15.5.06

Ennen mua syntynyt

"Muistatko ihan ensimmäistä kertaa kun oltiin näin?" kysyin, hänen lämmin otsansa vasten poskeani. Silitin hänen hiuksiaan, hän hengitti hitaasti, oli hämärää sisällä ja ulkona.

"En", hän vastasi hiljaa.

Se oli kuin piiskanisku kasvoihin. Työnsin hänet kauemmas itsestäni, tunsin raivonpunan nousevan kasvojani ylös. Hampaani iskeytyivät toisiaan vasten, poskilihakset kiristyivät, oli vaikea puhua. Tuijotin häntä silmiin.

"Mitä helvettiä? Miten niin et?"

Nousin seisomaan. Hän putosi sylistäni lattialle, ei sanonut mitään, näytti pelästyneeltä jänikseltä. Kurotin käteeni edellisiltä asukkailta jääneen viskipullon. Se lensi hänen ohitseen, pirstaloitui seinään eikä auttanut. Sisälläni kiehui, olin hetkessä siirtynyt pysyvään räjähdyksen tilaan, en hallinnut lihaksiani. Raivon piti päästä jotain kautta ulos.

"Kulta, älä -"

Hänen sanansa eivät olisi voineet olla turhemmat. Kirkas valkoinen valo räiskyi silmieni takana. Huoneen lautalattia natisi, räsymatto rullaantui. En nähnyt kunnolla, mutta kuitenkin kuulin hänen äänensä, nauroiko hän minulle? Mistä sen olisin enää siinä vaiheessa tiennyt? Lihaksia särki.

"Lyö jumalauta takaisin!" minä huusin. Hän keräsi itsensä, lensin seinää vasten, en tiennyt sattuiko leukaani vai takaraivooni enemmän. Putosin istumaan, polveni koukistuivat eteeni, nyt minä näytin etsiytyvän suojaan. Hän kohosi eteeni seisomaan täyteen pituuteensa. Iso mies, olin halkaissut hänen huulensa ja leukaparta oli tahriutunut vereen.

"Ämmä perkele", hän mutisi. Hetken olin varma hänen tällä kertaa kostavan, tällä kertaa tekevän sen mitä olin pelännyt ja toivonut jo kuukausien ajan. Hän huojui paikallaan kuin patsas, kääntyi pois ja lähti huoneesta.

Kokosin itseni hitaasti. Kello oli puoli seitsemän aamulla, koulun alkuun kaksi tuntia. En ollut tarkistanut kasiluokkalaisten aineita, ne piti palauttaa tänään. Päästyäni ikkunan ääreen näin maan muuttuneen valkoiseksi ja aloin hihittää hysteerisesti. Miehen jäljet kävelivät autolle, hän istui sisällä, näin hänen kumartuneen ratin ylle. Hän hytkyi, nauroi.

6 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Tuohon viimeiseen kappaleeseen päästessäni minä olin jo niin voimattomassa kunnossa, että silmäni poimivat siitä sanat "koulun alkuun kaksi tuntia" ja "kasiluokkalaisten", ja ymmärsin subjektin olevan kahdeksannella luokalla. Se oli niin järisyttävää, että kun erehdykseni valkeni minulle, olin suorastaan pettynyt.

Mikä on täysin suhteetonta siihen nähden, miten mielettömän hyvä tämä silti oli.

taikkari kirjoitti...

Hyvä tarina, hyvin kirjoitettu. Lyhyt ja kaunis, tai karu.

Ugus kirjoitti...

Jani,
kiehtova vaihtoehto olisi tuo ollut. Tämä sai kuitenkin alkunsa äidinkielenopettajuudesta. Se oli ainoa asia mikä oikeastaan ei kirjoitusvaiheessa muuttunut.

Taikkari,
kiitti. Vaikka minun on tietenkin vaikea pitää tätä "tarinana". Tämähän on "blogimerkintä".

taikkari kirjoitti...

Minulle kaikki on tarinaa, oli se sitten fiktiota tai faktaa, ei sen väliä. Blogimerkintä kuulostaa paljon tylsemmältä kuin tarina:)

Ugus kirjoitti...

Totta puhuen olen kanssasi samaa mieltä. Tarinaahan täällä itse kukin luo, jokainen omalla tavallaan.

"Blogimerkintää" käytän näistä omistani juuri siksi, että se on riivatun tylsä käsite. Ettei vain alkaisi vahingossa antaa liian suurta merkitystä näille.

taikkari kirjoitti...

Miten olisi "heittää legendaa"...

Se ei olisi tylsä -ei päivittämistä, ei blogimerkintöjä vaan heitin legendan:)