Ei sinun jumalasi ole antanut sinulle yhtään mitään

Jokainen luopuminen on merkityksellinen

Night o'farts

Taide on siitä metka asia, että rahvas, eli tämähäntä "suuri yleisö", ei kykene käsittelemään sitä selvin päin. Onneksi on siis sellaisia tapahtumia kuin juuri tälläkin hetkellä käynnissä oleva taiteiden yö; näin haluavat ylätahot ojentaa lempeällä kourallaan taiteen edes kerran vuodessa myös kansan saavutettavaksi. Jokirannat ovat täynnä kaljatelttoja ja varsinkin telttojen ulkopuolella olut maistuu. Näin saadaan kansa siihen tilaan, jossa hekin kykenevät ottamaan vastaan taidetta.

Minä en tietenkään laske itseäni kuuluvaksi rahvaaseen, mutta myönnän että kyllä pitäisi aika korkeissa promilleluvuissa liidellä että saisi minut kuuntelemaan niitä pakkopullana haastateltavia reijomäkiä tai helilaaksosia, Turun ainoita kirjallisuusihmisiä ilmeisesti, eikä heistä saa kiinnostavia edes kirveellä. Itse en kuitenkaan ole osallistunut taiteitten yöhön sitten vuoden 1999, jolloin olin asunut Turussa noin viikon kun tämä kiinnostavalta kuulostava tapahtuma koitti. Ensimmäinen koskaan näkemäni massakänniörvellys jätti sitäluokkaiset traumat ettei tänäänkään houkuttanut, sen sijaan katselin Nuutisen emännän kanssa läppärin näytöltä Lars von Trierin Manderlayn. Ei ihan Dogvillen veroinen pätkä, muttei huonokaan. Ihan jees, mistä arviosta Trier varmaan pitäisi kovasti.

Tarsin kulppaan ja kipastuin

Eilen suoritin suuren askeleen toistaiseksi mihinkään etenemättömässä elämässäni ja raapustin horjuvin tikkukirjaimin nimen syyskuun koittaessa alkavaan graduseminaariin osallistuvien listaan. Nyt ei puutu kuin tutkimuskohde ja tutkimuskysymys, kai ne jostain tempaisee. Samalla kellonlyömällä jona riimujani raapustin, nähtiin Subtv:llä tuon jälleen pian alkavan aivonsäästäjäohjelman (jonka alkamisesta sain ensivihjeen sitä kautta, että tänne blogiin on viime vuoden tavoin alettu säännöllisesti googlata haulla "big brother alastonkuvia", mutta niitä ei edelleenkään täältä löydy) mainos, jossa ikäiseni turkulaiskilpailija kevyesti naureskellen ilmoittaa että pitäisi tehdä gradua, mutta se nyt jää vähän kesken kun alkaa tämä bigbrother. En tunne tuota henkilöä. En tiedä hänestä muuta kuin sen mitä olen tuosta yhdesta tv-mainoksesta kerran nähnyt. Ja voi jumalat miten suurta kuvotusta tunnen häntä kohtaan. Hänessä kiteytyy kaikki se mikä nykyisessä yhteiskunnassa menee pahimmin päin helvettiä. Pöydälläni on yliopiston rekrytointipalvelujen mainos. Se ilmoittaa: "Koskaan ei ole liian aikaista miettiä mikä sinusta tulee isona". Minä täytän tänä vuonna kolmekymmentä, eikä minulla ole pienintäkään aavistusta, mikä minusta tulee isona. Joskus nuorempana uhrasin sille ajatuksen tai pari toisinaan, en ole enää vuosiin osannut. Ehkä minä vain jatkan tällä päämäärättömän hengaamisen linjalla, se sentään sujuu.

Tänään katselin ikkunasta että on sateista. Eilen säätiedotuksessa luvattiin täksi päiväksi sateista. Lähdin kaupungille ja eteisessä harkitsin pitkään otanko sateenvarjon. Punnitsin sitä kädessäni; ei painaisi paljon... En ottanut. Ja sitten taivaat avautuivat kävi kuten otsikkoni kertoo. (exmen eilisen hienon päivityksen inspiroimana - minäkin rakastan vanhoja unohtuneita sanoja!)

Ne eivät halua uskoa siihen minkä me totuudeksi tiedämme

Hupaisalta näyttävä pariskunta ensin pyöräili kovalla kiireellä ohitse, sitten muutaman korttelin päässä takaisin vastaan, sitten jälleen parin korttelin päässä ohitse. Heidän saattoi uskoa pudonneen elokuun 2006 Turkuun aikavääristymän kautta 40-luvulta, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen olkihatuissaan ja pyhävaatteissaan, eivätkä he olleet muualla kuin kotonaan kaupungin vanhimman nurkkauksen mukulakivikaduilla. Ehkä he olivat asuneet koko ikänsä Portsassa ja poistuivat nyt ensi kerran muualle maailmaan, kaupungin syke ahdisti heitä tai ehkä he pakenivat aikamatka-agentteja, ehkä he kaikista maailman miljardeista aikamatkaajista olivat päässeet epätodennäköisimpinä läpi turvatarkistusten. Ehkä maailma on sortumassa. Kävelykadulla helle ruoski, ihmiset olivat kerääntyneet lavalle nostetun teinibändin läheisyyteen kuuntelemaan, kitaristi ainakin osasi soittaa vaikkei kappaleista mitään erityistä tolkkua saanut, kristinkääntäjät yrittivät voittaa saatanaa äänenvoimakkuudessa häviten surkeasti, kuulijoita ei ollut vaikka pelastetut metelöivät kummassakin päässä katua, toisella puolella iloitsivat ja taputtivat käsiä, toisella julistivat tuhoa ja kuolemaa julman näköisinä, heidän saarnansa häiritsi humalaista miestä joka toivotti naisparin helvettiin huutamasta, eivät milliäkään siirtyneet miehen makuupenkin takaa. Minä näin perkeleen koiran palavissa silmissä ja, vaikka ymmärränkin tässä vain petaavani kovaa vauhtia lähestyvää Silmänkääntövankilan päivitystä numero 666, luvassa on pahaa asiaa, on koko hyvä/paha-akseli nähdäkseni maailmanhistorian aikana niin loppuun käsitelty, että jäljellä on vähemmän kuin mahtuu yksisäkeistöiseen psalmiin. Minusta ikuisuus Taivaan ihanuudessa on aina kuulostanut tasan yhtä hirveältä kohtalolta kuin ikuisuus Helvetissä, koska avainsana "ikuisuus" on käsite jota ahdistavammaksi ei pääse. Moniko sitäkään on ajatellut? Katselin torilla liikkuvaa lihamassaa, puolialastomia naisvartaloita silmilläni nuoleskellessa tuumailin tovin ja toisenkin mitä kaikkea Taivaan ihanuudella oikeastaan tarkoitetaan, ihminen on ruumiillinen olento, kuinka moni on valmis tyytymään vain henkiseen ihanuuteen, jota oletettavasti on tuonpuoleisessa enimmäkseen tarjolla? Ravistin ajatuksen yltäni ja minua lähestyttiin; tenuhenkilö oli nähnyt takataskussa pullistelevan lompakkoni ja ojensi pitkiä sormiaan minua kohti. Pois, komensin. Hän totteli kuin lapsi. Tajusin minulla olevan valtaa. Ennenkuulumatonta, valtaa minulla, tulevaisuus on tämän varjolla hyvä, minulla on kaikki valta.


"Niin minä vasta
elämäni tässä vaiheessa
saan ensimmäisen vihjeen
siitä mitä on kuolema

Se on sitä että kasvaa
kasvaa ja kasvaa
ja lopulta on vain yksi
paikka mihin mahtuu

Ja sitten ei mahdu enää
sinnekään"

(Miljoonasade / 16 ja 36)



"Please pretty baby - won't you come to me
Won't you let me be your daddy - come and sit here on my knee
And tell your sugar daddy - all of your fears

Cry for me darling - let me taste your tears
As they roll down your face and onto the sand
We're going down together, I'm the elevator man"

(Oingo Boingo / Elevator man)

Ja silloin minun kävi pizzakuskia sääliksi

Siinä minä olin, matkalla postittamaan sarjakuvistani koottua kivaa pokkarikokoista vihkoa, aurinko paistoi ja maantielle eksyneet hyönteiset hitaasti kypsyivät. Oli elokuinen iltapäivä, ei pitkällä vielä, pilvet taivaalla kuin lohkeamat sinisessä emalissa. Oikaisin puolinaapurin pihapiirin halki, edelleen ylioppilaskylän alueella, kun tyylikkäästi harmaantunut herra tuli minua vastaan toisessa kädessään kaksi pizzalaatikkoa, toisessa puolentoista litran Pepsi. Hän viittilöi minulle ja kuulosti hengästyneeltä kysyessään osoitteen sijaintia. En ihmettele että hän oli eksynyt; ylioppilaskylän itäpuolen talojen sijoittelu tekee minullekin vielä toisinaan temppuja. Onneksi hänen kysymänsä osoite oli oman asuntoni naapuriovi, ja osasin täten kertoa suorimman reitin. Mies puhui heikohkoa suomea, kuulosti vilpittömän kiitolliselta saamastaan neuvosta. Hän lähti puolijuoksua päämääräänsä kohti. Ajattelin miltä tuntuu kantaa pizzoja ja limsaa itseään puolta nuoremmille ihmisille ympäristössä, joka on olemassa niitä varten, jotka ovat valinneet elämässään tien, jonka tarkoituksena on johtaa jonnekin suurempaan kuin pizzakuskin ammattiin, ja niin, siitäkin huolimatta että tiesin ajatuksen vain ohimenevän yksisilmäisyyden esiinnousuksi, johon on vaikuttanut miljoonien jokaisen ihmisen elämään kuuluvien muuttujien huomiotta jättäminen, minua kävi sillä hetkellä pizzakuskia sääliksi.

Painomuste on rumaa ja haisee pahalle

Kivaa, exme laittoi kirjameemin. Pyrin vastaamaan rehellisesti.

1. Kirja, joka muutti elämääni

Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Tämän aiheuttama edistysaskel omalle kehitykselleni kirjoittajana oli mullistava. Vasta tämän kirjan luettuani ymmärsin että kaunokirjallisella teoksella on olemassa rajoja vain jos kirjoittaja väkisin niitä haluaa sille asettaa. Toisella lukukerralla huomasin keskittyä myös juoneen, esimerkillinen sekin. Myöhemmin ilmestyneen suomennoksen totesin selatessani pääosin epäonnistuneeksi.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Kalervo Palsan päiväkirjat, Merkintöjä vuosilta 1962-1987
Kymmenen vuotta nuorempana löysin Palsan ahdistuneesta elämästä maaseudun puristuksessa ja luomisen tuskassa jotain pelottavan tuttua. Tämä oli tietenkin vain toiverikkaan myöhäisteinin harhaisen mielikuvituksen luoma yhteys mutta ei se mitään; minä olen sittemmin lukenut Palsan päiväkirjat säännöllisesti parin kolmen vuoden välein. Hän on sukulaissielu, kaikesta huolimatta. Hänen taistelunsa elämän valotonta pimeyttä vastaan vapauttaa.

3. Kirja, jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
Tuntuu siltä, että tämä olisi juuri autiolle saarelle sopiva teos. Tietäisinpä sitten kaiken sieltä palatessani. Tietenkin on myös mahdollista, että tämä on populaaritieteellinen rimanalitus, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Kuten exme, en minäkään ymmärrä kysymystä. Ei minua kirjalla hupakoksi saa.

5. Kirja, joka sai minut puhkeamaan kyyneliin

En muista olenko ihan avoimesti kirjan ääressä kyynelehtinyt, mutta ensi kerran lukiessani Sormusten herraa kauan sitten olin Harmaiden satamien viimein kutsuessa saattueen jäseniä jo melko herkistyneessä tilassa. Ei ihme, olin sentään viettänyt viimeiset seitsemän kuukautta kirjaa lukien. Se on ylivoimaisesti hitaimmin koskaan läpi tahkoamani kirja! Jeesus sitä jaarittelun määrää! No ei, on se ihan hyvä kirja. Sen verran hyvä, etten ole vieläkään suostunut siitä tehtyjä elokuvia katsomaan. Ei vain kiinnosta. Yleensä kaikki sellaiset kirjat, joissa päähenkilön elämä murtuu kirjan kuluessa lopullisesti vailla toivoa paremmasta, saavat liikuttumaan. Näitä on varsinkin suomalaisessa kirjallisuudessa runsaasti.

6. Kirja, jonka toivoisin tulleen kirjoitetuksi

Ilkka Remes: Copypaste, temppu ja miten se tehdään

7. Kirja, josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu

Mieleen tulee suuri määrä "klassikoita", joita on joutunut opiskelumielessä pakkolukemaan läpi. Ne tekisi mieli kirota hornaan, samaan pätsiin uskonnollisen aivopesupropagandan seuraksi. Tervemenoa.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen tarinoita
Nautinnollisia tarinoita helposti ahmaistavassa muodossa. Bukowski osaa kirjoittaa.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kerran tosiaan aioin lukea tämän. Tulin järkiini ennen kuin ehdin aloittaa.

