Uusi vuosi, elämä tasaantuu. Taakse jää näytelmäpiiri, joten yhtäkkiä ainoa missään määrin säännöllinen harrastukseni on elokuvakerho, jossa yhä Artsin kanssa silloin tällöin käyn. Talven tultua toki myös hiihdän toisinaan, mutta luistelu ei ole kyllä minun juttuni, enkä sitä harrasta kuin koulussa jos on pakko, siitäkään huolimatta että huoneeni ikkunasta voi katsella lähintä kunnan ylläpitämää luistinkenttää. Lupsin ulkoiluttaminen on talven kuluessa jäänyt enemmän ja enemmän minun vastuulleni, mikä ei ole huono juttu ollenkaan; teen koiran kanssa pitkiä lenkkejä mielelläni. Vai ovatko ne sittenkin tietynlaista pakkopullaa - miksi muuten raportoisin asiasta niin säännöllisesti päiväkirjaan? No mene ja tiedä, joka tapauksessa ulkoilen paljon. MikroBitin tilaus on vuodenvaihteessa päättynyt, mutta tietokoneen parissa puuhailen yhä kaikenlaista muutakin kuin pelaan. Näpyttelen jostain vanhasta numerosta ohjelmalistauksen Game of Life, joka sallii erilaisten solumuodostelmien elinkaaren tutkiskelun. Alan opiskella spritegrafiikan ohjelmointia basic-kielellä. Sen sellaista. Mutta vasta kun Petri kopsaa minulle Great Giana Sistersin, saa päiväkirjamerkintä muutaman huutomerkin peräänsä.
Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.
Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.
"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"
En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.
Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti