X-Files 3.8: Oubliette

Olen tämän kolmoskauden kanssa jatkuvasti väärällä aaltopituudella. Moneen kertaan olen valmistautunut näkemään enemmän tai vähemmän kaavamaisen perusjakson, ja aina lopulta on myönnettävä että kyllähän tässäkin taas oli ihan oma uniikki juttunsa. Oubliette oli toki jo lähtökohdiltaan potentiaalisesti hyvä, tai sanotaanko mieluummin paha, epämiellyttävä: 15-vuotias koulutyttö siepataan kotoaan ja erakkomainen mies lukitsee hänet kellariinsa. Paljastuu että hän on paljon aiemmin pitänyt siellä nyt 30-vuotiasta naista vuosien ajan tämän ollessa vielä lapsi. Tämän yhteyden kautta Mulderkin ajautuu juttuun mukaan, ja hänen pakkomiellettään ajaa tietenkin oma siepattu sisar, jonka kohtalo on muutamien harhaanjohtamisten jälkeenkin yhä epäselvä.

Aihe on poikkeuksellisen raju ollakseen ihan normi tv-tuotantoa. Mihinkään seksuaaliseen väkivaltaan ei suoraan viitata, mutta vihjataan - ja jo tällaisenakin tässä on paljon henkistä painolastia. Näyttelijät osaavat asiansa. Kuvausajankohtana vasta 13-vuotias Jewel Staite siepattuna tyttönä varsinkin on uskottava (hänet kaikki muistavat Firefly-nimisestä sarjasta, kuulemma, outo minulle), ja sieppaajasta tulee mieleen Robin Williams One hour photossa. Ei kai tämä sinällään mikään merkittävä jakso ollut, mutta poikkeuksellisen synkkä. Ei humoristisia heittoja, ei yliampuvan absurdeja kuolemia. Hieno, elokuvallinen toteutus, musiikkikin raikasi melkein väkivaltaisen aggressiivisesti välillä. Viimeinen neljännes osui koskettavuudessaan taas jonnekin sinne, missä minunlaiseni raakki aina saa palan kurkkuun ja ahistaa hirveästi. Kellään ei ollut hyvä olla. Viaton kuoli. Kukaan ei oikeastaan voittanut.

Negatiiviseksi loppukommentiksi todettakoon että Mulderin teorioita pitkällisesti naurettavaksi osoittava Scully alkaa olla jo kliseenäkin huono, kun ne teoriat aina pitävät paikkansa, viimeistä piirtoa myöten. Ja eikös tuo "Mulder elvyttää uhria epätoivoisesti, ja Scully käskee häntä lopettamaan, mutta uhri on sittenkin elossa"-kohtaus ole tehty ennenkin? Onhan? Niin tutulta se tuntui.

X-Files 3.7: The Walk

Onneksi tämän ja The Listin välissä oli sentään yksi jakso. "Suljetussa ympäristössä toimiva henkiolento joka etenee omalla tappolistallaan yksi kerrallaan" on siis nähtävästi seuraava toistuva X-trooppi. No mikäs siinä. Tykkäsin Lististä ja melkeinpä voi sanoa että tykkäsin The Walkista jopa enemmän. Tapahtumapaikka oli tällä kertaa armeijan tukikohta, jonka sairaalassa hoidetaan useita Persianlahden sodassa vammautuneita sotilaita. Kuten vankila aiemmin (ja melkein jokainen paikka joka jaksossa, varmaan päiväkotikin olisi jos joskus X-jakso sinne sijoittuu), on tämä militanttisairaalakin kuin jostain goottitaiteilijan päiväunesta: hämärää kaikkialla, mitä nyt harmaan höyryn läpi valonkajo siivilöityy, aina kovin pitkiä varjoja ympäristöönsä heittäen. Tyypillisen tyylikästä kameratyötä siis, eikä tämä enää yllätä tässä vaiheessa. Outoahan se olisi nähdä Mulder ja Scully päivänvaloisessa ympäristössä, arkisen touhun keskellä.

Mitäpä siis juonesta enempiä. Näyttelijät olivat hyviä. Neliraaja-amputoitua katkeraa sotilasta esittänyt Ian Tracey nyt ainakin (ja pointsit erikoisefektitiimille: oli ihan pakko kesken katsomisen tarkistaa onko näyttelijä oikeastikin raajaton, mutta eipä ole), ja Thomas Kopache perheensä yksi kerrallaan menettävänä ahdistuneena kenraalina oli myös hyvä. Muutamat shokkikohtaukset toimivat keskimääräistä paremmin; tämä oli oikeastaan näyttelijäntyötä ja erikoisefektejä myöten kovin elokuvallinen jakso. Käsikirjoittaja John Shibanin ensimmäinen muuten - nyt kun hänkin on mestoilla, on pääasiallinen X-kirjoittajatiimi tuleville vuosille kasassa. Kenties se tietää vähemmän keskimääräisestä laadusta vajaita täytejaksoja? Aika näyttää.

Non-traffic

Vuoden aikana asuntoni museoitui. Kävin säännöllisesti katsomassa miten remontti eteni. Ei juurikaan. Asiat tapahtuivat nopeina nykäyksinä pitkien seisahtuneiden taukojen väleissä. Kaipasin sohvaani, joka ei väistöasuntoon mahtunut. Se peittyi pölyyn ja unohdukseen. Lapsen piirrokset seinällä kävivät vanhoiksi. Yleensä piirrokset elävät; joku lähtee pois, uusi tulee tilalle. Nämä olivat pysähtyneet syksyyn 2014. Keittiön nurkkiin oli pinoksi kerätty astioita. Vaatekaapit olivat puolillaan vaatteita. Kaikki kirjat, kaikki cd-levyt, vuoden ajan jossain muualla. Pärjäsihän niitä ilmankin, sen sain huomata. Se oli tavallaan huojentava huomio. Sitten joskus kun on aika, voi surutta antaa kaiken mennä.

Nyt palasin kotiin ja olen heitellyt tavaraa roskiin säkeittäin. Tai ainakin varastoinut sitä menemään pois: yksi kaapillinen tyttären pieneksi jääneitä vaatteita. Purkkeja ja kippoja joiden olemassaolokin oli unohtunut. Kirjoja. Mutta on myös kuusi pahvilaatikollista paperitavaraa, oma kertomukseni, sanoin ja piirroksin tehty, ja kaikki ne seinältä poistetut piirrokset, nelivuotiaan näkemys iskästä ja kissasta tanssimassa, valokuvia kaikista elämänvaiheista, sarjakuva joka ei loppunut, muistikirjoja joiden ensimmäiset sivut on käytetty, lappuja, ostoslista jonka alareunaan on kirjoitettu "kiva olla sun muru", lehtileikkeitä joiden tärkeys ei enää avaudu, luentomonisteita ja romutustodistus, kutsu tilaisuuteen ja maksamaton lasku.

Kaksi päivää tuntui oudolta, nyt tutulta. Kissakin voi tänne nyt halutessaan palata. Pitää kysyä haluaisiko.