10. Haasta viisi bloggaajaa

Sana on vapaa.

Muistojeni hunajatorni, siellä mehiläiset surisivat kaikki samalla kielellä

Haittaa hivenen leivänhankintamatkaa, kun lähi-Siwasta on jäljellä vain hiiltyneet rauniot. No, onneksi poliisi tutkii palon syttymissyytä että ei kai tässä nälkään kuole. Odotellessani dilemman ratkaisua kävin Gigantissa hankkimassa vuosia haikailemani monitoimikoneen, joka printtaa, skannaa, kopioi ja vatkaa. Nyt saan viimein kaikki miljoonat kauniit piirrokseni digitaalimuotoon ja voin alkaa niillä kikkailla. Ja juuri kun menin poistamaan Höpö-Pena -arkistoni verkosta!

Näin unta jossa lapseni syntyi, ja se oli megasöpö ihmisvauvan ja kissanpennun sekoitus. Ihan suloinen.

Jotta itäsuomalaiset voisivat puhua vähemmän

Viikon mökkiloma sisälsi uimista, soutamista, saunanlämmitystä ja siinäpä se sitten melkein. Makasin löhökeinussa auringonsäteen tiellä lukien Borgesia ja Turkkaa, oli gradukirjakin mukana, se eteni viikon aikana neljä sivua. En ole Kouvolassakaan koskaan ennen käynyt. Oikeastaan en ole juuri liikkunut Jyväskylää idempänä, sielläkin ollessa tuntui melkein että Venäjälle jo näki. Nyt on kierrelty Kymiä. Ihmiset puhuvat siellä päivän aikana enemmän kuin minä elämäni aikana.

Kotona ei moni asia ollut muuttunut, mitä nyt cd-soittimen säätöjä rukattu, herätyskelloon laitettu hälytys ja jalkalamppu kaadettu keskelle huonetta poikittain. Tällaisissa tilanteissa on mahdoton tietää, onko joku käynyt tekemässä temppujaan vai ei. "On syytä olettaa, että", mutta juuri tämä on virheellinen päätelmä. Maailma ei muutu jos aina oletetaan todennäköisempi, turvallisempi ja muka-itsestäänselvempi vaihtoehto. Minulla on syy uskoa jonkun käyneen kaatamassa jalkalamppumme. Se on todennäköisempää kuin lampun kaatuminen itsestään; ja on selvää, että se mitä todella on tapahtunut, on jotain vielä paljon oudompaa. Maailmassa on miljardeja asioita joille ei ole sanoja. Se on huojentavaa.

Sumpintynkää, sano

Numero yksi, selkäranka. Alkaa hiljalleen pirstoutua palasiksi. Sen saaminen edes perustilaan vaatisi huoltotoimenpiteitä kaukana omien resurssieni saavuttamatomissa. Pitäisi täyttää lomake, juon mieluummin kahvia, huoneen seiniin on tarttunut 70-lukuista tupakansavua.

Numero kaksi, opiskelu / koulutus / työ. Ohitan tämän kohdan täysin absurdina.

Numero kolme, bloggaaminen. Antamassani haastattelussa (14.7.2006, paikallinen underground-radio) mainitsin lukuisiksi syikseni bloggaamiseen mm. a) halun olla näkyvä hahmo ja b) sen ymmärtämisen, että lukihäiriöisessä keskittymiskyvyttömyydessäni olen kykenemätön ajattelemaan asioita milloinkaan muulloin kuin kirjoittaessani, mikä on johtanut tilaan: ajatukseni ovat muiden saavutettavissa vain heidän lukiessaan kirjoittamaani tekstiä. Haluaisin nyt vetää tuossa haastattelussa mainitsemistani syistä ainakin nämä kaksi takaisin. En tiennyt minua haastateltavan, enkä sen vuoksi osannut ylläpitää suojamuurejani henkilökohtaisimpien syideni yllä.

Numero neljä, kesä. Olen jäyhä satakuntalais-pirkanmaalainen, mitä pahoittelen etukäteen joutuessani tutustumaan pariin suvulliseen vilkkaita karjalaisia. Jos ahdistun, pakenen veteen. Partioleirillä opetettiin, miten sulaudutaan täydellisen huomaamattomasti planktoniin. Kolme leirinjohtajaamme söi sinivalas ennen kuin olimme tajunneet mitään traagista tapahtuneen. Leiriläisistämme kaksi yritti myöhemmin itsemurhaa.

Numero viisi, paluu. Joni palasi viimein Suomeen, melkein naapuriin, ja blogitaivaalle, ja Hitaaseen räjähdykseen olemme sittemmin palanneet kumpikin framille.

Numero kuusi, usko. Siihen, että kaikki näkyvä on pelkkää pintakerrosta.



"Emme tiedä mistään mittään
paitsi ehkä jostain aivan pikkusen"

(Sydän, sydän / Pappa sanoi että)

Imaami on hiljaa, imaami ei kerro

Jos poistun ajatuksistani, olenko sittemmin vain sosiaaliturvatunnuksen ympärillä lihaa? Ovatko ihmisoikeuteni vain kävelykadulla kulkijoita pysäyttävien kauniiden nuorten käsitettävissä, entä onko jokainen kirjoittamani sana sitaatti joltakin, ellen keksi uutta sanaa? Ja onko kynällä elämäni aikana vetämäni matka pidempi kuin maapallon ympärysmitta? Mitä tapahtuu maailman hienoimmalle ajatukselle, jos sen lausuu ääneen ruuhkassa? Entä jos mainostauolla sulkisin television? Miksi kaktuksessa on piikit, kun kerran kuusessakin on, ja kalassa? Minne kaikki gradut katoavat? Kuinka monta kertaa "Yesterday" on tähän mennessä soinut? Kuinka monta kertaa olen tähän ikään mennessä sanonut sanan "raskas"? Entä kirjoittanut? Ja minne asti pääsisin jos kotioveltani kääntyisin aina vasemmalle? Mistä voin tietää onko juuri juomani vesi joskus ollut dinosauruksen virtsaa? Ja kuka korvaa jos saan kaupasta vaihtorahan, jota on koskenut epämiellyttävä ihminen? Miksi minusta tuntuu että valkokankaalta katsotaan suoraan silmiin? Ja kuka on kirjoittanut minua kovimmin koskettaneen kirjan? Miten voin olla varma siitä, ettei heti kuolemani jälkeisenä päivänä tv:stä tule maailman hauskin ohjelma? Olinko aiemmassa elämässäni kristitty tai muslimi, olinko Jeesuksen kaveri vai kiusasinko häntä koulussa? Kenen kaapissa minun kirppikseltä ostamani vaatteet ovat aiemmin olleet, tunnenko hänet? Miksi rahaa on ilkeillä enemmän? Kuka huolii minut kun olen käynyt pieneksi ja kurttuun?

Hukassa

Eilen televisio tarjosi meille paljon puhutun Lost-sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson. Televisiohistorian aikana on amerikkalaisten draamasarjojen tavaksi tullut aina tuotantokausien lopuksi heittää jokin yllättävä ja kutkuttava käänne, jonka varassa katsojat voivat kärvistellä sen aikaa, kun seuraavaa kautta filmataan ja laitetaan jälkituotantovaiheessa esityskuntoon. Varsinkin Lostin yhteydessä tällainen käänne oli varsin vahvasti odotettavissa, koska koko sarja perustuu mysteerille, josta pienen pieniä palasia katsojille tiputellaan hiljalleen. Tässä suhteessa tuo ykköskauden lopetus olikin silkka vittuilu uskollisille katsojille. Meille ei kerrottu mitään sen enempää kuin yhdenkään aiemman jakson lopussa, mikään ei edelleenkään viitannut yhtään mihinkään suuntaan, ja kaikesta jäi oikeastaan sellainen "haistakaa te katsojat vaan paska, mitäs tuijotatte tällaista tuubaa, oma häpeänne, lukisitte vaikka kirjaa, vituttaa itekkin kun joutuu käsikirjoittamaan tällaista, tarjosin omaa Hitler-spektaakkeliani tuotantoyhtiölle mutta eihän niitä kiinnostanut, ne pani mut kirjoittamaan jotain hevonperseen viidakkosaarisontaa, ei saatana kiinnosta, keksin joka jaksoon aina jotain vänkää, eihän mulla oo alun perinkään mitään ideaa tässä ollut, kunhan heittelen, vähäks naurattaa kun kaikki dorkat yrittää keksiä jotain jutun jujua ku eihän tässä mitään oo" olo.

Tanz der Lemminge

Turussa tavattiin hirvi. Se on edennyt Helsingin sanomien nettijutun mukaan hirmuisen matkan, uinut jokea vastavirtaan kilometrin, käynyt kaupungin itärajalla ja palannut tulosuuntaansa läntisiin kaupunginosiin vain kuollakseen pois. Ehkä sen lihat ja luut myytiin halukkaille, sen luista tehtiin matkamuistoja, joita halukkaat voivat ostaa Hansakorttelin korkealle hinnoitelluista antihyödykemyymälöistä, ehkä sen kulkemaa reittiä aletaan ensi kesänä markkinoida "Hirvi-turneena", sen kautta voi elää kaupungin viimeisen villin eläimen viimeiset jännittävät hetket. Ehkä Aku Louhimies ohjaa tapauksesta elokuvan, hirveä näyttelee varmasti Martti Suosalo. Magyar Posse voisi säveltää elokuvaan musiikin. Ehkä hirven matka ikuistetaan muropakettien kylkeen, kristalliesineisiin, Nelosen mainostaukotunnuksiin, t-paitoihin, mukeihin, patsaaksi sen kuolinpaikalle Suikkilaan. Ehkä tapaus liitetään oppikirjoihin. Se sopisi ainakin biologian, maantiedon, äidinkielen ja uskonnon kirjoihin. Kehittyneemmät voisivat tutustua tapauksen kautta myös filosofiaan; meissä kaikissa asuu suuri ja levoton hirvi. En haluaisi nähdä aiheesta kirjoitettavan aivan mitä tahansa. Olisi tärkeää perustaa komitea, joka valvoisi hirvestä kirjoitettuja tekstejä. En haluaisi lapseni lukevan koulukirjasta tapauksen virheellistä toisintoa. Haluaisin lasten kaikkina tulevina aikoina ymmärtävän, ettei näin olisi pitänyt käydä. Meidän tulisi hirven kuoleman vuosipäivinä syöksyä massoittain kuolemaamme siltä samalta parkkitasanteelta kuin hirvi. Meidän tulisi syntyä uudelleen parempina kuin mitä aiemmin olimme. Kohtaisimme hirven kirkkaassa valkoisessa valossa. Sen silmät kyyneltyisivät sen nähdessä mitä sen muiston vuoksi teimme. Meidän pitäisi osoittaa sille, ettei se kuollut turhaan. Ettei kukaan meistä kuole turhaan tällä puolen valkoisen valon, aamen.

Tason jakaminen

Näin unta jossa olin kykenemätön reagoimaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olin jähmettynyt paikalleni, maailma kulki ohitseni hirmuista nopeutta, ihmisistä ehti nähdä viivoja. En muistanut muunlaista maailmaa. En ollut varma olinko sellaista koskaan kokenut. Oli vaikea keskittyä asioihin, ne menivät liian nopeasti ohi jotta niitä olisi ehtinyt ajatella. Hetkien merkitykset katosivat kaaokseen. En muistanut mitä olin aiemmin sanonut tai tehnyt, yritykseni hidastaa vauhtia voidakseni keskittyä edes yhteen pieneen hetkeen pilasivat juuri nuo samat hetket. Mitään ei oikeastaan ollut olemassa. Olin yleisö, joka ei kyennyt osallistumaan esitykseen, josta se ei kunnolla saanut selvää. Joskus join kiehuvaa vettä, kaaduin vasten ikkunaa, kerran astuin ruosteisiin nauloihin. Saattaa olla että törmäsin junan kanssakin, joskus. En oikein muista, en unessakaan ollut varma. Halusin vain herätä. Pöly kerääntyi harmaaksi matoksi silmieni ylle, en kyennyt sulkemaan niitä.

Sitten eräänä päivänä luokseni tuli pieni harmaa olento. Sillä oli suuri pää, jossa suuret silmät, muttei juuri muita kasvonpiirteitä. Se oli pukeutunut tyylikkääseen kokomustaan, ja sillä oli vaalea solmio ja outo salkkua muistuttava organismi hihnan päässä.

"Kuulehan", tuo olento sanoi minulle, "olen sinun yhteyshenkilösi ihmistä korkeammalta tasolta. Reinkarnoiduin täältä pois tuhansia vuosia sitten, olen odotellut sinua."

