Kotiseutuni jäänteinä minussa edelleen taistelevat satakuntalainen demoni ja pirkanmaalainen enkelipoika. Tämän seurauksena palaan aina Porista mukanani uusia konekivääritemmolla nakuttavia metallilevyjä (Mokoma: Kuoleman laulukunnaat, vuosikymmenen kotimaisia kiekkoja) ja Tampereella käyn kakkukahvilla. Elämässä pitää olla vaihtoehtoja.
Sauna lämpesi keskimäärin joka ilta, ensimmäisellä tikulla lähti perjantaina, lauantaina jokseenkin heikommin. Muistatteko ne hetket kun on lämmin, alkukesän aurinko ilta-asemissa, on hiljakkoin satanut ja luonto tuoksuu, linnut laulavat joka puussa, käenkin kuulee, ja vanhan saunan piipusta kohoilee hiljalleen savu taivaalle? Ainahan ne hetket muistaa.
Joksikin aikaa minusta tuli vähän yli kaksivuotiaan suosikkihenkilö. Venerantaan kävellessä minua piti ottaa kädestä kiinni. Kivet narskuivat kenkien alla ja mietin mitä tulevaisuudessa sitten.
4 kommenttia:
Hehheh, näyttäytyypä Pori tosiaan kauniina tuossa ylimmässä kuvassa. Keskuskartano on porilaisen arkkitehtuurin helmiä, joita riittää kyllä toki muitakin, ja koko tuon edessä avautuvan aukean pittoreskit yksityiskohdat suorastaan pakahduttavat.
Varmaan sittenkin ihan hyvä että tuo kuva jäi noin pieneksi... liika kauneus on liikaa. Ja porilaisen arkkitehtuurin helmistä helmin on kyllä edelleen Bepop. Se tyrmää vuosien jälkeenkin.
Joo, se on totta, Bepop pysäyttää. Se muuten rakennettiin lapsuudenkotini päälle. Sinänsä liikuttavaa, että sen vieressä kasvavat edelleen ne samat lehmukset joiden varistamia lehtiä minut pistettiin kakarana lakaisemaan, meillä kun ei ollut talonmiestä. Niihin aikoihin oli vielä katupoliiseja jotka vahtivat että jalkakäyttävät olivat siistejä. Tuli poliisi ovelle huomauttamaan jos oli valittamista. Oi niitä aikoja.
Harva kai voi sanoa että lapsuudenkodin päälle on rakennettu postmodernin arkkitehtuurin surkuhupaisimpiin kuuluva riemuvoitto... Vaikka eipä sellaista kohtaloa kovin monen lapsuudenkodille toivokaan.
Lähetä kommentti