X-Files 3.6: 2shy

En tiedä mikä on syy siihen että toistuvasti agenttiemme eteen putkahtavat samankaltaiset tapaukset eivät tunnu herättävän heissä mitään muistamisreaktioita (tai tiedänpä: ei-niin-pilkuntarkka käsikirjoittajatiimi), mutta taas niin käy. 2shy on monin tavoin kuin Squeeze, eikä sen paremmin Mulder kuin Scullykaan edes ohimennen mainitse tuosta jaksosta tuttua ja jo kerran sen jälkeenkin esiintynyttä Toomsia. Tälläkin kertaa tapaamme erakkomaisen mieshenkilön, joka melko mielikuvituksellisen mutaation vuoksi tarvitsee yhtä ja tiettyä ravintoainetta muista ihmisistä, jota sitten kerää sarjamurhaamalla. Vaikea sanoa olisiko tämä jakso toiminut paremmin jos Squeezea ei olisi koskaan ollut. Ehkä ei. Juoni oli hyvin geneerinen trilleri, joskin toki internet-chat paikkana josta murhaaja uhrinsa poimi on vuonna 1995 ollut vielä melko eksoottinen. Siitä kai plussaa, monesta muusta ei: jakson naiskuva oli outo, tai sanotaanko suoraan että vanhentunut, siis jo -95 hyvin elähtänyt. Mutatoitunut murhaaja oli toki sopivan epäilyttävä, mutta hänestä puuttui se kriittinen ripaus epäinhimillisyyttä joka teki Eugene Victor Toomsista niin ikimuistoisen. Virgil Incanto on toki nimeään myöten omaperäinen luomus hänkin, muttei aikakirjoihin jäävä. Ei tämä jakso ole X-klassikoita, ja varsinkin viimeinen kohtaus vankilassa, jossa Incantosta yritetään yhtäkkiä kuvakulmilla, filosofisilla julmuuksilla ja italiankielisillä sitaateilla tehdä jonkinlaista Hannibal Lecteriä... Ehei, ei uppoa.

Visuaalisissa efekteissä mennään taas kohtuullisesti äärirajoilla kun vatsahapoilla kokonaan tai osittain sulatettuja ruumiita on ruudun täydeltä. Muuten tunnelma taas oli, kuten yllä kuvailinkin, geneerinen. Aika perus poliisisarjaote tässä jaksossa kyllä oli, minkä Mark Snowkin vissiin oli kyllästyneenä pannut merkille, ja revittelipä sen vuoksi tosi nyrjähtäneillä soundeilla loppukliimaksin aikana. Paras hetki koko jaksossa.

X-Files 3.5: The List

Ensimmäisen kauden kuluessa nähtiin kuusi "paluu kuolleista"-aiheista jaksoa, kakkoskaudellakin aihetta sivuttiin - joskaan ei yhtä suoraan - ja nyt sitten taas. Mitä arkipäiväisintähän tämä alkaa jo olla, mikä mielessä pitäen on vähän hölmöä että Scully alussa naljailee mahdollisuudelle että sähkötuolissa teloitettu vanki palaisi lupauksensa mukaan kostamaan. Mutta palaahan hän tietenkin; hänellä on viiden nimen lista, ja sitä sitten edetään samaan aikaan kun tunnelma vankilassa kiristyy. Henkilökunta saa yhtäkkiä tuntea miltä tuntuu olla "kuolemansellissä", mikä on hyvä idea, ja loppujen lopuksi, vaikka koko ajan yritin vakuuttaa itselleni katsovani aika geneerisellä juonella varustettua täytejaksoa, on pakko myöntää että pidin tästä. The List on tyylikäs jakso, trillerimäinen, hieman kuin kakkoskauden Sleepless. Pääasiallinen tapahtumapaikka on vankila, joka on X-vankilaksikin kolkko. Musta ja vihertävänkelmeä ovat pääasialliset värit, valo tulee jatkuvasti vain säikeinä milloin minkäkin ristikon välistä, kaikuvia kolahduksia ja huutoja ääniraidalla, ja musiikki on lähinnä bassotaajuista jylinää. Vallan hienoa! Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, pelon ja epätoivon sekainen kuolemansellin tunnelma välittyy kyllä, mukaan lukien Scullyn hermostus ylipäätään olla paikan päällä.

Lopuksi agentit, Mulderin epäluulosta huolimatta, päätyvät löytämään ihan ei-yliluonnollisen syyllisen kuolemille, mutta hänkin ehtii heittää henkensä. Pidin tästä lopusta. Pyyhkeen kehään heittäneet agentit palaavat turhautuneina mutta luovuttainena takaisin Washingtoniin, ja katsojille näytetään kun vielä listan viimeinen kohde brutaalisti kuolee. Saavatko Mulder ja Scully koskaan edes tietää siitä? Eivät kai, koska tapaukseen ei enää palata. Siinä mielessä tyylipuhdas loppu, ja uskaliaskin kai; agentit eivät ainoastaan päätyneet väärään lopputulokseen, vaan he eivät koskaan edes saaneet tietoonsa tapauksen loppuhuipennusta. Näinhän kai elämässä asiat menevät, tv-sarjoissa harvemmin.

X-Files 3.4: Clyde Bruckman's Final Repose

Nythän ollaan klassikon äärellä. Tämä on, ainakin minulle, mutta veikkaisin että monelle muullekin niitä ikonisia jaksoja - samassa kastissa kuin ykköskauden Squeeze. Samalla tavalla tälläkin kertaa keskipisteessä on ikimuistoinen vieraileva tähti. Peter Boyle esittää otsikossa esiintyvää iäkästä vakuutusmyyjää, joka sattuu olemaan kirottu ennaltanäkemisen kyvyllä - hän näkee ihmisten kuoleman. Ja kuolemiahan sattuu, kun joku ottaa brutaalisti hengiltä selvänäkijöitä. Bruckman sotkeutuu mukaan kuvioon löytämällä yhden ruumiista talonsa roskiksesta, ja sitten ovat Mulder ja Scullykin mukana, ja simppeli tarina alkaa nopeasti saada oivaltavia vivahteita, hetkiä. Ei niinkään käänteitä, vaikka muutamia yllätyksiäkin toki tulee vastaan, lopussa etenkin. Mutta ennen kaikkea tämä on kertomus vanhasta miehestä joka on luovuttanut tulevaisuuden vääjäämättömyyden edessä. Upeinta tässä Darin Morganin kirjoittamassa jaksossa on komedian ja raskaan surumielisen tunnelman saumaton sekoitus. Suuri ansio tästä lankeaa Peter Boylelle, joka (samoin kuin kirjoittaja Morgan) sai suorituksestaan Emmy-palkinnon. Hän on uskottavan väsynyt, maailman ja kohtalon enimmäkseen lannistama, omaan kykenemättömyyteensä kyllästynyt.

Hiukan etukäteen pelkäsin olisiko tämä jakso menettänyt jotain aiemmasta viehätyksestään, mutta ei suinkaan. Jos mahdollista, nautin tästä groteskien näkyjen täplittämästä hitaasti ja pääosin dialogin voimalla etenevästä kolmevarttisesta nyt enemmän kuin koskaan. Jatkumoakin kehitellään: Bruckmanin yläkerran vanharouva heittää henkensä ja kun hänen jäämistöissään on pieni koira, niin Scullyllehan se päätyy, ja koiralla on ihan oma tarinankaarensa tämän kolmoskauden kuluessa.

X-Files 3.3: D.P.O.

D.P.O. on taas näitä ikonisia jaksoja, kertakaikkisen hyvin muistiin piirtyneitä. Sinällään tarina ei (varsinkaan Marvelin sarjakuvien parissa kasvaneelle) ole kovin omaperäinen: syrjäytynyt teini jolla on selittämätön kyky johtaa sähköä. Siinäpä se oikeastaan... Juoni kulkee oletettua latua alusta loppuun, mutta kyllähän tämän katsoi. Ehkä tämä on kuitenkin niitä jaksoja, jotka ovat jollain tavalla jääneet sinne 90-luvulle. Vuosikymmen näkyy ja varsinkin kuuluu mukavan grunge-voittoisella soundtrackilla; enkä silti tarkoita että D.P.O. olisi jotenkin huonosti ikääntynyt - uskon vain että tämä on ollut paljon coolimpaa nähtävää silloin joskus. Vierailivina staroina ovat tuolloin jo jostain (en kyllä muista enää mistä) varsin tuttu Giovanni Ribisi salamoita kanavoivana luuserina ja vasta myöhemmin pinnalle noussut Jack Black hänen kaverinaan. Kovin 90-lukuista tämäkin. Ja ne kolikkopelit!