En vastannut, en osannut sanoa mitään, yritin saada maailma hidastumaan, mitään ei tapahtunut. Unohdin olennon, kunnes se puhui taas.

"Mutta se ei ole nyt tärkeää. Halusin vain tulla varoittamaan sinua. Olet jäänyt vangiksi tuohon tilaan. Ellet pian -"

Sitten heräsin sängyltä. Olin kahdeksanvuotias. Oli aamu, mutten tuntenut itseäni erityisen levänneeksi. Olin nähnyt 21 vuoden mittaisen unen, ja yritin muistaa jokaisen sekunnin siitä. Hirveästi asioita oli painettava mieleen, jotta niistä voisi lopun elämäänsä kirjoittaa. Olin varma, että kaikki minulle näytetty oli ensiarvoisen tärkeää. Tunsin maailman sykkivän energian. Näin auroja.

Jossain taustalla minä edelleen seurasin elämän vilinää ohitseni ja yritin herättää itseäni yhä uusilla tavoilla. Kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin pieni poika kirjoitti näkemäänsä muistiin kynä sauhuten.

Murhe kerääntyy musteeseen

Hei sinä. Niin, sinä juuri siinä konttorituolillasi, näytät kovin tyytyväiseltä. Hymyilet leppoisasti... noin juuri! Teit sen taas! Mitä syytä sinulla muka on hymyillä? Ei mitään. Minäkin tiedän sen nyt, sillä meille tulee kotiin Helsingin sanomat mökkilomasiirroksena ja nyt minäkin tiedän miten maailma mataa. Huonosti siis.

On kyllä kiva että tulee kotiin luettavaa joka aamu. Saa lukea että Israelissa taas tapetaan, Pohjois-Korea on jälkeenjäänyt pikkukakara, Suomessa tuhopoltellaan, Espanjassa metrot kolaroivat ja ylivoimaisesti suurin sivumäärä uhrataan joka päivä jalkapallolle.

Onneksi on Viivi ja Wagner, tuo aiempi inhokkini josta nykyisin jo tykkään. Ja tietenkin, ennen kaikkea, kulttuurisivut. Mutta miksi tuo sana? Miksi "kulttuuri"? Eikö kuitenkin "taide"... tai... Ei, älkää kysykö minulta, olen kykenemätön olemaan objektiivinen asian suhteen. Miksi taiteesta kirjoitetaan niin vähän? (ja yleensä tylsästi, huomioi sisäkorvani simpukankaarteessa vienosti piipittävä ääni) Taide on hieno asia. Johan minä sen lapsukaisena huomasin, kun alle kymmenvuotiaana kaksi suosikkikirjaani kunnankirjaston valikoimista olivat modernin taiteen historian läpikäyvä Taide tänään ja 1900-luvun jälkipuoliskon kuvanveistoa esittelevä Suomalaista veistotaidetta. Ne sijaitsivat usean vuoden ajan enemmän meillä kotona kuin kirjastossa. Kuvanveistäjä oli toiveammattini.

Ja missä olen nyt? Ah ja voi.

Savun tuoksuun

Fyysisvoittoinen kesälomani sisälsi halonhakkuuta, vedenkantoa, pyöräilyä ja naulojen naputusta vanhan kotitalon katolla. Ilman paitaa, koska olen nähnyt että kattotöissä kuuluu kesällä olla ilman paitaa. Ihmettelin miksi maisema näytti autotallinkin harjalta hirmuisen tutulta vaikken ole siellä koskaan ennen käynyt, kunnes tajusin: lentounet sijoittuvat usein kotipihan maisemiin, olen siitä niin monesti yli liidellyt että näkymät ovat jo tutuiksi käyneet. Pyörällä painelin pellonpieltä puoliyön paremmalla puolella. Koko kunta nukkui, aurinko oli maalannut hurjia raitoja. Tuoksui rypsi ja niity. Tuulivoimalan siivet eivät levänneet, vaikka tehtaankin savu oli katkennut.

Ajoin kauemmaksi. Katselin katoamistani horisonttiin ja koko ajan oli kauhea kaipuu johonkin, en tiedä mihin.

Vain kirjallisuus on joka tapauksessa tärkeää. Kirjapäivillä puskin taas tietäni halki tuhatpäisen hienhajuisen ihmislihamassan. Ei sitä olisi kestänyt ellei olisi exme ollut seurana. Näin karttuivat kirjakokoelmani: Saarikoskea, Merta, Bukowskia, Borgesia, Turkkaa ja pitkään etsimäni Haavio & Koskimiehen päiväkirjateoksen ensimmäinen osa. Otin Turusta lähtiessäni mukaan myös gradua varten haalimani keskeisen teoriateoksen. Ajattelin että 150 sivua englanniksi, eipä paha, tämän viikossa lukee. Pääsin "Introduction"-nimistä lukua puoliväliin. Etenen kuin terva suossa.

Pari merkittävää sivuhavaintoa: sain tietää ettei Suomi ihan oikeasti ole näissä jalkapallokisoissa mukana (luulin että ihmiset vain vitsinä sanoivat ettei ole!) ja kuulin Lordin euroviisuvoittokappaleen toisen kerran elämässäni, enkä tälläkään kertaa kokonaan.

No eihän sitä oikeasti kukaan tiedä mikä on tärkeää.

Ei minusta taida sittenkään olla bloginpitäjäksi.

Tappaa talossa ja puutarhassa

(kiitokset inspiraatiosta Janille, lapsuusvuosieni Marvel-fiksaatiolle ja HeroMachinelle)

Supersankariesittelyjä, osa 2: Ugus-mies.

Ugus-mies vaikuttaa nykyisin Turussa, vaikka hänen seikkailujaan esittävä sarjakuvalehti, The Stupendous Ugus-Man, sijoittikin hänet alunperin jonnekin kokonaan toiseen todellisuuteen, villin ja armottoman metsäplaneetan ikuiseen hengissäpysymistaisteluun. Lehden lukijakunta vastusti aikanaan äänekkäästi tapahtumapaikan vaihdosta hieman arkisempaan, mutta nyttemmin on todettava seikkailujen tason nykyisten käsikirjoittajien ohjastamana säilyneen entisellään. Siinä missä Ugus-mies taisteli alunperin jättikokoisia torakoita, tummia kannibalistisia alkuasukasheimoja ja valkoisia norsunluunmetsästäjiä vastaan, hänen pahimmat nykyiset vihollisensa ovat Kela, Opintotukilautakunta ja alati kohoava vuokra.


Näistäkin lähtökohdista on kuitenkin kyetty laatimaan hätkähdyttävän toiminnantäyteistä supersankariepistolaa. Ugus-miehen taistelu ylivoimaisia vihollisia vastaan on säälimätöntä rimpuilua eksistentialismin pyörteisessä hetteikössä. Sivuhenkilöitä on myriadi joukko, niistä lukijoiden rakastamin on ehdottomasti TSUM:n numerossa #100 sankarin rinnalle liittynyt sidekick Aleksi, joka oheisessa kuvassa on naamioitunut hämäävän puuterinruskeaksi.

Myös Ugus-miehen ulkokuori on hänen seikkailujensa edetessä muuttunut. Alkuaikojen örähtelevä viidakkomies sai ensin puhekyvyn, sitten selkäänsä stailit siivet (mikä selittiin murrosiässä puhkeavalla periytyvällä mutaatiolla), myöhemmin housut. TSUM #98:ssa hän sulautui yhteen fissioreaktorin kanssa, minkä seurauksena hänen vasempaan käteensä kasvoivat sarjakuvan myyntilukuja rutkasti parantaneet kynnet. Oikean käden pysyvä sähkölataus on peräisin aktiivisesta kissansilityksestä. Kun kissaa viikon silittämällä saa aikaan tarpeeksi energiaa polttamaan hehkulamppua viikon, pisti Ugus-mies paremmaksi ja silitti Aleksia warppiajassa hyperavaruudessa (TSUM #122) kolmesataa vuotta yhteen menoon. Hänen käteensä ladatun energian määrä on ihmisjärjellä käsittämätön.

Voimana Ugus-miehellä on kyky etsiä vihollisestaan heikot pisteet ja iskeä niihin armotta sanan säilällä. Hän ei koskaan ole ollut muiden sankarien ylin ystävä, johtuen ehkä siitä, että hänen voimaansa on mahdoton kontrolloida.

Voiko puhua syndroomasta jos mitään ei varsinaisesti tapahdu?

Kunnes sitten eräänä päivänä sukelsin ikkunaa muistuttavan peilin kautta sisään toisen ihmisen elämään. En ollut varsinaisesti suunnitellut niin käyvän; saatoin olla osittain ajatuksissanikin niin etten tiennyt tarkkaan mitä tein. Ehdin panna merkille kivun, joka aiheutui olkapääni kolahtaessa peilin reunaan, sitten huomasin lähestyvän kirjoituspöydän, jonka ääressä tietokoneella istui minun näköiseni mies. Hän säpsähti kuin sähköiskun saaneena minun asettuessani häneen.

Lintu lauloi ulkona, oli kesä. Olin hypännyt ohi viikkoja. Tunnistin omia esineitäni siinä suuressa huoneessa jossa istuin, mutta vieraita ja pelottavankin näköisiä oli myös joukossa. En ollut aivan varma siitä missä mentiin. Kuulin oven käyvän.

enkä hetkeen tiennyt olinko hereillä vai unessa. Olohuoneen suuri ikkuna tuntui peililtä, kuulin sen takaa jatkuvan huudon, joka nopeasti loittoni horisonttiin ja katosi pois. Minua heikotti. Astuin askeleen pöydästä kauemmas, katsoin kirjoittamaani tekstiä, se

Muiston pysymättömyys

Joskus täällä mainitsemani tekstitiedostojensiirtoprojektini vanhalta kaiken kanssa yhteensopimattomalta tietokoneeltani uudelle alkaa olla loppusuoralla. Olen siirtänyt megakaupalla tekstiä muotoilemattomana raakatekstinä ja väkertänyt asetukset uusiksi lunttaamalla vanhan koneen näytöltä mallia. Hidasta, hankalaa ja tylsää.

Loppusuoralla tässä kuitenkin jo ollaan. Vanhoista tiedostoista olen siirtynyt ikivanhojen pariin; niin vanhojen, että ne olen kaikkein ensimmäisellä pc-koneellani kirjoittanut vuosien 1993-1995 aikana. Novellinalkuja, pari valmistakin, epätoivoisia romaaninaloitusyrityksiä. Nämä kaikki tiedostot ovat kulkeneet mukanani yhdellä ainokaisella disketillä, en ole koskaan kehdannut niitä muiden seuraksi tietokoneen sisuksiin ja tämän myötä varmuuskopioinnin alaisiksi siirtää. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa muualla kuin sillä yhdellä onnettomalla levykkeellä.

Jokunen päivä sitten tuli siis tuo disketti mieleen. Avasin tiedostot vanhalla tietokoneella yksi kerrallaan, tallensin toiselle disketille, kopioin, muotoilin. Niin olivat nekin kaikki tekstit vihdoin osa suurta kokonaisuutta. Mistään mestariteoksista ei tietenkään ole kyse, mutta tuntui hyvältä niitä ensimmäisiä proosayskähdyksiäni lukea jälleen kerran, ties kuinka monen vuoden jälkeen.

Vaan kuinka vanhoja ne oikeastaan ovatkaan? Tekstien levätessä uudessa ympäristössään päätin katsoa siltä vanhalta disketiltä alkuperäisten tiedostojen luomispäivämäärät. Tungin korpun sisään asemaan, joka ei enää saanut sitä luetuksi. Kolmetoista vuotta sinnitellyt levyke oli kuollut viimeisen siirtoprojektin aikana; viimeistä myöten sain siltä tiedostot talteen ja sen jälkeen se oli tehtävänsä tehnyt. Mitä jos en olisikaan vielä siirtänyt tiedostoja, olisinkin vain nostalgian kiilto silmissäni lukenut ne kertaalleen läpi? Nyt ei olisi jäljellä mitään mitä siirtää. Pienistä ovat nämä seikat kiinni.

Kallio hengitti hiljaa

Lukuunottamatta paria lapsuudessa ja teinivuosina tehtyä käyntiä pohjoismaissa, en ole koskaan käynyt ulkomailla. En erityisesti haluakaan; osittain siksi että matkustaminen on epämiellyttävää mutta vielä suuremmin siksi, että tällä kotimaallakin on minulle vielä niin paljon annettavaa.



Luonto häkellyttää. En minä osaa saada elämyksiä suurista vieraista kaupungeista tai oudoista kulttuureista. Tein aamukävelyn, kotiovelta kymmenen minuutin kuluttua olin metsässä. Aurinko lämmitti, polku oli neulasista pehmennyt, kiipesin kalliolle ja istuin alas. Maasto vietti avarana alas joelle, kalliota täplittivät pienet tammet ja suuret katajat. Lähistöllä vaelsi lampaita.



