kaikki mahdolliset komennot ja temput. Koulun jälkeen kyllä opetan, joka päivä, vannon pyhästi.

Lokakuu 1986

Lokakuun kahdentenatoista päivänä tulen koulusta kotiin ennen siskoa, ja minulla on aikaa olla yksin. Iltapäivä on pilvetön ja lämmin. Jo unohtuneesta syystä haluan tallentaa juuri tämän iltapäivän, juuri tämän hetken meidän kotimme ja sen pihapiirin historiassa. Nappaan äidin kameran (koska se on automaattipokkari toisin kuin isän järjestelmä-Olympus) ja alan vaeltaa. Tiedän että filmiä ei nyt varsinaisesti saisi tuhlata ihan mihin tahansa, mutta toisaalta minulla on kyllä lupa halutessani tätä kameraa käyttää. Olen tästä päähänpistosta aikuisena pienelle itselleni kiitollinen. Niin moni asia ja yksityiskohta olisi unohtunut muuten (ja olen kiitollinen myös siitä, että tuo kamera (Canon? Fuji?) poltti kuvien alanurkkaan keltaisella päivämäärän - muuten näiden ajallinen sijoittaminen olisi laajan skaalan hakuammuntaa).

Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.

Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.

Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.

Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.

Syyskuu 1986

Urho Kekkosen hautajaisten suoraa lähetystä muistan ihmetelleeni. Hidas autosaattue, väkijoukot katujen varsilla, olisiko ollut sateista, muistikuvassani näen mustia sateenvarjoja. Mitään erityistä ahdistusta en tapahtuneen johdosta tunne. Kekkonen on käsite, mutta lopulta kuitenkin vain etäinen hahmo. En muista että hänen poismenonsa olisi vanhemmissakaan mitään erityisiä tunnereaktioita herättänyt. Jos asiasta koulussa puhuttiin, muistiin ei ole jäänyt.

Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.