Tavallaan taattua kamaa siis, mutta vaikea tästä on sanottavaa keksiä. Näppärä kertajakso, mieleenjäävä ja jotenkin sympaattinenkin vaikka loppujen lopuksi hahmot oli piirretty aika köykäisin vedoin. Nämä olivat enempi karikatyyrejä, (huonon) sarjakuvan henkilöitä. Salamaefektit olivat kyllä näyttäviä.

X-Files 3.2: Paper Clip

Ah, aivan kerta kaikkiaan täydellistä X-meininkiä tämä. Kolmiosaisen jakson finaali, oikeastaan tästä kun pätkii tunnarit väleistä pois, saa elokuvan joka on taatusti parempi kuin se (muistaakseni) hieman lattea varsinainen teatterielokuva joka vasta vitoskauden jälkeen tehtiin (tosin siinä Mulder saa sanoa fuck). Mutta tosiaan niin: se muutaman minuutin mittainen jakso alkaen M & S:n saapumisesta vanhalle hylätylle kaivokselle ja päättyen heidän pakenemiseensa ulos sieltä... Liekö ikimuistoisin X-kohtaus? Hyvin voi olla. Ne loputtomiin jatkuvat arkistokaapit, pimeyttä halkovat taskulampun valokeilat, hämärästä ryntäävät humanoidinpenteleet ja lopulta - avaruusalus. Nyt Mulder on konkreettisesti sellaisen nähnyt, mutta kauaa hän ei ehdi olla vaikuttunut, kun tappajakaarti kurvaa paikalle ja aseet paukkuvat, ja jumaliste onpa toimintakohtauskin tehty televisiotuotannoksi poikkeuksellisen hyvin. Vanhan kaivoshallin tila otetaan majesteettisesti haltuun.

Toimintaa ja tapahtumia on siis enemmän kuin edeltävässä osassa. Salaliiton pääjehuja nähdään lisää (hupaisaa miten nuo tärkeät vanhat herrat ilmeisesti viettävät aikansa vain hengaamalla hämärässä huoneessa nahkaisissa nojatuoleissaan) ja tupakkamies, tuo tähänastinen julman vallankäytön ylipappi, onkin yhtäkkiä alakynnessä: tässä porukassa hän on vain yksi monista, eikä se korkea-arvoisin edes. Kohtaus jossa hän hetkeksi ajautuu hysteriaan Walter Skinnerin toimistossa on mahtava, eikä vähiten sen lähes aavistuksenomaisen hymynkareen vuoksi, joka käy Skinnerin huulilla. Tuo paljon pompotettu FBI:n pikkupomo on yhtäkkiä niskan päällä, ja miten siitä nauttiikaan. Skinner on tässä kolmiosaisessa tarinassa tärkeässä osassa, mistä huomaan tykkääväni suuresti. Loistava hahmo, jotenkin upean fyysinen (hänen tappelunsa näyttävät aina aidoilta, toisin kuin 99% tv- ja elokuvatappeluista) ja mulkvisti, mutta ehdottoman oikeamielinen ja pientä puolustava mulkvisti. Onneksi hahmo pysyi sarjassa mukana hamaan loppuun asti, mutta Mitch Pileggi sai muistaakseni nimensä alkuteksteihin vasta kaudella kahdeksan tai yhdeksän. Pöh.

Lopputulos tälle kaikelle oli kuitenkin synkkä: Mulderin isä kuoli, Scullyn sisko kuoli (Alex Krycek tappoi itse asiassa molemmat - tätä en muistanut!) ja totuus, se jäi saavuttamatta tietenkin taas. Mutta pahin uhka on agenttien yltä Skinnerin nerokkaan bluffipelin vuoksi nyt väistynyt, ja on aika siirtyä yksittäisjaksojen pariin. Muutamia ihan klasareita näyttää olevan tulossa, mitä tuossa jaksoluetteloa vähän silmäilin. Good times.

X-Files 3.1: The Blessing Way

Hiukan ehkä odotusten vastaisesti kolmoskausi ei ala samankaltaisella tihenevän pyörteen tunteella kuin kakkonen (ja jollainen kakkoskauden päättävä Anasazikin oli) vaan pikemminkin tunnelma on harras. Tämä on tosiaan aika yllättävä ratkaisu, mutta hyvä. Sivuhenkilöitä vilisee jälleen, ja oikeastaan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista tässä jaksossa on kyse. Hämmästyttävää että X-Filesin kaltainen toiminta/scifi-sarja on kahden tuotantokauden aikana (no, ne ovat pitkiä kausia - tämä oli tasan viideskymmenes X-jakso) kyennyt hitaasti kasvattamaan sivuhenkilöistään ihan oikeita hahmoja. Jopa Deep Throat vilahtaa, kun kuolinvuoteellaan houraileva Mulder saa tämän piipahtamaan luonaan... ja siitä päästäänkin sitten The Blessing Wayn ongelmapuoleen. Jakso on ehdottomasti Scullyn show; tällä kertaa on hänen vuoronsa olla epätietoisen epäluulon vallassa, jota ei yhtään auta se, että FBI:kin heittää hänet jäähylle. Juonen tällä puolella on hienoja kohtauksia Skinnerin ja niin Scullyn kuin Mulderinkin perheenjäsenten kanssa, mutta sitten on se toinen osasto: intiaaniheimo hoitamassa rituaaleineen Mulderia kuntoon New Mexicon autiomaassa. Nämä eri etnisten ryhmien eksoottisia uskonnollisia menoja esittelevät jaksot ovat aina vähän kyseenalaisia, ja niinpä tälläkin kertaa jää vähän eksploitatiivinen vaikutelma koko kuviosta. Mutta menköön nyt, onpa Mulder saatu taas kuoleman rajalta henkiin, rankkaa tuo agentin homma.

Pääasiassa kuitenkin siis pidin tästä kolmospilotista. Hidas tempo oli Scullyn osuuksissa oivallinen keino kasvattaa surumielistä, väsynyttä tunnelmaa, ja kappas, itse megajuonikin sai ihan oikeasti uusia kiintoisia kuvioita, kun Tupakkamiehen ydinryhmä esiintyy ensi kerran - joukko samanlaisia iäkkäämpiä pukumiehiähän he ovat, mutta muistan kyllä nämä naamat: tyypit ovat tulleet jäädäkseen. Myös Mulderin isän jäämistöstä löytynyt valokuva 70-luvulta oli hieno, vaikka vain vilahtikin: siellähän ne nuorina seisoivat samassa rivissä ainakin isukki-Mulder, Deep Throat ja Scullya tässä jaksossa uhkaillut "Well Manicured Man", kuten häntä jostain kumman syystä krediiteissä kutsutaan. Olikin suoraan sanoen aika että tämä kuvio ihan oikeasti johonkin päin eteni.

Hyvä cliffhangerkin taas - eli juoni sen kun jatkuu!

X-Files 2.25: Anasazi

No niin, toinen kausi saavutti finaalinsa ja teki sen jo tutuksi tulleeseen tapaan, eli kerrassaan eeppisesti. On kuin viimeaikaiset harharetket kanafarmeilla ja tappavien varjojen perässä olisivat tosiaankin vain epämääräisiä hairahduksia totuuden tieltä. Se Suuri Salajuoni jatkuu jälleen, tietenkin, ja oikeastaan X-Files on kuin kaksi limittäin elävää sarjaa: se moniosaisempi kertoo agenteista jotka kulkevat eri puolille Yhdysvaltoja mitä oudompien tapahtumien kutsumana, se toinen (johon kuuluu tällä kaudella kuusi jaksoa) taas kertoo salaliitosta, johon sotkeentuneita tahoja alkaa olla enemmän ja enemmän. Tunnelma on täysin erilainen tässä jaksossa jälleen kuin muutamassa aiemmassa, ja mukavan ympyrällisesti Anasazi muistuttaa eniten kauden avausjaksoa Little Green Men sikäli, että taas kerran väkivaltaisen vainoharhainen Mulder (tällä kertaa tosin hänen asuintalonsa vesijärjestelmään pumpattujen hallusinogeenien syytä) on yksinäisellä ristiretkellä ja päätyy jonnekin jumalan selän taakse, New Mexicoon tarkkaan ottaen, josta löytyy paitsi joku joka osaa tulkita Mulderin haltuun päätyneen koodatun tiedoston hallituksen ufovehkeilyistä, myös junanvaunullinen humanoidinruumiita.