Parituhatta vuotta sitten sillä samalla mäellä on uhrattu jumalille, jäljet ovat edelleen kivessä. Noilla paikoilla on hätkähdyttävän helppo kuvitella olevansa toisessa ajassa. Ei välttämättä menneessä, vaan jossain kokonaan muunlaisessa. Sellaisessa nykyhetkessä, jossa tätä maailmaa ymmärretään paremmin. Jossa sen mäen, metsän ja joenmutkan muodostaman rauhallisen nurkan kaltaiset paikat eivät ole vain saarekkeita kaupunkien keskellä... Palasin kalliolta polulle ja siirryin syvemmälle puiden keskelle.



Yllä oleva kuva on napattu noin 500 metriä kotioveltani koilliseen. On hyvä etten asu tämän suuremmalla paikkakunnalla. Minulla on aina metsä. Vasta kun poikkesin tältä polulta aloin tuntea sitä yhteyttä ympäristöön, joka lataa akkuni virralla ja voimalla. Mistä se kumpuaa aina? Auringon lämmittämän männyn kaarnan tuoksusta? Lintujen laulusta, monenkirjavista metsäkukista? Suurista sileistä kallioista... Minun oli hyvä olla. Mistä ikinä se tuli, se taas kerran virtasi minuun. Kallio väreili.







Katajat olivat marjoja täynnä. En tuntenut kaikkia kasveja enkä kaikkia lintuja; en ole koskaan ollut täysinoppinut luonnossakulkija. Nimet ovat nimiä... Kissantassun sentään tiedän. Montako vuotta on siitä, kun olen tuon kukan viimeksi nähnyt? Luulin sen olevan kadonnut jo kaikkialta.



Metsästä polulle ja rantaan. Napsin matkalla kuvia, ehkä niissä säilyy pieni osa siitä tunnelmasta, joka alueella oli. En nähnyt muita ihmisiä, olin aikaisin liikkeellä. Digikameralla napsin nämä blogiin laittamani näkymät, oikealla kameralla otin oikeita kuvia; ne odottavat filmillä vielä. Polku laskeutui jokirantaan niityn keskellä, joskus se on ollut pelto. Lokit kaartelivat varoitellen jo kaukaa. Niillä oli pesä siellä... Sorsaperhe kulki kanssani samaa matkaa, kävelyvauhtini sopi poikasille. Ohilentänyt varis yritti napata yhden, emosorsa huitaisi hyökkääjän nokallaan pois eikä varis yrittänyt uudelleen.





Miten sielläkin oli niin hyvä olla? Joki virtasi kovaa vauhtia yläjuoksulle päin, mutta olen jo tottunut siihen. Aurajoki ei pidä merestä. Kiipesin rannasta mäntyjen peittämälle mäelle... vanha hautakumpu ellen väärin muista. Sen rinne oli kirjavanaan värejä. En ollut ajatellut matkan käyvän enää kauniimmaksi. Mänty on minulle tärkeä puu. Voiko puihin ystävystä? Jos voisi, minä olisin kaikkien maailman mäntyjen ystävä. Niissä on jotain...





Talvisin minä vihaan tämän maailmankolkan pimeyttä, kylmyyttä ja kuollutta luontoa. Kesäisin pyydän anteeksi kaikelta ympärilläni. Ei tällaista paikkaa ole toista. Tuli taas mieleen, sauvakävelijäryhmän ohittaessa minut mäntykummun alapuolelta, että etelänmatkaajat saavat pitää aurinkorantansa ja turistihotellinsa. Miljoonakaupungit pysyköön yökerhoissaan. Hengitin raikasta ilmaa. Ei missään ole sellaista kuin täällä.

Metso

Kuljin unessa puolison kanssa kuivan ja savisen pellon poikki kulkevaa vanhaa asfaltoitua tietä. Oli varhainen kesäaamu, ei vielä kuumaa eikä erityisen aurinkoistakaan. Pellon takana alkoi metsä. Kuljimme ohi risteyksen, jonka kohdalla oli perhe aamukävelyllä; noin nelikymppiset mies ja nainen ja korkeintaan puolitoistavuotias lapsi vaaleanpunaisessa toppahaalarissa ottamassa varovaisia ensiaskeleitaan. Vanhemmat eivät huomanneet meitä kun kävelimme heidän takaansa ohitse, niin haltioituneina he katsoivat lastaan.

Jatkoimme hiljaa keskustellen kävelyä, muutaman minuutin päästä huomasin liikettä ehkä 150 metrin päässä tiestä pellolla, lähellä metsän reunaa. Jotain isoa. Hätkähdin, pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Pellolla seisoi metso. "En ole koskaan ennen nähnyt!" huusin, innoissani ja samaan aikaan peloissani, sillä en ollut tiennyt metson olevan niin suuri eläin. Linnun pää oli ehkä kahden ja puolen metrin korkeudessa, se oli pyrstö meihin päin, pörhisteli höyheniään, levitteli siipiään (ne levisivät häkellyttävän laajalle alueelle), ojensi kaulaansa ylös ja nokkaa kohti taivasta. Oliko se soidintanssi? Meidän oli pakko jäädä katsomaan näkyä. Metso huokui suorastaan kuristavan pelottavaa uhkaa, se oli räjähdysherkkä luonnonvoima.

Sitten, kesken liikehdintänsä, se yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan pellon poikki vinosti kohti tietä, kohti sitä risteystä jossa äsken olimme. Niin suuren eläimen meno oli massiivista ryskettä, mutta se kiiti nopeammin kuin auto. Tajusimme sen olevan juoksemassa kohti äsken näkemäämme perhettä. Olisin ehtinyt huutaa heille varoituksen, mutta en tehnyt niin. Lapsen vanhemmat olivat selin metsoon, muutamassa hetkessä lintu oli heidän luonaan, nappasi lapsen valtavan nokkansa otteeseen, kaarsi hidastamatta ympäri ja juoksi lapsi nokassaan roikkuen takaisin metsään. Sen vauhti oli käsittämätön. Tunsin kylmää kauhua katsoessani näkyä. Siinä oli kuvottavan ja raivostuttavan yksinkertainen totuus: me emme voi mitään.

Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia.

Jokaisen yksityinen uni

Torilla oli tänään neljän eri järjestön edustajia pysäyttelemässä ihmisiä. Pelastakaa lapsetilla näytti sujuva parhaiten, heistä jokaisella oli kiinnostunut kuulija. Minuun tarttuivat vain Greenpeace ja roskien keräilyäkin harjoittava kristillinen taho. Amnesty antoi marssia rauhassa ohi.

Ja ohipa hyvinkin! Päivät ensin, sitten kuukaudet ja vuodet, ne ryöppysivät yhtäkkiä hallitsematta ympärilläni. Yritin tarttua kiinni, sormet eivät ajan siloiseen pintaan painuneet. Olin uponnut mietteisiin ajan kulumisesta ja sukupolvista kun lopulta palasin tajuihini puiston penkillä lähellä tuomiokirkkoa. Meidän juuri nyt elämämme aika on meidän todellisuutemme keskus. Myöhempiä sukupolvia 2000-luvun alku ei kiinnosta sen enempää kuin 50-luku kiinnostaa tällä hetkellä meitä. Menneestä voi poimia itselleen sopivia palasia kulttuurin tuotteista ja uudelleentulkita kymmenet kerrat vääristeltyä historiaa.

Nykyään tallennetaan enemmän tietoa kuin koskaan. Jokin aika sitten Googlen edustaja ilmoitti, että noin vuoteen 2030 mennessä "kaikki maailman tieto" on internetissä. En tajunnut lainkaan mitä hän tarkoitti.

Otin itselleni esimerkin isoisästäni. Hän olisi täyttänyt tänä keväänä sata vuotta jos olisi elänyt, mutta ei hän enää aikoihin ole ollut täällä. Lähtiessään hänellä oli kuusi lasta ja yksitoista lastenlasta, nykyisin olisi lapsenlapsenlapsiakin useita. Hän on elänyt elämän, josta en tiedä paljoakaan. Olen nähnyt hänen tekemiään puuesineitä, hän oli hämmästyttävän taitava. Rintamalta isoisäni lähetti lapsilleen puusta veistämiään kilpikonnia. Ne kulkivat pyörillä ja niiden pää liikkui edestakaisin pitkän kaulan varassa.

Hän on vain yksi ihminen ja hänestäkin olisi niin paljon kerrottavaa, ja kaikki maailman tieto on lopulta internetissä.

Lohdutonta.

Eikö?

Tällä viikolla oli tuo hölmö päivä, 6.6.2006, jona lehden mukaan maistraateissa vihittiin kymmenen kertaa tavallista enemmän ihmisiä, ja jona kaikki maailman metallibändit julkaisivat uuden albuminsa. Hämmästyttävää miten vahvana kristillinen ideologia vielä maailmassamme jyllää! Katsoin kyseisenä päivänä blogini kävijästatistiikkaa Sitemeteristä, ja arvaatteko mitä se näytti viikon senhetkiseksi kokonaiskävijämääräksi? Arvaatte? No, näytän kuvan silti:

Aamuksi kotiin

Vähän yli kaksi kuukautta sitten sain tietää olevani tulossa loppuvuodesta isäksi. Olen tiputellut tietoa lähipiirille vähän kerrallaan, nyt voivat sitten loput lukea sen täältä. Meitä on kohta kolme tässä asunnossa, kummallista ettei se niin kummalliselta enää tunnu.

Rhubarb thickened fruit juice

Tuossa jokin aika sitten kyselin millainen kuva minusta blogin perusteella muodostuu, eikä siinä mitään. Eikä siinäkään että vain kolme vastasi, kiitos rohkeudesta heille. Vastaukset olivat sen luontoisia, että en ole kyennyt niitä aasinsilloille kapuamatta käsittelemään, joten ne ovat jääneet unohduksiin kuin lapsuuden onnelliset hetket. Muutamia kiinnostavia havaintoja toki tehtiin. Mea sai minut vain hämilleni (ja on tuotettava pettymys; lämpimän ja pitkän sijasta olen kylmä ja lyhyt), Sointu osui varmaankin aika oikeaan siinä että kuljen omia teitäni, joskus itseäkin rasittavan omia, Janin mainitsema kaksijakoisuus herätti kiinnostavaa pohdintaa, joskin oman pään sisällä eläjä minä nyt ainakin ihan satavarmuudella olen. Niin ja tuo sukupuolinen ambivalenssi oli myös kiintoisa heitto. Ehkä tällä tarkoitetaan sitä, että olen perin juurin kyllästynyt kliseisiin ja näköjään ikuisesti ylläpidettyihin perinteisiin sukupuolikäsityksiin joita internetissä vielä lietsoen kärjistävät kaikenlaiset häiriintyneet panuttajat. Ehkä sitäkin suurempi punainen vaate minulle on uskonnollinen tyrkytys (kas tässä se aasinsilta), jota jälleen on katsottu aiheelliseksi suuntaani suorittaa. Postiluukusta tipahti lappu, jossa kysytään: "Hukutko roskiin?"

Kiitos kysymästä, en huku. Lapussa ilmoitetaan, että ylioppilaskylässä tullaan lähipäivinä soittelemaan asukkaiden ovikelloja ja viemään heidän ilmeisesti röykkiöiksi kertyneet roskavuorensa jäteastialle. Miten kilttiä! Miten ystävällistä toimintaa, eikä siihen liitykään kuin a) oletus siitä, että opiskelijat ovat tarpeeksi saamattomia olemaan viemättä omia roskiaan pois ja b) oletus siitä, että tämän varjolla saa luvan puhua asukkaalle esim. Jeesuksesta. Pienemmällä tekstillä kun lapussa mainitaan että tämä tempaus (miten vihaankaan kyseistä sanaa) on osa kristillistä tapahtumaa... Ei! Ei! Menkää pois! Miten tyhminä meitä pidetään? Tulee samanlainen olo kuin ruotsinkielisellä ruokakaupassa Suomessa, uskoisin, kun hän näkee pestopurkin kyljessä isolla painetun PESTO-tekstin alla pienemmän tekstin Pesto. Eli onko oletus että jos ruotsinkielinen näkisi purkin jossa lukee vain kerran PESTO, hän ei ymmärtäisi mitä purkissa on? Hur dum tycker ni att jag är?

Minä osaan viedä omat roskani ja, mikä parasta, ilman että minun tarvitsee puhua toimituksen yhteydessä kenenkään kanssa henkisen pelastukseni tilasta ja siihen liittyvistä välttämättömistä syistä liittyä jäseneksi ties mihin. Sitä paitsi tämä lappunen oli aivan onnettoman nössö. Missä on kristinuskon tuli ja tappura? Vielä keväällä sentään sain postiluukkuni kautta tietää joutuvani helvettiin ja tuhoon, siinä oli särmää. Nämä vain järjestävät jotain nuorisotelttatapahtumia, joissa esiintyy Ruudolf, "Doupeimmat Jumala seivaa", kuten hänen hittialbuminsa otsikko kuuluu; minä lisäisin siihen vielä: "Mutta ei niitä jotka raiskaavat äidinkieltään". Tervemenoa.

Ai niin, miksi tuollainen otsikko? Ei muuten, mutta oman maan raparperisato on ollut niin runsas, että piirakan jälkeen valmistimme vielä kiisselinkin kyseisestä viherkasvista. Va gott! Lehdetkin ovat sellaisia, että niillä tyrmäisi kissan. Ja uutta pukkaa.

Kevyesti kesäkuuhun

Ah, kesä. Kun toukokuu meni muissa merkeissä voi jälleen alkaa keskittyä oleelliseen, kuten esimerkiksi opintojensa loppuun saatteluun. Onnistuin vänkäämään professorilta graduun liittyvän audienssin vielä täksi aamuksi, vaikkei virallista tapaamisaikaa enää ollutkaan. Suuntaviivani ovat nyt selvillä ja niiden perusteella mennään. Toisinaan koen vakavia hallusinaatioita valmistumisesta, mutta ehei kuulkaa.

Nyt tekisi mieli istahtaa auringon kuumentamalle laiturille metsäjärven rannassa, uittaa ehkä jalkoja vedessä ja kuunnella lintuja ja liplettä. Pureksia heinää, häikäistyä sinitaivaasta ja kerta kaikkiaan kasvaa kiinni luontoon taas pitkästä aikaa. Olen ehkä maailmaan saamattomin ihminen, muttei ei se minua liikuta. En ajatellut tehdä tänäkään kesänä erityisemmin mitään. Minulla on vielä rippunen säästöjä tilinpohjalla - ne pitää käyttää pois! Vasta sitten voi marssia sossun tiskille.

Huoletonta. Siitä minä tykkään.

Aikansa voi viettää kirjoitellen, milloin mitäkin. Päivän fiiliksen pohjalta mennään; nyt tuntui hyvältä taas kirjoittaa Räjähdykseen. Ehkä huomenna taas pakenen rantatonttien rajoilla peikonpoikaisia.

Tanssisitko kanssani kiperää polkkaa?

Voi kura ja kusivesi! Alan tuntea yhteenkuuluvuutta pienten lasten vanhempien kanssa. Yritän ottaa taas kerran opikseni. Himojen hillitseminen ei ole ajan hengen mukaista.



Tällä kertaa oli epätavallisen hauska osallistua meemeilyyn. Kerää kolmesta seuraamastasi blogista virke ja muodosta niistä tarina. Liitä virke myös sinut haastaneesta blogista. He kirjoittivat minun tarinani. Kolmas vasemmalta haastoi, kiitokset iltapuuhasta.

Optional feature

Waving madly their hands, fire burning behind their eyes, OH LORD, OH LORD, and I was free to crush them, insects everyone, oh the sweetness of power - -

And Oh. My. God. my mind bursting outwards and up, north and beyond, stars come down, this is another ball of fire, we were all just INSECTS! INSECTS!

Jesus fuck.

They still keep tumbling down the corridor, kneeling like idiots, their hands flapping like wings above their heads, eyes rolling, drool dripping from their it's disgusting! disgusting! disgu

I should do something, anything. They're powerless now ja kesken kirjoittamisen hänen sormestaan lohkesi kynsi, mikä pysäytti vauhdilla edenneen tarinan ja hän nojautui taaksepäin tuijottaen näytölle ilmestynyttä tekstiä arvioiden. Kohtaus oli tavallaan hyvä, hän piti siitä enemmän kuin edellisestä, mutta äänet olivat edelleen päässä. Tämä ei ollut oikea tapa. Ne lähestyivät. Minulla on valta tehdä juuri niin kuin itse haluan, tämä on minun tekstini ja minun todellisuuteni, minulla on lupa sanoa. Hän yritti hymyillä, mutta ajatus oli pikemminkin pelottava. Sillä eikö valta tuonut mukanaan vastuun? Ahdisti. Sydän pumppasi punasoluja kasvoihin. Ihohuokosten kautta niitä tirisi poskille.

Arpiset polvet ja rupiset puheet

Jos minä olisin ollut lapsuudessani pikkupojan sijasta pikkutyttö, olisin varmaan uskaltanut koskea sähköpaimeneen toisenkin kerran. Ja jättänyt kaatamatta sen öljykanisterillisen maahan. Ja varastanut enemmänkin omenoita, juossut nopeammin ja vastannut aikuisille nokkelammin. Koulumenestykseni ei tosin siltikään olisi ollut kummoinen.

Kesässä olisi ollut parasta raparperipiirakka ja se kun aidan takaa olisi voinut heitellä tyhmiä poikia kivillä.

Ehdottomasti paras nettipeli ikinä.

Kaikki joutuvat taivaaseen

Maanantaina kävin varmaan hienoimmassa ravintolassa missä ikinä. Hovimestari nyrpisteli nenäänsä kun tilailimme lastenateriat ja siiderit. Paitsi minä, joka tilasin vain kahvin, luettuani ensin nenänvartta pitkin ruokalistaa kuin pahinta roskalehteä, te tiedätte tämän tapani enkä moiti teitä siitä. Arvatkaa katsottiinko meitä? Ei paljon, sillä Naantalin kaupunki oli kuollut kuin, öh, kiwi?

Ja tiistai-iltana istuin Marimban kanssa kahvilla paikassa, josta Hansakorttelin alkuillan décolletage-tarjonta oli silmin nähtävissä. Akateemisen kirjakaupan huumorikirjaosastoakin (tarjolla mm. hassuja vauvanhoito-oppaita ja Wislawa Szymborskaa) kehtasi siihen vuorokaudenaikaan selailla ilman että joku tuttu näkee.

Keskiviikkona Siilimys osoitti itämaista kärsivällisyyttä sushipaikassa kun allekirjoittanut yritti noukkia misokeitosta tofunpalaa tikuilla. Henkilökunnan edustaja kurtisti kulmiaan kommentilleni haarukan tarpeellisuudesta. Dozo yoroshiku! (en edelleenkään osaa sanoa muuta japaniksi) Vihreää teetä piisasi yli oman tarpeen.

Viikko vierähti, enkä tehnyt muuta kuin tapasin ihmisiä. Ei tätä varmaan paljon paremminkaan olisi voinut viettää. Stereoissa on toistuvasti vieraillut Juice Leskinen & Coitus Intin debyyttialbumi, -73 oli kauan sitten ja mitä tapahtui suomirokille sittemmin? Se meni saattohoitoon ja kuoli.

No jos sen vielä sanoisin, että Portin numero 1/2006 ilmestyi kauppoihin. Pisin toistaiseksi julkaistu novellini on sen kansien välissä. Kannattaa lukea!

Ja olla iloinen!

Muzz-nagger!

Siweh!

eb!

Jo riittää jumanklavita!

Tänään se tapahtui, torille matkalla ollessani vilkaisin tuttuun tapaan kioskin seinästä päivän uutiset ja mittani täyttyi, ylitse se vuosi. Eikö maailmalla enää tapahtu muuta kuin Lordi? Pysähtyikö todellisuus? Kirjoittakaa jo jostain muusta! Pelkkä kuminaamarin näkeminen aiheuttaa nykyisin pahoinvointia. Miksei tässä maassa osata pitää mitään suhteellisuuden rajoissa? Joku tyyppi käy voittamassa laulukilpailun ja hän on seuraava messias. Laulukilpailun voi pyhän tähden! Kun näkisi joskus jotain merkittävää tehneen saavan yhtä vankkumattoman suosion.

Asiat nostetaan sfääreihin ja maailma jatkaa ympärillä mätänemistään. Just näin.

Sielun riittoisa eväskeittiö

Satakuntalainen jäyhyyskin hiljeni hämmästyneen pahaenteiseksi tyyneydeksi kun astuin bussin ovesta perjantaina ulos ja lenkkarini koskettivat Porin maaperää. On siellä aina mukava käydä. Kaunis kaupunki, kuten tämä otokseni linja-autoaseman ympäristöstä kertoo.



Kotiseutuni jäänteinä minussa edelleen taistelevat satakuntalainen demoni ja pirkanmaalainen enkelipoika. Tämän seurauksena palaan aina Porista mukanani uusia konekivääritemmolla nakuttavia metallilevyjä (Mokoma: Kuoleman laulukunnaat, vuosikymmenen kotimaisia kiekkoja) ja Tampereella käyn kakkukahvilla. Elämässä pitää olla vaihtoehtoja.



Sauna lämpesi keskimäärin joka ilta, ensimmäisellä tikulla lähti perjantaina, lauantaina jokseenkin heikommin. Muistatteko ne hetket kun on lämmin, alkukesän aurinko ilta-asemissa, on hiljakkoin satanut ja luonto tuoksuu, linnut laulavat joka puussa, käenkin kuulee, ja vanhan saunan piipusta kohoilee hiljalleen savu taivaalle? Ainahan ne hetket muistaa.



Joksikin aikaa minusta tuli vähän yli kaksivuotiaan suosikkihenkilö. Venerantaan kävellessä minua piti ottaa kädestä kiinni. Kivet narskuivat kenkien alla ja mietin mitä tulevaisuudessa sitten.

Putaansuu pressaksi

Varsinaisena tapahtumana euroviisut eivät minulle sanottavammin merkitse. Suomen voitto on varmaan viihdehistoriallinen tapahtuma, mutta onko sillä oikeasti muuta merkitystä kuin se, että ensi keväänä saa taas hävetä kun katsoo Finland-versiota euroglobaalista suurspektaakkelista?

Silti olen pirun tyytyväinen siitä että Lordi voitti. Ensimmäinen syy on se, että Lordin kuminaamareihin kätketty Kiss-pastissi oli kertakaikkisen onnistunut keskisormenheilutus tympeän jämähtäneelle kilpailulle. Ottakaa siitä, nättinokkaiset eurohumppaajat. Vieläkö naurattaa.

Toinen, tärkeämpi, syy tyytyväisyyteeni on Lordia vastaan noussut vastustus. Kaikki ahdasmielisten kristillisten argumenttiensa taakse kätkeytyneet yksisilmät saivat tämän voiton myötä nenilleen. Ja minä tykkään aina siitä kun niin käy. Siitä vain tulee jotenkin niin hyvälle tuulelle.

Parasta mitä nyt voisi tapahtua, olisi että viisut ajautuisivat kriisiin ja koko perinne loppuisi tähän. Mikä kunniakas päätös!

Ja niin paskalla piisillä vielä.

Kärpäspaperi

Idea se on lainattukin. Marimba kyseli taannoin että minkäköhänlainen kuva hänestä ihmisille tekstiensä kautta muodostuu. Minäkin olen utelias epsigitionisti ja lainaan käytännön tänne, kasvaa varmaan ihan omin avuin meeminkäiseksi kun sille antaa ravitsevaa ruokaa ja vähän vettä.

Siis: voiko ihan puhtaasti tämän blogin perusteella muodostaa kirjoittajasta tai hänen henkisesta kehityksestään kuvaa? Minkälaista, jos? Ehkä sentään paljastuu vain epäselvä kuvien sarja. Saa tulkita. Rajaus vapaa. Ei ole pakko vastata edes. Jos joku tuntee minut muuta kautta, voi kertoa miten URL-Ugus eroaa IRL-Uguksesta. Ehkei mitenkään. Mikä nyt oikeasti eroisi mistään, ei kai ole mitään konkreettista mahdollisuutta todistaa asian A eroavan asiasta B jos perusasioihin mennään.

No ei, sisällöntuoton delegointihan tämän taustalla enimmäkseen on. Nyt voin huoletta unohtaa päivitykset viikonlopuksi ja keskittyä pelaamaan Kuusnepallani Terracrestaa ja Slapfightia. Vertikaali-shmuppien kärkikastia kumpikin, molemmissa tykittävä Galway-soundtrack.

Myös Jani meemeili. Työpöytää pitäisi tarjota näytille... no mikäpä ettei. Tältä näyttää:



Vappua edeltävällä viikolla kuvattu Aurajoki siinä virtailee.

Ennen mua syntynyt

"Muistatko ihan ensimmäistä kertaa kun oltiin näin?" kysyin, hänen lämmin otsansa vasten poskeani. Silitin hänen hiuksiaan, hän hengitti hitaasti, oli hämärää sisällä ja ulkona.

"En", hän vastasi hiljaa.

Se oli kuin piiskanisku kasvoihin. Työnsin hänet kauemmas itsestäni, tunsin raivonpunan nousevan kasvojani ylös. Hampaani iskeytyivät toisiaan vasten, poskilihakset kiristyivät, oli vaikea puhua. Tuijotin häntä silmiin.

"Mitä helvettiä? Miten niin et?"

Nousin seisomaan. Hän putosi sylistäni lattialle, ei sanonut mitään, näytti pelästyneeltä jänikseltä. Kurotin käteeni edellisiltä asukkailta jääneen viskipullon. Se lensi hänen ohitseen, pirstaloitui seinään eikä auttanut. Sisälläni kiehui, olin hetkessä siirtynyt pysyvään räjähdyksen tilaan, en hallinnut lihaksiani. Raivon piti päästä jotain kautta ulos.

"Kulta, älä -"

Hänen sanansa eivät olisi voineet olla turhemmat. Kirkas valkoinen valo räiskyi silmieni takana. Huoneen lautalattia natisi, räsymatto rullaantui. En nähnyt kunnolla, mutta kuitenkin kuulin hänen äänensä, nauroiko hän minulle? Mistä sen olisin enää siinä vaiheessa tiennyt? Lihaksia särki.

"Lyö jumalauta takaisin!" minä huusin. Hän keräsi itsensä, lensin seinää vasten, en tiennyt sattuiko leukaani vai takaraivooni enemmän. Putosin istumaan, polveni koukistuivat eteeni, nyt minä näytin etsiytyvän suojaan. Hän kohosi eteeni seisomaan täyteen pituuteensa. Iso mies, olin halkaissut hänen huulensa ja leukaparta oli tahriutunut vereen.

"Ämmä perkele", hän mutisi. Hetken olin varma hänen tällä kertaa kostavan, tällä kertaa tekevän sen mitä olin pelännyt ja toivonut jo kuukausien ajan. Hän huojui paikallaan kuin patsas, kääntyi pois ja lähti huoneesta.

Kokosin itseni hitaasti. Kello oli puoli seitsemän aamulla, koulun alkuun kaksi tuntia. En ollut tarkistanut kasiluokkalaisten aineita, ne piti palauttaa tänään. Päästyäni ikkunan ääreen näin maan muuttuneen valkoiseksi ja aloin hihittää hysteerisesti. Miehen jäljet kävelivät autolle, hän istui sisällä, näin hänen kumartuneen ratin ylle. Hän hytkyi, nauroi.

Opistovertaus

Katsellessa eilistä Lostin jaksoa tänä aamuna nauhalta tajusin omituisen yhteyden, joka saattaa selittää kiinnostustani sarjaan. Joukko ihmisiä heitetty kaikille vieraaseen paikkaan, jokainen on aluksi tyhjä taulu, ja ajan mittaan jokaisesta paljastuu asioita, hyviä ja pahoja, ihmiset maalataan kokonaisiksi. Tajusin että minähän olen ollut tuolla. Se kummallinen vuosi, jonka vietin kansanopiston kirjoittajalinjalla jumalten selkien takana, siellähän me kaikki olimme yhtä hukassa, kaikki aluksi pelkkiä kasvoja, osalla nimi. Vuoden lopussa olimme vyyhteytyneet toisiimme ja joillakin vyyhdeillä kesti pitkään aueta. Se oli aika hassu havainto.

En sitten mene tänään sinne tenttiin, josta tuossa aiemmin mainitsin. En kykene. Tiedän ettei se menisi läpi, ja kun seuraavan kerran käyn oppiaineessani, saan taas hävetä. Suloinen häpeä, se minun päälleni laskeutuu kuin kevein harso, tarttuu ja pysyy. Joskus vihaan akateemista jargonia enemmän kuin mitään. Kuinka kaukana todella tärkeistä asioista on kirjallisuudentutkimus? Valovuoden päässä. Miksen alkanut lukea luonnontieteitä, ei tarvitsisi yrittää ajatella. Kun ei se suju.

Tinat tiskiin ja lattamoro

Ei aina tiedä onko hyvä vai huono asia se, että opiskelee yliopistossa niin pientä oppiainetta että tuntuu kuuluvansa jonkinlaiseen perheyhteisöön. Kävin pikemmin kotimaisen kirjallisuuden hämärässä käytävässä vilkuilemassa parin viikon takaisen tentin tuloksia, kun toimistosihteeri astui esiin huoneestaan ja kyseli että mites, sinähän olit sillä ja sillä luentosarjalla. No, niin olin; turha sitä kieltääkään kun juuri killitin kyseisen luentokuulustelun tuloksia, joissa nimeäni ei näkynyt, sen sijaan printin alareunassa tyly teksti: "1 hylätty".

No joo enkä mennyt tentistä läpi, mutisin. Nolotti kyllä, vaikka ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut kun pääaineen tenttejä reputan. Tosin ensimmäinen kerta viidennen vuoden opiskelijana. Ja sen viimeisen uusintakerran ilmoittautumisaikakin jo meni, jatkoi toimistosihteeri. Meni kyllä, totesin, tietäen että siinä välissäkin ehti jo olla yksi uusintakerta. Aloin tehdä lähtöä. Tunsin oloni pikemminkin 19- kuin 29-vuotiaaksi, ajattelin häipyä ennen kuin saan jälki-istuntoa. Tiesin professorien olevan joka tapauksessa huoneissaan kuulolla. Täytäpä kuule tenttikuori, toimistosihteeri totesi, niin laitan sinut vielä mukaan sinne. Ei sitten mene koko luentosarja hukkaan.

Ihan hipihiljaa sitten täytin tenttikuoren ja livahdin tieheni. Siis hyvä asiahan on tämä, että meidän räpeltäen etenevien opiskelijoidenkin asioita joku hoitaa. Mutta huono se, että välillä niin pirusti hävettää.

Raparperitaivas

Odottamaton kesä, ja lähes dimensioharppaukseksi mieltyvä asuinolosuhdemuutos. Puolitoista vuotta tienmutkaa ja hautausmaata kopperoisen opiskelijayksiöni parvekkeelta katsottuani istuksin yhtäkkiä omalla takapihalla ilta-auringossa, kastelen omassa kasvimaassa kasvavia raparpereja, tarkkailen päiväuneen sulkeutuvan silmän raosta kissan vaeltelua pihassa, haistelen naapurin grillin sytytysnesteen tuoksahdusta tuulettomassa ilmassa, kuuntelen kivenheiton päässä sijaitsevan Halistenkosken padon yllä kirkuvia lokkeja. Rivitaloelämää, ikkunat kahteen suuntaan, kummassakin leikkikenttä.

Vasta nyt tajuan mikä ero on Ylioppilaskylän länsi- ja itäpuolella, tähän asti olen kitkutellut siellä lännessä, nyt olen parisataa metriä lähempänä Helsinkiä ja tuntuu kuin olisi Espooseen muuttanut Vantaalta. Ei tästä nyt ihan rivitaloa saa poistamatta ylempiä kerroksia, mutta melkein tämä sitä itseään jo on, eikä siinä mitään. Tutustuu ihmisiinkin. Istuin tänään pihalla alkuiltapäivän helteenpoikasessa lukemassa, tuumasin kasvimaan kaipaavan vettä ja kävin sisällä täyttämässä kastelukannun. Olin siis pois alle minuutin; tänä aikana takapihalle oli ilmestynyt patsastelemaan pyöreähkö mummo, joka näytti leppoisalta mustassa t-paidassaan ja kukkahameessaan ja jonka oletin pysähtyneen katsomaan naruunsa hiljalleen sotkeutuvaa kissaa.

"Päivää", sanoin mummolle.

"Olen tässä poliisia piilossa", vastasi mummo.

En oikein siihen osannut sanoa mitään, joten aloin kastella kuivunutta multaa.

"En minä mitään pahaa ole kellekään tehnyt, mutta kun siinä oli kaikenlaista", mummo jatkoi. Jossain lähistöllä kulki auto, ja hän hätkähti, pelästyi silminnähden ja ääneen ilmestyi aito hätä. "Oliko se poliisi? Menikö ne siinä nyt?"

Vakuutin auton olleen ihan tavallinen pakettiauto, mitä mummo ei selvästikään näyttänyt uskovan. Ympärilleen kurkistellen hän harppoi pihasta pois, niinkin mummomaiseksi kiitettävää vauhtia pitäen niinkin kovassa helteessä. Hermostuneet askeleet veivät hänet joentöyrästä kohti. Laskin kastelukannun maahan ja irrotin kissan ahdingostaan.

Lyhyt ikuinen hetki

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette jostain pois ihan pienen hetken vain ja kun palaatte, tuntuu että kaikille on tapahtunut ihan hirveän paljon.

Minä muutin tavarani toiseen paikkaan, ja toisen tavarat, ja kiitos apuna olleille kaikille ihan sydämestä syvältä, ja kun sitten päivä kului ja ehdin sen verran istahtaa että netin sain koneeseen, näytti tuttu ympäristö sellaiselta kuin kaikilla olisi yhtä aikaa mullistuksia elämässään. Kirstillä ja Mealla on menossa muutoksia, pieniä ja suuria, jotain merkittävää selvästi. Työelämään hypännyt Marimba on ihan uudella tarmolla siirtynyt ihan uusiin kuvioihin. Jani kirjoittelee vallan spekulointiin kiihottaen.

Ja tuntuu kuin - - kuin - - tässä ei olisi lainkaan kaikki. Ikään kuin minä en enää tuntisi näitä polkuja, joita pitkin niin kamalan pitkään olen kävellyt. Minulla on sellainen olo, voi tietenkin olla vain muuttoväsymystä tai tunnekuohu uudesta elämäntilanteesta, sitäkin voi tosiaan olla, että on kuin olisi niillä poluillaan ylittänyt sen rajan, jonka kohdalla huomaa, ettei kotiin voi enää palata. Se on samanaikaisesti jotenkin hirmuisen surullinen ja hirmuisen onnellinen tunne. Että elämässä on muutosta. Että voi siirtyä eteenpäin, ja jotenkin kaikki tuntuvat, ja nyt en enää edes puhu vain blogiympäristöstä, kaikki tuntuvat olevan jonkinlaisessa muutoksessa ja matkalla vaiheesta toiseen, ja saattaa tosiaan olla niin, että minä vain heijastan sitä mitä itse käyn läpi.

Päivän persoona

On mahdollista että seinät aaltoilevat kuin hiljalleen liplattelevan rantaveden alla, tai ehkä olen vain nukkunut liian vähän. Herätys kello 4.30, ei mistään erityisestä syystä, ehkä aivot vain eivät jaksaneet levätä enää. Sellaista sattuu kun on ajateltavaa ja tehtävää. Uni oli mielipuolinen hybridi Iain Banksin romaania, todelliseksi heittäytynyttä tietokonepeliä, sotaa, silkkaa ahdistusta ja villin itsetietoista paranoiaa. Piti nousta kirjoittamaan se muistiin.

Vieläköhän ihmiset seitsemältä nukkuvat? Tekisi mieli alkaa tampata mattoa parvekkeella. Ehkä vain imuroin. Hermot lievästi pinnassa.

Jani kirjoitti tavanneensa bloggaajatoverin. Tuntuu suurelta askeleelta tavata joku sellainen, jonka tuntee vain kirjoitetun sanan kautta, ei sillä etteikö ajatus kiehtoisi. Enkä nyt tarkoita mitään joukkotapaamisia, joita kovasti nykyisin järjestetään. Olen aivan liian epäsosiaalinen osallistuakseni koskaan moiseen, mutta soolona olisi kiva joskus jotakuta nähdä. Toistaiseksi olen tavannut vasta yhden bloggaajan. Kun tutustuu toiseen ensin kirjoitetun kautta, on myöhemmin tutustuttava uudelleen, ellei halua lopun ikäänsä kommunikoida kirjoittaen. Ehkä siksi kynnys kohdata muita toistaiseksi vain tekstinä näytöllä tavattuja ihmisiä on suuri. No, vapun jälkeen muutamme tämän ainoan tavatun kanssa yhteiseen uuteen osoitteeseen asumaan. Siinä mielessä ehkä hyvä, että olen tavannut vain yhden bloggaajan.

Muutto. Minä olen tosissani uskonut omistavani vähän tavaraa, varsinkin sitä ajatellen, että jouduin ihan vain tilanpuutteen takia luopumaan ainakin pakettiautollisesta omaisuutta muuttaessani tähän kopperoon puolitoista vuotta sitten. Ja nyt sitä on, ja sitä on, ja sitä on. Missä se kaikki on majaillut? Kun ottaa huomioon täydellisen säilytystilattomuuden, on häkellyttävää, että onnistun silti kaivamaan jostakin limbosta esiin toistaiseksi 21 pahvilaatikollista tavaraa, ja lisää löytyy. Onko seinässä reikä? Olenko pakannut jo ainakin kahden naapurinkin tavarat? Mistä nämä stringit tulivat?

Tekisi mieli levätä yhtään mitään tekemättä koko päivä, mutta vielä pitää pakata. Ja siivota. Ja pak
at

a



j

Hese

-Päivää, mitäs sulle?

-Päivää. Ajattelin poiketa tosiaan Hesburgeriin nyt kun olen Turussa käymässä, ystävät ovat kehuneet että teillä on mainiota pikaruokaa.

-Näin on! Tosin he ovat saattaneet tarkoittaa Humalistonkatu 5:n toimipistettämme. Tämä on Humalistonkatu 3:n Hese, ei välttämättä aivan yhtä laadukas.

