15.4.06

Minä sinulle tehdä jos saisin

Olen jo pitkään odottanut tämän päivän koittavan, se on lähestynyt vääjäämättä, sen on aistinut värähtelyinä hyisessä kevätilmassa siitä lähtien kun lukitsin talvitakkini vaatekomeroon ja nostin tarrakiinnitteiset talvilenkkarini hyllylle pölyyntymään. Kevät toi kevätvaatteet, joita tietenkin seurasivat, no tehän tiedätte, keväiset aatteet. Jotka tänään materialisoituivat Aurajoen rannassa.

Antakaahan kun kerron alusta. Pitkänäperjantaina en uskaltautunut pois sisätiloista, sillä viime vuosina ihmisten taipumus langeta eteeni on korostunut pääsiäisen aikaan, enkä halunnut tämän toistuvan. Vasta tänään astahdin ovesta harmaaseen valoon, tarkkailin oravien akrobatiaa vielä silmuttomien koivujen oksilla ja aistin tuulosessa tuoksahduksen tulevasta. Bootsien kannat kopsahtelivat Itäisen Rantakadun hiekanmuruiseen pintaan kävellessäni aamun rauhassa kohti auringonnousua. Pitkän nahkatakkini liepeet liehuivat tuulessa, painoin stetsonia syvemmälle päähän ja tirkistelin muita kulkijoita sen varjosta. Kevät on odotuksen aikaa. Molemmat takin alle kätkemäni haulikot väreilivät lähes sähköistä jännitystä, ne halusivat päästä jakamaan oikeutta. Tai aivan mitä tahansa. Olin viettänyt pääsiäisen Turussa, 77 tuntia hiljaisuutta, olin ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, vihdoin valmis. Oli myös käytävä kaupassa, koska en ollut varautunut siihen, että ne olivat kaikki perjantain kiinni.

Hän käveli minua vastaan Myllysillan ja Teatterisillan väliselle kaistaleella jokirantaa. Suurinpiirtein ikäiseni mies, pituisenikin, joskin hänen saappaidensa korot olivat kuluneemmat kuin minun. Hänen nahkatakkinsa oli musta, minun hiekankeltainen. Hänen katseensa lukkiutui omaani. En ehtinyt ajatella, kun käteni oli jo syöksynyt takin sisään. Hän oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, meidän väliimme jäänyt maastopyöräilijä syöksyi tilanteen nähdessään jokeen ja pelasti sillä henkensä. Laukaisin esiin kiskaisemani haulikon suoraan läpi sen ilmavirran, jonka pyöräilijä oli paetessaan jättänyt puhaltamaan kadun poikki.

Tuo toinen väisti, ja hänen takkinsa kummastakin hihasta liukui käsien tukevaan otteeseen automaattipistooli, joilla hän alkoi ajatusta nopeammin tulittaa minun suuntaani. Miksi minäkään olisin tuhlannut aikaa ajatteluun; jos olisin tehnyt niin, olisin hengetön. Ampumieni haulien vielä soittaessa ravintolalaivan kylkeä kuin ksylofonia minä oikkasin ilmaan. Tartuin oikealla kädelläni oksaan, joka yhdestä Rantakadun vanhoista lehmuksista oli hakeutunut kävelytien ylle. Kiskaisin itseni ylös oksalle, yksi luodeista nirhaisi farkkujeni lahkeesta roikkuneen hapsun mennessään. Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen haulikkoa, latasin sen uudelleen, laukaisin, odottamatta vedin oikealla kädelläni esiin toisen haulikon, laukaisin senkin. Tuo toinen maastoutui nurmikkoon lehmusten juurelle ja peittyi ylleen satavaan maahan. Kirosin, ja luotisarja katkaisi oksan, jolla istuin.

Pudottuani maahan minulla ei ollut aikaa ladata haulikoita uudestaan, mutta onnekseni tuon toisenkin ammukset olivat lopussa. Kuin jousen voimin hän ponnahti pystyyn ja syöksyi minua kohti. Kimmahdin jaloilleni ja pyörähdin ympäri. Kierrepotku painalsi bootsinpohjan kohokuvion hänen leukaperiinsä, hän ähkäisi ja lensi selälleen, kierähti pirullisen taitavasti ympäri vauhdissa ja oli jälleen jalkeillaan kiskaisten samalla housunvyötäröltään pitkän veitsen. Se lensi minua kohti kuin maaliinsa lukittu ohjus. Iskin sen kämmenselällä syrjään vain millien päästä kasvoistani ja se upposi lähimmän puun runkoon.

Tartuin omaan veitseeni, se näytti hymyilevän nautinnosta päästessään ahtaasta tupestaan ulkoilmaan. Tuo toinen juoksi minua kohti. Heittelin puukkoa ilmassa kädestä käteen, valmistauduin. Hän oli kohdallani ja minä iskin, tähtäsin rintaan, hän tarttui ranteeseeni ja väänsi. Hengitimme molemmat kiivaasti. Tunsin sydämeni sykkeen, ja yllätyksekseni myös hänen pulssinsa. Olimme lukossa, liikkumatta. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni, veitsi putosi maahan kilahtaen. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja uppouduimme pitkään, kiihkeään suudelmaan lehmusten kosteassa varjossa Adolf Ehrnroothin muistomerkin edustalla.

8 kommenttia:

villain kirjoitti...

Bravissimo.

Anonyymi kirjoitti...

Herranjumala, Ugus, sä olet hyvä. Käsittämättömän.

-Maria

Anonyymi kirjoitti...

<3

Jani kirjoitti...

Voi veljet, mikä meininki!

Myy kirjoitti...

Voimakas tunnelma.

Minulle ei koskaan käynyt näin aurajoen rannalla - tahi muuallakaan. Tosin kaksilahkeisen avaimet tippuivat taskun reiästä jokeen eräänä kesäisenä päivänä, vuosia sitten.

Ugus kirjoitti...

Gracias!

You all make me happy.

Auriga kirjoitti...

Hehehe.... Sovintoseksi on parasta seksiä vrt. American History X :P

Ugus kirjoitti...

Sovintoseksiä parempaa on vielä vihaseksi, jossa ei ole tarkoituskaan lopettaa riitaa vaan paahtaa vain menemään kertyneellä adrenaliinillä ja aggressiolla.