Mielenkiintoisin osuus oli Mulderin isän liittäminen mukaan tähän kuvioon. Hän tuntee tupakkamiehen, ja jotain kovasti ikävää on männävuosina tapahtunut, jossa isukki on ollut osallisena... Mutta mitä, se ei selviä kun myös Krycek palaa ja teloittaa pappa-Mulderin kylmästi. The Lone Gunmen on mukana, Skinner ja Mulder ottavat rajusti yhteen, Scully joutuu pysäyttämään Mulderin ampumalla ja tosiaan taas kerran mennään pykälää lähempänä rajanylitystä kuin ennen. Hienoa kyllä, mutta loputtomiin ei ruuvia voi kiristää. Mitään varsinaisia vastauksia kun ei taaskaan tippunut, ehei, sen sijaan jakso päättyi julman kutkuttavaan cliffhangeriin ja jäi sellaisena kuukausiksi kesätauolle aikoinaan. Tylyä!

Ja näin on tosiaan tultu kakkoskauden päähän, ja on aika rankata viisi onnistuneinta jaksoa tästä kerrassaan oivallisesta kavalkadista. Näin:


1. Little Green Men
Kauden avausjakso oli paras. Ylitsevuotavan angstin ja paranoian riemujuhlaa, jonka nosti oksalle ylimmälle lopulta erittäin onnistunut kuvaus ja musiikki. Sademetsässä sijaitseva observatorio ja sinne saapuvat kutsumattomat vieraat on X-historian parhaita kohtauksia.

2. Humbug
Pitkään harkitsin tätä ykköseksi, mutta menköön nyt vielä toistaiseksi vakava jakso humoristisen edelle (myöhempinä kausina asetelma tulee kääntymään nurin, voin luvata). Lämmöllä ja hienosti kirjoitettu jakso joka tapauksessa kyseessä.

3. Ascension
Lisää paranoiaa ja turhautunutta Mulderia. Alex Krycek on tässä jaksossa hahmona parhaimmillaan, Mulder luisuu romahduspisteen yli ja julma epätoivo, voi miten se pursuaakaan joka käänteestä.

4. Die Hand die Verletzt
Niin kornista lähtöasetelmasta kuin startataankin, mutta voi peijakas miten ikimuistoisen tykki jakso saadaan aikaan. Upeaa musiikkia, ylettömän hyviä kohtauksia jotka koettelevat niin karmeuden kuin mustan huumorinkin rajoja, mikä saa jakson pysymään näppärästi tasapainossa. Hyvä dialogi ansaitsee erityismaininnan.

5. One Breath
Scullyn paluu kuoleman rajalta on psykologista ja "ei-action"-filesia parhaimmillaan. Vaikka käyhän Herra X riehumassa muistettavimmassa kohtauksessaan toistaiseksi. David Duchovny vie roolihahmonsa taas uusille rajoille, mutta epätoivon ja vainoharhan sijasta nyt ollaan lohdullisen, huojentavan puhdistuksen äärellä. Ehkä muutama muukin jakso olisi ansainnut paikan top viidessä, mutta ihan vain aiheuttamansa tunnereaktion ansiosta tämä päätyi listalle.

X-Files 2.24: Our Town

Tässä vaiheessa, kun kaksi kautta alkaa olla paketissa, sarjan tuotantotiimi on päässyt täyteen vauhtiin, saavuttanut huippunopeutensa ja etenee kuin luotijuna. Tavallaan Our Town on täydellinen X-jakso: juoni on samaan aikaan mystinen (alkukolmanneksen aikana heitellään ilmoille mitä oudompia tapahtumia ja vihjeitä), kliseitä kieputtava (pikkukaupunki, uskonlahko, jne...) ja totaalisen yliampuva (kannibaalikaupunki jota johtaa valtakunnallisen broilerikorporaation nokkamies), siihen lisätään sopivassa suhteessa shokkikohtaksia ja huumoria ja se on siinä. Pari pientä kauneusvirhettä tähän sentään mahtuu. Loppuhuipennus nyt ainakin olisi toiminut toisellakin tavalla - tiedän että näitä tilanteita tulee vielä riittämään, mutta oliko Scullyn aivan pakko olla taas muutaman sekunnin päässä kuolemasta? Teloittajan kirves on jo kohonnut kun Mulder tulee paikalle ase paukkuen. Jo nähty, kiitos vaan, tosin roihuavaa kokkoa vasten kuvattuna kohtaus oli kyllä visuaalisesti näyttävä.

Muutenkin ekstrahatunnosto sarjan veteraaniohjaaja Rob Bowmanille. Tyylikkäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja riittää kuin runsaudensarvesta, ja mikäs siinä, ne ovat X-Filesille tyypillistä kuvastoa ja hyvä niin. Eniten pidin silti teaseristä. Öinen metsä oli riivatun kauniin näköinen sinisine kuutamoineen, enkä tiedä miten tuo on kuvattu ja valaistu, mutta vaivaa on varmasti nähty ja onneksi niin. Ai niin, se toinen kauneusvirhe: tietenkin se, että "pikkukaupunki + lihankäsittelylaitos + outo kultti" tehtiin jo kerran aiemmin tällä kaudella jaksossa Red Museum. Molemmista tykkäsin, mutta saapa nähdä tuleeko vielä kolmaskin, kun kerran "syrjäinen maailmankolkka + tiedemiesyhteisö + tuntematon eliölaji" tehtiin sekin kolmesti. Ehkä nämä kaksi tätä yhtälöä jo riittäisivät.

X-Files 2.23: Soft Light

Mistä johtuu että tietyt jaksot ovat vuosien takaakin jääneet aivan erityisen tarkasti mieleen? Kuten tämäinen Soft Light, jota en varmasti ole sen useammin nähnyt kuin muitakaan näitä alkuaikojen jaksoja, eli tahtoo sanoa silloin ensiesitysaikaan 90-luvun puolivälissä ja toistamiseen Subtv-uusintana vajaat kymmenen vuotta sitten. Silti muistin monia kohtauksiakin vallan eksaktisti. Ehkä syynä vain oli se, että tämä oli onnistunut vetäisy. Täysin naurettava lähtökohdiltaan tietenkin: tiedemies onnistuu tykittämään itseään kvarkkihiukkasilla minkä jälkeen hänen varjonsa hajottaa atomeiksi siihen koskevat ihmiset. Oukkidoukki. Mutta sitten taas toisaalta - koko idea on niin älytön ja siihen suhtaudutaan niin vakavasti (no miksei toisaalta, koska X-maailmassahan tämä kaikki on todellisuutta) että homma toimii. Klassinen scifi-tarinahan tämä on, tuo mieleen ne ajat kun scifi toimi pelotteena tieteen vaaroja vastaan. Paranoiakin rullaa mukavasti kehiin Mister X:n myötä, joka on jo aiemmin osoittanut olevansa ei-niin-kiva jäbä, ja otteet sen kun kovenevat. Nice!

Pääroolissa varjoaan pelkäävänä tiedemiehenä on loistava Tony Shalhoub, jonka kaikki muistavat Seinfeldin legendaarisena soppanatsina, "No soup for you!", eivätkö muistakin? No, olihan hän myös lyhytikäisessä mutta hillittömän onnistuneessa sitcomissa nimeltä Stark raving mad, joka Suomessakin esitettiin 2000-luvun alussa, mutta enpä muista enää millä nimellä. Käsikirjoittajakin lienee syytä mainita: Vince Gilligan astuu kuvioihin, ja näissä merkeissä sitten vuosikaudet pysyikin, yksi X-universumin vakiokirjoittajistahan hänestä kehittyi ja hyvä niin, paljon tätä paremmaksi luonnollisesti vielä kehittyi. Ei moitteen sanaa kuitenkaan tästä jaksosta. Kahjo premissi, joka kiikkuu koko ajan ylilyönnin rajoilla, mutta ei ihan keikkaa yli. Tyly loppu, ja musiikkia (aiheeseen sopivan scifiä) oli paljon keskivertojaksoa enemmän. Tykkäsin.