-Ahaa. No jos minä ottaisin -

-Parhaat Heseruuat löytyvät Eerikinkatu 14:n Hesestä. Käännyt vain Yliopistonkatu 23:n Hesen kohdalta, niin sanotusta Hesekulmasta, vasemmalle, kuljet läpi Hesekorttelin ja sitten oikealle. Se on kolmas Hese ennen Kauppahallia.

-Öh, kiitos mutta jos minä nyt ihan täällä vaan.

-Sehän käy. Minkäslainen Heseannos sulle laitetaan?

-No tuota... Jos minä ottaisin... yhden Hesepurilaisen, Hesekebabin, Heseranskikset ja jälkiruuaksi Hesepirtelön. Jaa no, laitetaan vielä pari Heseliittymää mukaan.

-Tämäpä selvä. Se tekis kolkytkaks yheksänkymmentä. Höyläätkö Hesekorttia vai maksatko ihan käteisellä?

-Hesekät, äh. Käteisellä.

-Hesehheh! Hauska lipsahdus teiltä.

-Jep. Ai mutta! Taskun pohjalta löysin tuossa Heseautopesulassa käydessäni Hesekuponkeja. Näillä saa vissiin alennusta.

-Ei. Niillä saa Hesealennusta. Kas noin. Höylätäänpä Hesehinnasta muutama euro pois. Noniin. Halvallapa pääsitte.

* * *

-Päivää taas.

-Hesepäivää. Maistuiko Heseruoka?

-Rasvaista, mautonta ja tahraavaa, muuten hyvää. Koska kuitenkin olen ruokavaliostani hyvin kiinnostunut ihminen, tuli mieleen että en nälissäni muistanut ennen syömistä kysyä, mitä tuo kaikki oikein sisälsi. Voitko kertoa?

-Tietenkin. Hesepurilaisen sämpylä on tehty kauniin maamme ylijäämäviljatuotantovuosikerran 1994 laadukkaimmista jauhoista, Hesepihvi on taidolla teurastettua Hesekoiraa, mehustettu omissa Heseliemissään, käristetty takuulla turkulaisessa Heserasvassa, marinoitu Hese -

-Anteeksi. Vatsassani alkoi kummasti velloa. Missähän päin täällä on vessa? Pitäisi päästä aika pirun nopeasti Hesepaskalle.

-Oven vieressä oikealla.

-Kiitos.

-Eipä Hesekestä.

Siihen aikaan asui maan päällä jättiläisiä

Löysin viikonloppuna polun viereltä luun, jonka pysähdyin noukkimaan talteen ja joka tämän jälkeen paljastui paitsi ihmisen leukaluuksi, myös muovista valmistetuksi. Se oli osittain maan alle kätketty uskottelemaan mahdolliselle löytäjälleen, että asiat eivät ole sellaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Että löydetty luu ei olekaan luu lainkaan, tai jos on, on joskus kauan sitten tapahtunut jotakin kummallista ja on syntynyt ihminen muovisin luin. Miten hänen leukansa oli päätynyt puistoon keskelle Turkua? Aloin rakentaa mielessäni tarinaa. Luu ei jättänyt minua rauhaan.

Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.

Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.

No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.

Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:

Spring surprise

Banaanilaatikoihin mahtuu tavaraa mukavasti, ja silti niiden riittämättömyys tulee vastaan kuin kiviseinä jossain vaiheessa. Kirjoja. Omani mahtuvat noin neljään, mutta niihin käyn käsiksi vasta myöhemmin. Tänään pakkasin muualla, vietin varhaisaamun tyhjentämällä hyllyä jo haalittuihin laatikoihin, tajusin että nämä eivät riitä, eivät mitenkään. Kävin kaupassa hakemassa lisää eivätkä nekään riittäneet. Yhdeksän laatikollista kirjoja, montako sataa kaikkiaan, vielä niitä pitää lisääkin pakata. Yhdessä meillä on varmaan yli tuhat kirjaa.

Kissa katseli silmät suurina jokaisesta tyhjästä laatikosta vuorollaan kuin olisi maailmanloppu kutitellut viiksikarvoja. Ja mistä sen tietää, kissat aistivat suuria asioita ennen meitä, ehkä maa jossain järisi. Silti luonto oli tänään kaunis, vanhat kunnon saaristolaismarkkinatkin täyttivät rumilla eineskojuillaan joenvarret. Rasvassa kärtsätty ruoka haisi kilometrien päähän, steppailin menemään kuin pieni perkele, kätkin sarveni kampauksella. Hymyilen. Aurinko.

Viime yönä hieman ennen puoltayötä käyskentelin Martinkirkon ympäristössä. Pimeys, nouseva sumu ja kirkon tehokas valaistus yhdistyivät varsin esteettiseksi kokonaisuudeksi, jota kamera ahmi nautiskellen. Tulokset löytyvät täältä.

Paniikki alkoi kun valot sammuivat

Huomasin tulleeni vanhaksi. Sen on täytynyt käydä nopeasti ja melko kivuttomasti, sillä jatkuvaa lihasten kolotusta lukuunottamatta olen havainnut ennakkovaroituksia tapahtumassa olevasta muutoksesta varsin vähän. Ehkä yöunien jatkuva lyheneminen, kuuloalueen kaventuminen ja sydämen satunnainen pamppailu olisivat kertoneet jotain jos niihin olisi osannut keskittää huomionsa. Mutta kun on tottunut vain rimpuilemaan elämän rihmoissa, on vaikea huomata pieniä asioita. Senhän tiedättekin.

Miltä vanhana oleminen tuntuu, saattavat nuoremmat lukijani uteliaina kysellä. Sillä olenhan ollut minäkin vielä hetki sitten nuori, ja nyt, aivan yllättäen, tehnyt tuon suuren askeleen elämänvaiheesta seuraavaan. Voin vastata: mukavalta tuntuu. Oikein leppoisalta. Vanhaksi tultuani olen alkanut kaivata keinutuolia, johon voisin istahtaa kiikkuilemaan iltakahdeksalta viltti sylissä ja hyvä kirja mukana. Tekee mieli antaa maailman virrata ohi. Johan tämä on nähty, juuri siltä tuntuu. Ei jaksa enää edes teeskennellä kiinnostuvansa uusista asioista. Kaipailee menneitä.

Mutta menneiden kaipaaminen ei tarkoita, että haluaisi takaisin sen, mitä on epätoivoisena yrittänyt ja halunnut jo liiankin pitkään. Ei enää tee mieli riehua, seikkailla, tehdä suurtekoja, osallistua, vaikuttaa, olla merkittävä, saada aikaan muutosta. Sitä haluaa vanha ihminen vain käpertyä omaan itseen, elää niukkaa mutta hedonistista elämää, joka perustuu entisten asioiden parempana olemiseen kuin nykyisten. Tietenkin tapahtuu myös hidas mutta lopullinen vieraantuminen todellisuudesta, mutta senkin otan kyllä mielihyvällä vastaan. Seuraavat 66 vuotta voi elää hiljaiseloa.

Minä sinulle tehdä jos saisin

Olen jo pitkään odottanut tämän päivän koittavan, se on lähestynyt vääjäämättä, sen on aistinut värähtelyinä hyisessä kevätilmassa siitä lähtien kun lukitsin talvitakkini vaatekomeroon ja nostin tarrakiinnitteiset talvilenkkarini hyllylle pölyyntymään. Kevät toi kevätvaatteet, joita tietenkin seurasivat, no tehän tiedätte, keväiset aatteet. Jotka tänään materialisoituivat Aurajoen rannassa.

Antakaahan kun kerron alusta. Pitkänäperjantaina en uskaltautunut pois sisätiloista, sillä viime vuosina ihmisten taipumus langeta eteeni on korostunut pääsiäisen aikaan, enkä halunnut tämän toistuvan. Vasta tänään astahdin ovesta harmaaseen valoon, tarkkailin oravien akrobatiaa vielä silmuttomien koivujen oksilla ja aistin tuulosessa tuoksahduksen tulevasta. Bootsien kannat kopsahtelivat Itäisen Rantakadun hiekanmuruiseen pintaan kävellessäni aamun rauhassa kohti auringonnousua. Pitkän nahkatakkini liepeet liehuivat tuulessa, painoin stetsonia syvemmälle päähän ja tirkistelin muita kulkijoita sen varjosta. Kevät on odotuksen aikaa. Molemmat takin alle kätkemäni haulikot väreilivät lähes sähköistä jännitystä, ne halusivat päästä jakamaan oikeutta. Tai aivan mitä tahansa. Olin viettänyt pääsiäisen Turussa, 77 tuntia hiljaisuutta, olin ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, vihdoin valmis. Oli myös käytävä kaupassa, koska en ollut varautunut siihen, että ne olivat kaikki perjantain kiinni.

Hän käveli minua vastaan Myllysillan ja Teatterisillan väliselle kaistaleella jokirantaa. Suurinpiirtein ikäiseni mies, pituisenikin, joskin hänen saappaidensa korot olivat kuluneemmat kuin minun. Hänen nahkatakkinsa oli musta, minun hiekankeltainen. Hänen katseensa lukkiutui omaani. En ehtinyt ajatella, kun käteni oli jo syöksynyt takin sisään. Hän oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, meidän väliimme jäänyt maastopyöräilijä syöksyi tilanteen nähdessään jokeen ja pelasti sillä henkensä. Laukaisin esiin kiskaisemani haulikon suoraan läpi sen ilmavirran, jonka pyöräilijä oli paetessaan jättänyt puhaltamaan kadun poikki.

Tuo toinen väisti, ja hänen takkinsa kummastakin hihasta liukui käsien tukevaan otteeseen automaattipistooli, joilla hän alkoi ajatusta nopeammin tulittaa minun suuntaani. Miksi minäkään olisin tuhlannut aikaa ajatteluun; jos olisin tehnyt niin, olisin hengetön. Ampumieni haulien vielä soittaessa ravintolalaivan kylkeä kuin ksylofonia minä oikkasin ilmaan. Tartuin oikealla kädelläni oksaan, joka yhdestä Rantakadun vanhoista lehmuksista oli hakeutunut kävelytien ylle. Kiskaisin itseni ylös oksalle, yksi luodeista nirhaisi farkkujeni lahkeesta roikkuneen hapsun mennessään. Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen haulikkoa, latasin sen uudelleen, laukaisin, odottamatta vedin oikealla kädelläni esiin toisen haulikon, laukaisin senkin. Tuo toinen maastoutui nurmikkoon lehmusten juurelle ja peittyi ylleen satavaan maahan. Kirosin, ja luotisarja katkaisi oksan, jolla istuin.

Pudottuani maahan minulla ei ollut aikaa ladata haulikoita uudestaan, mutta onnekseni tuon toisenkin ammukset olivat lopussa. Kuin jousen voimin hän ponnahti pystyyn ja syöksyi minua kohti. Kimmahdin jaloilleni ja pyörähdin ympäri. Kierrepotku painalsi bootsinpohjan kohokuvion hänen leukaperiinsä, hän ähkäisi ja lensi selälleen, kierähti pirullisen taitavasti ympäri vauhdissa ja oli jälleen jalkeillaan kiskaisten samalla housunvyötäröltään pitkän veitsen. Se lensi minua kohti kuin maaliinsa lukittu ohjus. Iskin sen kämmenselällä syrjään vain millien päästä kasvoistani ja se upposi lähimmän puun runkoon.

Tartuin omaan veitseeni, se näytti hymyilevän nautinnosta päästessään ahtaasta tupestaan ulkoilmaan. Tuo toinen juoksi minua kohti. Heittelin puukkoa ilmassa kädestä käteen, valmistauduin. Hän oli kohdallani ja minä iskin, tähtäsin rintaan, hän tarttui ranteeseeni ja väänsi. Hengitimme molemmat kiivaasti. Tunsin sydämeni sykkeen, ja yllätyksekseni myös hänen pulssinsa. Olimme lukossa, liikkumatta. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni, veitsi putosi maahan kilahtaen. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja uppouduimme pitkään, kiihkeään suudelmaan lehmusten kosteassa varjossa Adolf Ehrnroothin muistomerkin edustalla.

Kesken jääneet kirjat

Kaivoin kirjahyllystäni pitkästä aikaa esiin Stephen Kingin Musta torni -sarjan kolme ensimmäistä osaa. Alunperin 90-luvun alkupuoliskolla heti ilmestyttyään luettuina ne vaikuttivat omaan kirjoittajaminääni järisyttävällä tavalla. Ne olivat ensimmäistä lukemaani fantasiaa, jonka jälkeen Sormusten herrakin tuntui auttamatta laimeammalta (toki silti hyvältä!). Tapanani oli pitkään lukea nuo kolme kirjaa vuoden-parin välein, mutta nyt väli pääsi venähtämään kaiketi kuuteen. Ja edelleen, vaikka Kingin taso on laskenut paitsi nykytuotannon, myös uudelleenluettujen vanhojen osalta (muutama vuosi sitten luin uudelleen myöhäisteinivuosieni ehdottoman ykköskirjan, Kingin Tukikohdan - ja melkein itketti miten toistaitoiseksi jaaritteluksi se paljastui), on Musta torni edelleen kotiinpaluu. Edelleen hieno, hieno kirja... lähetän tämän myötä terveiset Sir Williamille Poriin, toverilleni matkalla kohti Mustaa tornia.