X-Files 2.22: F. Emasculata

Ugh. Onneksi katson näitä jaksoja läppärin näytöltä; ikkunan voi kutistaa postimerkin kokoiseksi jos siltä tuntuu, ja nyt tuntui, usein. Karmeita paiseita poloisiin uhreihinsa aiheuttava tauti alkaa levitä vankilassa, ja sinänsä ymmärrän että tuotantotiimi halusi päästä irrottelemaan efektiensä kanssa, mutta... ei minun teekuppini, kuten sanonta kuuluu. Tämän vuoksi en ikinä katso kauhuleffojakaan. Tiedän että fyysiset efektit ovat vain lateksia ja maalia, mutta jo pelkkä jonkun etovan implikointi etoo. Ja F. Emasculata sisälsi sen verran paljon märkiviä haavoja, ruumiissa ryömiviä toukkia ja kasvoille poksahtelevia paiseita (suoraan sanoen jos jonkun kasvoilla olisi tuollaisia tennispallon kokoisia sykkiviä paiseita kuin tässä jaksossa monella, en tunkisi naamaani kiinni niihin, mutta en eläkään X-File-todellisuudessa, onneksi) että kiintiö nähdä sellaisia on nyt täyttynyt pitkäksi aikaa, kiitos vain.

Juoni sinällään oli napakka ja varsin ripeäotteinen alkaen sademetsästä, päätyen vankilan kautta karkurijahtiin ja onnistuneen jännittyneeseen kliimaksiin linja-autoasemalla. Mulder oli toiminnan mies, Scully jäi karanteeniin tutkimaan tautia, mutta molemmilla oli juonessa oleellinen osuutensa. Tunnelma saavutti paikoitellen tämänkaltaiselle jaksolle epätavallisen paranoidin tason, mistä plussaa - ja lopultahan kaiken takana olikin Yhdysvaltojen suurin lääkefirma eikä hallitus, mikä oli ihan piristävä käänne. Mutta se jäi vähän epäselväksi että mitä tuo kyseinen firma oikeastaan yritti näillä hyönteiskokeiluillaan saavuttaa. No, kuten olen jo aiemmin todennut, ei näihin juoniin kannata niin takertua, go with the flow, man... Loppupuolen kohtaus, jossa säkkeihin pakattuja ruumiita viskottiin polttouuniin oli kyllä sopivan tyly. Siis ihan hyvä jakso, mutta voin kertoa, etten tule katsomaan tätä enää ikinä.

X-Files 2.21: The Calusari

Olin vähän kahden vaiheilla koko tämän jakson ajan. Heti kättelyssä tulee selväksi että kyseessä on X-Filesin tulkinta varsin kulahtaneesta teemasta "creepy kid" (tai jopa "evil kid"). En ole erityinen fani. Lapset eivät ole pelottavia, sori vaan; varsinkaan nämä elokuvien kolkosti tuijottavat "ilkeät" lapset, kiusaannuttavaa sellaisia vain on katsella. Tämäinen vaikutti oudon tutun näköiseltäkin, kunnes selvisi että sama poitsu esiintyi myös ykköskauden jaksossa Conduit pikkupoikana, joka sai abduktoidulta siskoltaan viestejä tv:n kautta. Yksi jakson sisäinen näyttelijätoistokin löytyy: sama tyyppi (siis ihan sama hahmo) on sekä digitaalisen kuvankäsittelyn erityisasiantuntija, että Mulderin valittu mies mitä tulee tuntemattomien substanssien analysointiin. Oliko budjetti jo ylitetty ja kaksi hahmoa yhdistettiin samaksi?

En tykännyt myöskään siitä romanialaisesta "diabloa" huutavasta eukosta (lapsen isoäiti) ja hänen rituaaliukkokööristään; perhemallin Chevroletilla kruisaileva mustiin pukeutunut äijäkolmikko oli melkein koomisen korni. Kaiken kaikkiaan jotenkin perinteisiä kauhuleffakliseitä oli ylitsepursuavasti (ja minä olen nähnyt todella vähän kauhuleffoja - jos tunnistan jonkin asian kliseeksi, sen on sitä pakko olla), varsinkin lopussa heitettiin tehosekoittimeen Manaaja ja Amityville horror kun seinät vuotivat visvaa, ikkunat räjähtelivät, musiikki pauhasi ja kaikki huusivat. Toisaalta tuo viimeinen kymmenminuuttinen oli kyllä tyylikäs. Intensiteetti oli kaikesta korniudesta huolimatta aikalailla oikein väännetty - eli maksimiin. Juuri sellaista tuo kulahtanut juoni kaipasi, tai no, eihän kyseessä nyt sitten loppujen lopuksi ihan se tavallisin "ilkeä ipana"-kuvio ollut, eli pointsit kai siitäkin. Hiukan kyllä ihmetytti Mulderin heittäytyminen täysillä näiden romanialaispappojen manausprosessiin mukaan. Sairaalasängyllä makaavan lapsen kimpussa hyörivä äijäkööri ei herättäisi minun luottamustani, olkoonkin että kyseinen lapsi sihisi kuin itse perkele. Tällä kertaa sentään poltergeist heitteli Scullya ympäriinsä, mikä piristäväksi vaihteluksi laskettakoon. Emmekä edes saaneet kuulla hänen tieteellistä tulkintaansa tapahtuneesta.

X-Files 2.20: Humbug

Floridassa sijaitseva pikkukaupunki, jonka asukkaista iso on erilaisia performanssitaiteilijoita ja karnevaalifriikkejä - ja jossa tapahtuu viimeisin vuosikymmeniä jatkuneesta veristen murhien sarjasta. No mikäs siinä, perus X-kamaa. Mutta kun käsikirjoittajana on Darin Morgan niin oh man. Rakastan tätä jaksoa. Voisin katsoa sen heti uudestaan. Tämä on X-komediaa, mutta X-komedia toimii parhaiten, ei vaan ainoastaan silloin kun se ottaa hahmonsa ja tilanteensa tosissaan. Koko absurdi lähtöasetelma toimii siten, että siihen suhtaudutaan normina: nämä ovat toki friikkejä, mutta on heilläkin elämänsä, työnsä ja ongelmansa; mikä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että kaikki jakson vierailevat hahmot ovat hemmetin outoja aina kaupungin aluksi normaalilta vaikuttavaa sheriffiä myöten. He ovat kuitenkin niin hyvin kirjoitettuja, että kukaan ei vaikuta teennäiseltä tai keksityltä; muutamin oivallisin kohtauksin jokaisen keskeisen henkilön ominaisuudet, luonne, tarina naulitaan paikalleen ja katsoja sympatiseeraa koko tätä sekalaista seurakuntaa koko sydämestään.

Ei tietenkään haittaa, että näyttelijöinä on mukana osaavia tyyppejä. Vincent Schiavelli on aina mahtava, ja Twin Peaks -bongarikin voi taas laittaa ruksin listaan kun Michael Anderson on mukana. Ei tosin puhu takaperin tällä kertaa. Mutta silti - perin kummallinen on se outo sympaattisuuden aura joka ympäröi Humbugia. Olin ensin aikeissa kirjoittaa, että jakso on outo, mutta ei se ole. Tai ehkä juuri se tekee tästä oudon - tämän pitäisi olla nyrjähtäneisyydessään mitä vinksahtanein, mutta ei. Hyviä henkilöitä, lämminhenkisiä kohtauksia, oivaltavaa huumoria. Muutamassa kohdassa nauroin ääneen - sitä paitsi Scully on koko jakson ajan aikaansaavempi, rivakkaotteisempi ja ylipäätään osaavampi agenteista (hänen torakkatemppunsa on täyttä timanttia). Täydet pointsit, ja kakkoskauden ykkösjakson paikka on nyt kyllä lähellä tulla napatuksi.

X-Files 2.19: Død Kalm

Oh boy. Vähän tulee sellainen fiilis välillä, että joitakin näitä vanhoja suosikkijaksojaan ei ehkä kannattaisikaan katsoa uudestaan. Død Kalm oli silloin joskus (ja tarkoitan nyt Salaisten kansioiden ihan ensimmäistä esityskertaa Suomessa 90-luvulla) syystä toisesta ihan lempparijaksojani, mutta nyt huomaan siinä lähinnä ongelmia. Otettakoon hyvät puolet kuitenkin ensin. Tunnelma oli kohdallaan. Tyhjillään jossain Norjan rannikosta luoteeseen ajelehtiva puhkiruostunut jenkkiarmeijan laiva on uskomattoman hyvä tapahtumapaikka klaustrofobiselle jaksolle, ja ympäristöstä tiristetään totta vie irti kaikki. Äänimaailmakin on kohdallaan nitinöineen ja kirskahduksineen ja kaikki pienetkin kolaukset kaikuvat seinistä kuin peltikattiloita sataisi asemahallissa. Musiikkiakin riitää paljon tavallista jaksoa enemmän, ja taas kerran huomaan saavani fläsäreitä Mystiin - enkä tiedä onko Mark Snow oikeasti ottanut vaikutteita sieltä, ehkä tässä vain kaikuu 90-luvun alun auraalinen ajankuva. Joka tapauksessa musa toimii taas. Juonessakin on potentiaalia: sotalaiva on jumiutunut merelle paikkaan jossa aika tuntuu kiitävän nopeasti, miehistö vanhenee ihan silmissä ja laiva ruostuu puhki. No sinnehän agenttien on lähdettävä, ja he löytävät norjalaisesta kalastajakylästä sopivasti amerikkalaisen kapteenin, joka ajaa heidät alukselle purtilollaan. Ja sinne poppoo sitten jääkin, tietenkin.

No sitten niitä ongelmia. Ihan ensin, ja kriittisimpänä: voi hyvän tähden sentään niitä ikäloppumaskeerauksia. Mulderin, kapteeni Trondheimin (se amerikkalainen) ja varsinkin Scullyn kohdalla ne vielä jotenkin toimivat, mutta se sotalaivan miehistö näytti olevan osallistumassa zombipileisiin kuminaamareineen. Ihanko nyt oikeasti ei ollut varaa palkata iäkkäitä näyttelijöitä tähän? Toisaalta tämän vielä juuri ja juuri hyväksyy kun selviää, että oikeastihan tuolla laivassa ei kiidä aika, vaan ilmiön aiheuttaa elimistöön kertyvä suola... Laivan vesijärjestelmä on saastunut. Ok, mikäs siinä. Mutta ilmeisesti se sitten ruostuttaa koko aluksen? Paitsi viemäriputket, koska viemärijärjestelmässä kiertävä vesi on vielä puhdasta? Ja koska agentit alkavat ikääntyä heti laivalle saavuttuaan he kai sitten kävivät ensi töikseen hörppäämässä aimo kulauksen raikasta kraanavettä? Äh, ei näitä pitäisi liikaa miettiä. Pidin dramaattisesta melkein-lopusta kyllä. "I think I hear the wolf at the door", kirjoittaa Scully. Kynä putoaa hidastettuna lattiaan. Fade to black. Sarjan viimeisenä kohtauksena tuo olisi ollut mitä emotionaalisin. Mutta kun on vielä seitsemän ja risat kautta jäljellä niin eipä tuo nyt ihan hampaitakiristäen jännittänyt että mitenköhän agentit selviävät...

Sijoittumisesta tänne pohjoiseen Død Kalm saa tietenkin ison plussan. Järjetön otsikkokin varmaan kuulostaa yhtä hienolta Ameriikassa kuin Die Hand die verletzt, vaikkei mitään tarkoitakaan. Norjaa en osaa niin paljon, että dialogin autenttisuutta kommentoisin, mutta se kalastajakylän kapakka oli kyllä hauska: iso Norjan lippu seinällä ja asiakkaina pelkkiä parrakkaita äijiä villapaidoissaan. Asiaa.

X-Files 2.18: Fearful Symmetry

Uh, tämä oli juuri niin typerä kuin muistin. Tämä on niiltä vuosien 2006/2007 uusintakierrokselta mieleenjääneitä jaksoja, mutta valitettavasti juuri siten, että oli ankein mahdollinen. Sääli sinänsä, sillä teaser lupaa hyvää; itse asiassa teaser on tyypillisen korkeaa ja kutkuttavan outoa X-tasoa, ja niiden parhaimpien joukossa sielläkin. Jokin suuri ja näkymätön riehuu öisessä kaupungissa tuhoa aiheuttaen, aamun sarastaessa elefantti kävelee sumusta kohti rekkaa keskellä valtatietä (visuaalisestikin hieno kohtaus) ja myöhemmin sama norsu on yhtäkkiä hengetön - - du dum, alkutekstit kehiin ja tunnelma on vielä pahaa-aavistamattoman toiveikas.

Kaikki menee kuitenkin metsään. Tai no, lähinnä yksi asia menee metsään ja sen myötä koko jakson voi skipata tästedes jokaisella X-maratonilla (järjestän näitä loppuelämäni ajan kymmenen vuoden välein): juoni. Se on loppujen lopuksi aika oleellinen tekijä. Toki Fearful Symmetry sisältää paljon sympaattisia elukoita ja jopa muutaman hyvän Mulder-repliikin, rennon viidakohtavaa musaa ja silleen. Mutta ei voi mitään: juoni kiertelee, kaartelee, sitten Mulder keksii ilman erityistä syytä mistä on kyse (tai no, mikään ei varmistu, joten hänen "alienit tämän teki"-teoriansa ei oikeastaan ole loppupeleissä kovin uskottava, mutta tämä tulkinta kuitenkin jää voimaan) ja sitten, koko ajan, keskitytään jotenkin kaikkeen muuhun kuin siihen mikä teaserissä oli kiehtovaa. Katsojalla on polttavana mielessä esimerkiksi seuraavat kysymykset: Miksi elefantti oli näkymätön? Mistä se ilmestyi? Miksi se raivosi ympäri kaupunkia? Miksi se oli kohta taas näkyvä (ja kaukana maaseudulla)? Miksi yhtäkkiä kuoli? Mikään näistä ei kuitenkaan saa vastauksen puolikastakaan, eikä se tunnu ketään kiinnostavan, kun henkilöhahmoilla on niinkin polttavia ongelmia kuin että a) eläintarha suljetaan ja b) sen johtajan viittomakieltä täydellisesti puhuva (eih) gorilla uhataan huostaanottaa. Että näin. On eri asia jättää juoni avoimeksi (voimallisesti hyväksymäni ja oikein tehtynä suuresti arvostamani ratkaisu) kuin heitellä ilmaan mahtavia pointteja ja sen jälkeen olla täydellisesti palaamatta niihin. Olin jakson puolivälissä tälläkin kertaa niin pitkästynyt että meinasin kirkua. Vain omistautumiseni tämän maratonprojektini täydellisenä suorittamiselle sai minut katsomaan jakson loppuun.

IMDB kertoi että tämä oli käsikirjoittajan ensimmäinen ja ainoa X-jakso. Ei yllätä ei.