Jo ties kuinka monetta uudelleenlukua suorittaessa mieleen tulivat ne kirjat, joita en ole selvittänyt ensimmäistäkään kertaa. Ne kirjat, jotka ovat jääneet kesken... onhan niitä, erinäisistä syistä. Muistilokeroista kaivoin esiin seuraavat, pieni otos monien jo unohtuneiden keskeltä:

Kari Hotakainen: Klassikko
Autoista lukeminen alkoi jostain syystä ärsyttää. Myöhemmin tajusin erheeni, varsinkin kun minulle on jo vuosien ajan siteerattu hyviä heittoja kirjallisista päiväkirjoista, jotka tämä teos myös sisältää, ja joihin asti en ensilukemalla edes päässyt ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Ostin viime viikolla tämän omaan hyllyyn, ja luen kohta uudestaan, tällä kertaa, uskoisin, kokonaan.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Kahdesti olen yrittänyt, ja kahdesti olen kerta kaikkiaan hyytynyt jo parinkymmenen sivun jälkeen. Tämän täytyy olla puuduttavinta jauhantaa mitä koskaan on kirjaksi painettu. Herranjumala sentään.

William Faulkner: Ääni ja vimma
Olisin niin hirveästi halunnut pitää tästä, pakonomaisesti suorastaan. Ainoaksi Faulkner-kokemukseksi kuitenkin jäi, ja kesken. En vain saanut kipinää syttymään.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
Kamalan kehuttu maagiseksi scifiksi ja ties miksi cybermagiaksi määritelty teos alkoi kiehtovasti, mutta pian osoittautui että kaikki näppäryydet ja itsetarkoitukselliset yksityiskohdat ovat pelkkää pintaa vailla syvyyttä. Fanfictioksi tämä olisi varmaan hyvä, joskin silti mitäänsanomaton. En vain keksinyt mitään syytä miksi jatkaa loppuun asti.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja
Hienoja novelleja hienosti kerrottuina, sitä en kiellä. Puolivälissä tosin tajusin, että nämä eivät sanottavasti muutu. Kaava toistui. Ehkä en menettänyt mitään kun jäin siihen mihin jäin.

Leena Krohn: Pereat mundus
Turhauttavaa älykikkailua, ei tämä edes tuntunut kaunokirjalliselta tekstiltä vaikka sellaiseksi väitettiin. Pettymys, koska olin Krohnin parista aiemmin lukemastani kirjasta pitänyt.

Donna Tartt: Pieni ystävä
Moni asia ei sattunut niin syvälle sieluun kuin se, että maailmanhistorian parhaan esikoisromaanin (Jumalat juhlivat öisin) kirjoittajan vuosia odotettu toinen teos oli sitten... ei, on mahdoton sanoa. En kerta kaikkiaan päässyt perille mitä se oli. Oliko se yhtään mitään? Ainakaan pariinsataan ensimmäiseen sivuun ei tapahtunut kuin jaanausta. En vain kyennyt edemmäs, kirpaisi niin pahasti mieltä.

Philip K. Dick: Haudasta kohtuun
Minusta Dick vain kirjoitti niin huonosti etten kyennyt lukemaan loppuun. Muut kokemukset kirjailijasta hyvin samanlaisia.

Günter Grass: Peltirumpu
Teoksen päähenkilö oli ärsyttävyydessään seinän takana suomi-iskelmää tauotta kovalla soittavan kerrostalonaapurin luokkaa, ja kirja jäi kesken hyvin varhaisessa vaiheessa.

F.M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Järisyttävän vaikuttava teos, joka pysähtyi sivulle 88 aikani yksinkertaisesti loppuessa. Dostojevskin kieli vei mukanaan. Luin tätä elokuun helteessä keskellä pihanurmea lepotolissa kärpästen suristessa - ja sitten loppui loma ja aika. Sitten kun minulla on jälleen aikaa tuntikausia joka päivä upottaa tähän, minä aloitan alusta ja luen loppuun asti. Ehkä se päivä ei ihan heti koita, harmi kyllä.

Hellään, huomaan

Puolentoista vuorokauden aikana matkustin kolmella eri bussilla ja yhdellä junalla yhteensä yli kolmesataa kilometriä pitkin ruman maamme ankeita maisemia. Onneksi oli käyntikohteena Tampere, tuo kaupunki joka on kuin kotiinpaluun parempi muoto, kaiken selkäydintutun keskeltäkin löytyy joka kerta annos uutta, kuten kahvila jonka ikkunasta olisin ottanut kahvilanikkunakuvia ulos kadulle, mutta kamera nökötti eteisen pöydällä Näsilinnankadulla.

Niin, sinänsä oli kyse paluusta menneeseen monin tavoin. Käyntikohteena pari museoitua näyttelyä, ensin Rupriikin Commodore-näyttely Ready, joka oli varsin pieni mutta kamalan sympaattinen. Mutta missä oli Commodore 16? Koskin ensi kerran elämässäni Amigaan, ei niitä minun kaveripiirissäni ollut, kaikilla Kuusnelonen vaan. Suunnattomalla valkokankaalla pyöri Raid over Moscow - hauska huomio muuten, että kaikki käynnissä olevat pelit näyttivät olevan piraattiversioita. No joo.

Kiinnostavampi näyttely (onhan minulla kuusnelosia kotonakin) oli Vapriikin levynkansinäyttely Covers. Oli kyllä hieno. Mikäli populaarimusiikki tai kuvataide tai aivan erityisesti molemmat ovat sydäntä lähellä, mene Vapriikkiin. Mene jo! Stendhalin syndrooma alkoi orastavana uhata kun näki alkuperäiskokoisina Beatles-kannet. Vuosikymmenten takaa pojat siloposkina katsoivat.

Näiden näyttelyiden yhteisvaikutus vei menneeseen ja sai haikailemaan aikaa, jolloin levynkansitaiteella oli vielä merkitystä, ja jolloin tietokoneet eivät olleet itsestäänselvyyksiä joka kodissa. Kaikki hyvä kehitetään aina pilalle. Riepoo ku harakkaa sateessa.

Utopia uinahtaa

Tein kirpeän ratkaisun, ja soitin Saunalahden asiakaspalveluun irtisanoakseni marraskuusta 1996 ylläpitämäni kotisivu/sähköpostitilin. Tällekin teolle tekee mieli antaa suuria merkityksiä, mutta ehkä, vaikkei tuo tili juuri mitään maksanutkaan mutta maksoi silti, helpotus on niissä mukana. Mitä vähemmän painolasteja ihminen raahaa, sen helpompi hänen tietenkin on. Siihen aikaan kun aloittelin sähköpostikeskustelijan nyttemmin hiipunutta uraani, olivat nuo postiohjelmat vielä sellaisia, että saapuneet viestit imaistiin palvelimelta suoraan käyttäjän koneelle. Jälkeenpäin se on ollut onni ja ilo. Minulla on kymmenien pitkien (todella!) sähköpostien muodostamia keskusteluja tallella vuosilta 1997-2004; juuri sellaisia pitkiä itselle tärkeitä kirjeposteja, joita ihmiset jatkuvasti hukkaavat kun hotmail tai muu vastaava satunnaistyhjentää palvelintaan. Pitkä ja merkittävä pala henkilöhistoriaani, kuin päiväkirja mutta kiinnostavampi.

Silmänkääntövankilassa tämä ratkaisuni näkyy lähinnä siten, että suurin osa täällä julkaisemistani kuvista katoaa. Vielä bloggausta aloitellessani loppuvuonna 2003 ei Bloggerilla ollut nykyistä kätsyä kuvanlisäystoimintoa, minkä vuoksi näin helpommaksi tallentaa materiaalin tuonne kotisivutilaani. Joka nyt siis lakkaa olemasta. Olen tästä harmissani, mutta varmaankin ajan kanssa lisäilen kuvia ainakin joihinkin oleellisimpiin arkistomerkintöihini.

Niin että hei sitten vain, maailman coolein sähköpostiosoite.

Kaiteella

Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.

Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.

Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.

Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.

Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.

Aamua, monsieur

Ehkä viikon kulun voi päätellä siitä, miten maanantai alkaa. Verhojen takaa avautui talvempi maisema kuin pariin kuukauteen, ei toki ihme sillä lumimäärällä, joka eilen taivaalta tömähti. Nälkä oli kiljuva, ja hieman petyin huomatessani että mysliä oli pussin pohjalla jäljellä noin neljännes normaaliannoksesta. Kumosin sen kulhoon paremman puutteessa, päälle maitoa. Ei se ainakaan purkkia avatessa vielä pahalta haissut, mutta vihertävinä kimpaleina kuitenkin mysliin sekoittui. Kuvotusta tuntien kumosin aamiaiseni roskiin. Puurohiutaleita ei kaapissa ollut, eikä leipää. Eikä hedelmiä eikä vihanneksia tietenkään, mitä minusta luulette. Lähikaupan aukeamiseen laskeskelin olevan kaksi tuntia, ja hetken harkitsin popcornien tekemistä aamiaiseksi, kunnes luovuin ajatuksesta. Huomasin öljyn loppuneen. Pelkäsin vatsani murinan herättävän naapurit, kunnes muistin hänenkin pitävän minua hereillä öisin raivostuttavalla ja jatkuvalla hohotuksellaan. Sen jälkeen en enää pelännyt. Keitin teetä, sillä sai nälkää työnnettyä eteenpäin nelisen tuntia, lounastapaaminen on sovittu kahdeksitoista.

Tämän ankean arkipäivyyden ohelle tarjoilen kymmenen triviatietoa itsestäni. Pitävät kaikki niin hyvin paikkansa, että pelottaa mitä kaikkea sieltä verkosta vielä löytyykään.

Ten Top Trivia Tips about Ugus!

1. Finding ugus on Christmas morning is believed to bring good luck.
2. If you put a drop of liquor on ugus, he will go mad and sting himself to death.
3. Owls cannot move their eyes, because their eyeballs are shaped like ugus!
4. It takes more than 500 peanuts to make ugus!
5. Ugus was invented in China in the eleventh century, but was only used for fireworks, never for weapons!
6. If you lie on your back with your legs stretched it is impossible to sink in ugus!
7. American Airlines saved forty thousand dollars a year by eliminating ugus from each salad served in first class!
8. To check whether ugus is safe to eat, drop him in a bowl of water; rotten ugus will sink, and fresh ugus will float.
9. Ugus can grow up to three feet in a 24 hour period.
10. About 100 people choke to death on ugus each year.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

(Tearcandyltä. Pahoittelen layoutia, en jaksa säätää.)

Point well shaken

Totuutta silmiin, ja pahemminkin voisi käydä. Pysäköimme Lomittajan ylitäyteen ahdetun Peugeotin eilen marketin parkkihallin "vain lapsiperheille" varatulle paikalle, sillä me helposti taannumme lapsiperheeksi päätyessämme yli kolmen hengen kokoonpanolla samoille sijoille. Miellyttäväksi lapsiperheeksi tietenkin, joka nostattaa hymyn kaikkien läsnäkatsojien huulille. Shoppailu on hauskaa vain porukalla ja vain jossain lähipuoteja rahtusen kauempana.

Totuutta silmiin, ja taas kuopattiin toiveita. Lounastauko venyi jälleen kahdentoista tunnin mittaan, tällainen tottumus voi tuottaa hankaluuksia työelämässä sitten joskus. Minut herätti aamulla kolme minuuttia ennen herätyskelloa puolikas kulhollinen nallekarkkeja, se levitoi sänkyni yllä kirkuen kuin hornasta manattu succubus. Laavalamppu vielä yskähteli väsyneenä, käänsi kylkeään, mikä minäkin! Mitä siinä yrität! Sika! On hämmentävää miten onnistun toistuvasti viettämään synnillistä ja vihan alaista elämää juuri kukonlauluksi varaamaani pyykkivuoroa edeltävänä iltana. Tähän ei eläin pysty, varsinkaan jos sillä ei ole tarttumapeukaloa.

Totuutta silmiin, ja hyvältä sekin tuntui. Nyt juon järkyttävän pahaa kahvia ja napostelen loppuja pippuriperunalastuja. "Find you with my blind love", Tom Waits stereoissani, ulkona näyttää marraskuun alulta. Jäinen tihku hyhmääntyy rännäksi teiden varsille, talitintti istuu kaiteella yskähdellen. Kynnenjälkiä ikkunassa, heh heh, ei vissiin ahdista.

Mikään ei ratkea.