X-Files 2.17: End Game

Juuri kun viimeksi pääsin marmattamaan, niin kakkoskauden alussa ollut ilmiö toistui: kaksiosaisen jakson ensimmäinen puolisko ei vakuuttanut, toinen runnoi menemään täysillä. Siis kuten jaksokaksikossa Duane Barry / Ascension, myös tämä End Game oli täyttä timanttia. Okei: Mulderin siskon ei-siskous selvisi jo nyt (klooneja taas...), "Alien Bounty Hunter" nimellä tunnettu terminaattori alkaa osoittaa pysäyttämättömyytensä ja mikä tässä jaksossa kuitenkin oli parasta: emotionaalinen vereslihaisuus. Kaikkia ahdistaa. Mulder luulee tapattaneensa vastapalanneen Samanthan. Hänen isänsä on kylmäkiskoinen mulkvisti. Scully on taas paitsi kaapattu, myös pelkää Mulderin hengen puolesta jatkuvasti ja SE paras kohtaus: Mr. X ja Skinner ottavat matsia Mulderin asuintalon hississä. Mr. X on tähän mennessä osoittanut olevansa tappavan kova, mutta Skinner on paitsi kovempi, myös oikeamielinen, mikä katsojassa saa aikaan suunnattoman onnentunteen. Hyvä jätkä voitti vetämällä vähemmän hyvää turpaan!

Äh, en mä nyt tiedä oikeasti. Itse salaliittojuoni jää jotenkin taka-alalle, siis kyllähän ekspositiota riittää ja vaikka vastauksia saadaan, niin lähinnä mysteerit vain syvenevät. Pointti olikin siinä lamaannuttavassa vainoharhaisessa pelossa taas, se tuntuu näissä jaksoissa olevan parasta. Se ahdistava kauhu joka näistä hahmoista valuu katsojaan. Heidän toimimisensa pakkomielteisen vastuuttomasti mutta oikealla asialla, enimmäkseen. Jep, hyvää settiä. Mitä raadollisempaa (henkisesti), sitä parempaa; se tuntuu olevan minun näkemyksestäni tästä sarjasta vuonna 2015.

Bonushuomautus: jakson käsikirjoitti Frank Spotnitz, ja tämä oli sittemmin viitisenkymmentä jaksoa kirjoittaneen miehen ensiesiintyminen. Hyvä alku.

X-Files 2.16: Colony

Pitkästä aikaa "Se suuri salaliittojuoni" jatkuu, minkä seurauksena vähän pitkästyin. Ei voi mitään - tämä ihmis-alien-hybridiklooneja, muotoamuuttavia tappajia (tai no yksi heitä vasta on; mutta miekkonen tuli sarjaan jäädäkseen) ja kaikkea kohtaan tunnettua epäluuloa kuhiseva juoni alkaa jo nyt tuntua vähän tehdyltä. Ensimmäisellä kaudella tämä oli parhaimmillaan (E.B.E.) loistokamaa, ja vielä tämän kakkoskauden alussa ihan ehdotonta. Mutta nyt katsojille on tarjottu niiiin hyviä yksittäisjaksoja, että katsoisin mieluummin niitä lisää. Arvelin maratonini aluksi, että oli vain nuoren minun keskittymiskyvyn puutetta, etten pysynyt näissä "truth is out there"-jaksoissa mukana kun niihin aina viikkojen jälkeen palattiin, mutta en minä nytkään ollut enää kunnolla kärryillä. Muistan kyllä että tuota vihreää toksista verta tihkuvat kuolemattomat tyypit ovat ennenkin esiintyneet, mutta miksi kumpikaan agenteista, tai kukaan muukaan, ei viitannut niihin ykköskaudella (jaksossa Eve) nähtyihin klooneihin? Scullykin oli ihan huuli pyöreänä siitä että kloonattuja tyyppejä säntäilee ympäri maata mutta onhan hän niitä jo tavannut. Pah.

Tämän sanottuanikin totean, että jaksossa oli hetkensä. Teaser oli totuttuun tapaan hyvä, ja näytti kuolevan Mulderin, mihin kohtaukseen palataan vasta myöhemmin, koska tämä piru on kaksiosaisen jakson alku, ja teaseria seuraa "two weeks earlier"... Puolivälin jälkeen hieman lattea meininki otti kierroksia ja saatiin muutamia oikein hyviä kohtauksia, Mark Snowkin irrotteli lopussa huolella. Ensi kerran tapaamme myös Mulderin vanhemmat - ja shokkikäänteenä myös hänen lapsena abduktoitu sisarensa palaa, mutta muistaakseni tämäkin meni sarjan edetessä jotenkin kamalan monimutkaiseksi. (ei sillä etteikö hänen paluunsa olisi nytkin ollut vähintään epäilyttävä) Ihan elävästi muistan jotain myöhemmän kauden jaksoa katsoneeni jossa Samantha esiintyi ja ajatelleeni että hitto kun en yhtään ole enää perillä että kuka on mikäkin. No, sitä odotellessa. Jotenkin ohimennen hoideltiin tuo koko sisaren paluu ottaen huomioon että se on ollut Mulderin koko henkilöhahmon keskeinen tekijä; ylipäänsä se syy miksi Mulder on mitä on. Tapauksen olisi pitänyt olla mullistava, eikä se ollut sitä sen paremmin katsojille kuin Mulderille itselleen.

Cliffhanger oli kyllä loistava, siitä täydet pointsit. Ja ehkä mielenkiintoisin seikka koko jaksossa oli heti alussa: David Duchovny sai yhdessä Chris Carterin kanssa tarinankehittelykrediitin. Ohhoh!

X-Files 2.15: Fresh bones

Tästä jaksosta oli jäänyt elävästi mieleen se kohtaus jossa Scully on yksin autossa hautausmaalla ja alkaa raapia kämmeneensä voodoo-orjantappurasta saamaansa nirhaumaa. Fucking hell mutta se on hienosti tehty ja karmea. Haitilainen voodoo on siis päivän sana, ja kun todellisia uskontoja käsitellään on aina vaarana mennä jotenkin korniksi (esimerkiksi ykköskauden surkeimman jakson Shapes intiaanikohtaukset), mutta toisaalta Fresh bones ei onneksi niinkään uppoudu todellisiin rituaaleihin tai uskonnollisiin menoihin sinänsä, vain seurauksiin ja vaikutuksiin. Juoni on ihan oikeasti hyvä. Mukana on jopa (edelleen tai taas) ajankohtainen siirtolaiselementti, kun keskeisenä tapahtumapaikkana on haitilaisten maahanmuuttajien säilömiseen käytetty armeijan leiri, ja sieltä saadaan normaalille X-menolle poikkeuksellinen poliittinen tausta kaikelle tapahtuvalle. Henkilökohtainen muuttuu poliittiseksi, kosto lankeaa niille jotka sattuvat edustamaan samaa kuin joku toinen. Maahanpyrkijöiden kohtelu on epäinhimillistä, ja armeijan leirin sisällä kaikki tapahtuu julkisuuden ja jopa ihmisoikeusjärjestöjen silmien ulottumattomissa. Herra X käväisee sanomassa yhden ikimuistoisimmista X-File-sitaateista: "In case you haven't noticed, mister Mulder, the Statue of liberty is on vacation." Tämä oli aikaa ennen 9/11:ta kun primetime-sarjat saattoivat vielä kritisoida amerikkalaista isänmaata kovin sanoin. Niin ne ajat muuttuvat.

Fresh bonesin avaava teaseri on hienojen X-teasereiden joukossakin yksi hienoimpia ja imaisee kyllä täysillä mukaansa. Kuvasto on koko jakson ajan groteskia ja jotenkin nyrjähtänyttä (kulhollinen toukkia, vertavuotava kinkunsiivu, erilaisia eläimenraatoja ja ties mitä), tunnelma on veitsenteräinen melkein alusta loppuun asti; koska tapahtumat ovat rajuja, ennakoimattomia ja jotenkin unenomaisen kauheita, on katsoja jatkuvasti tietoinen siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Musiikki on sopivan häiriintynyttä sekin. Jo tämän retrospektiivin alussa lupasin bongata kaikki kissat, ja vasta nyt tuli toinen: parikin kertaa esiintyvä sympaattinen naukuja, joka on jopa juonen kannalta oleellinen. Täydellistä tavaraa ihanan karmeaa loppua myöten. En kaipaa yhtään sitä ufosalaliittomeininkiä niin kauan kuin yksittäisjaksot ovat tämän ja viimekertaisen luokkaa.

X-Files 2.14: Die Hand die verletzt

Kakkoskauden ensimmäinen neljännes oli puhdasta timanttia, mutta seitsemännestä jaksosta lähtien taso on ollut vähän kiikun kaakun... Hyvissäkin jaksoissa (kuten Red museum) on ollut omat huonot puolensa, mutta nyt kolahti, vihdoin! Saatananpalvonta on tällä kertaa aiheena, ja on jotenkin hupaisa bongata missä vaiheessa mikäkin paranormaali trooppi tulee sarjassa käsitellyksi. Yllättävän pitkään saatiin odottaa tätä, mutta onpa tehty huolella, ja huomasin myös että tietty satiirinen ote alkaa jo näinkin varhaisessa vaiheessa X-Filesiin pesiytyä. Se ei haittaa kun se on tehty hyvin, ja nyt tosiaan ovat takuutekijät asialla: käsikirjoittajaduo Morgan & Wong pitää traagisen, morbidin, koomisen ja piinaavan balanssia hyppysissään kerrassaan mestarillisesti kun pikkukaupungin (but of course) high schoolia hallitsevat saatananpalvojaopettajat (!) alkavat menettää otettaan asioista joita luulivat hallitsevansa. Siansikiöitä oppilailla leikkauttava biologianmaikka on poikkeuksellisen onnistunut hahmo, ja hänen uhririittinsä aidosti karmivia. Iso plussa ohjaaja Kim Mannersille, jonka kamera-ajot, makrokuvakulmat, hämärää leikkaavat valokeilat ja muut alkavat olla jo siinä rajoilla että menevät tyylikikkailun puolelle... Mutta eivät sitten ihan mene kuitenkaan. Mark Snow irrottelee musapuolella estottoman Manaaja-henkisesti, kuten kuuluukin.

Kerta kaikkiaan, Die Hand die verletzt oli timanttinen jakso (mutta ihan ei selvinnyt miksi otsikko on saksaksi), ja sitäpaitsi sisältää Mulder-lauseen josta tuli minun ja muinoisen avopuolison välinen heitto vuosikausien ajaksi. "The Night Chicago died?" ehdottaa Fox kun paikallinen sheriffi epäilee nuorison kuunnelleen "devil musicia". No ei se nyt näin kerrottuna niin hauska ollut. Mutta täydellisesti ajoitettu sammakkosade jaksosta löytyi ja liikuksiva siansikiö, ja tarpeeksi hyvää dialogia pitämään katsojan tyytyväisenä. Jakson ikäkin näkyy hauskasti: Scully etsii kyllä dataa jo tietoverkosta, mutta kirjastossa agentit selaavat vielä kortistoa. Sympaattista.

Top 100 kaikkien aikojen parasta biisiä, osa 13: sijat 29-24

Niille muutamille jotka ovat tietoisia Silmänkääntövankilan Youtube-kanavasta tämä on varmaan suht tuttua kauraa, mutta johdantona muille todettakoon tämän artikkelisarjan saaneen alkunsa videomuodossa viime syksynä. Ensimmäiset osat höpisin kameralle laveasti ja piirsin kuin Külli-setä. Sitten tapahtui formaatinvaihdos ja seuraava kolmannes listasta muuttui perinteisemmäksi Juutuubintäytteeksi: vähän verkosta etsittyä kuvaa, vähän kertojanääntä. Mutta elämä on muutostila. Jo alkujaan oli tarkoitus emigroida lista tänne blogiin, mutta koskaan en oikein päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä miten. No täten. Ja videot ovat tietenkin sitä mukaa poistuneet kun uusi formaatti on syntynyt. Koska netissä harva asia on ikuista, onneksi.

Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:

29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...

29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.

28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.

27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.

26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.


25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.

X-Files 2.13: Irresistible

Kuten edellä, myös tämä jakso oli aluksi hyytävän hyvä mutta pääsi sitten luisumaan vaarallisen lähelle banaalia. Onneksi loppupuoli pelasti, ja vaikkei tälläkään kertaa oltu tekemisissä minkään kovin mielenkiintoisen juonikuvion parissa (kuolleista muistoja keräilevä estynyt mieshenkilö, joka siirtyy hautajen penkomisesta aktuaaliseen hengiltäottamistoimintaan), oli sentään hahmopuolella yritystä. Chris Carterin kirjoittamana päähenkilöiden välinen dialogi on aina hyvää, ja koko jakson paras kohtaus oli pelkkää puhetta: Scullyn keskustelu psykiatrinsa kanssa. Tavallaan ymmärrän mihin Carter tällä jaksolla (jonka hän on sanonut olevan yhden suosikeistaan, mutta kai sarjan luojalla on oikeutensa oikkuihin) pyrkii - Scully on kokenut pahoja ja kaikki henkinen painolasti on lopulta musertamassa hänet - mutta en tiedä olisiko agentin hermoromahdukseen tarvittu taas kerran kidnappausta ja hengenvaaraa. Liika on liikaa. Ehkä tässä taas kerran tulee sarjan ikä esiin, mutta eikö pikkuhiljaa olisi Mulderin vuoro?

Pääpahis on sellaisenaan lainattu Norman Bates, ulkonäköä myöten, ja on äititraumaa ja Bates Motelin mieleen tuova talokin, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tämä ehkä hieman latistaa jakson iskevyyttä (eikä kukaan poliiseista kertaakaan mainitse Psykoa; minusta lainaukset ovat niin suoria, että siitä olisi sanan tai pari voinut ohimenevänä heittona dialogiin laittaakin), mutta onneksi on ne muutamat silmänräpäykset, joissa tuo robottimaisen kylmä mies näyttäytyy demonina. Hienoja, säpsäyttäviä hetkiä. (ja luin IMDB:stä että tähän asiaan ja tähän hahmoon palataan seitsemännen kauden jaksossa, no huh) Niistä huolimatta "Scullyn romahdus" -jaksoksi tarkoitettu Irresistible on lopulta sittenkin vain "Scully taas pulassa" -jakso, mutta sentään hän ei ole avuton, vaan olisi tämänkertaisen kaappaajansa ehtinyt ilmeisesti kädet sidottunakin päihittää, mutta tulivatpa Mulderin apuvoimatkin oikealla hetkellä ryminällä sisään. Hmhjaa.

X-Files 2.12: Aubrey

Varmaankin yksi epätasaisimmista jaksoista toistaiseksi tämä. Alkupuoli oli lupaava; 1940-luvulla tapahtuneet sarjamurhat alkavat pikkukaupungissa (tietenkin!) toistua samalla kun paikallinen poliisi kokee rajuja näkyjä niistä aiemmista. M & S kiitävät paikalle ja ovat keskellä paitsi kummia murhakuvioita, myös paikallisten poliisien salasuhdetta. Hyviä pointteja: visuaalisesti melkein ylitsevuotavan tyylikäs jakso taas (ohjaaja Rob Bowmania muistan aiemminkin kehuneeni), joskin pimeä. Varsinkin iäkkään keuhkotautisen murhamiehen rähjäinen kotitalo oli upea ollessaan samanaikaisesti sekä maanläheisen kotoinen että kerrassaan kaamea. Kyseistä roolia esittänyt Morgan Woodward oli myös mainio. Näyttelijöistä huomio kiinnittyy tietenkin eniten Terry "John Locke" O'Quinniin, mitäköhän lie Lostin jälkeen mies tehnyt. Itse muistin hänet aina Millenniumista, mutta kyllähän Lost miehen sittemmin leimasi. Aubreyssä rooli on pieni, eikä kovin merkittävä edes.

Kuitenkin vähän puolivälin jälkeen jakson momentti hiipuu ja jotenkin pysähtyykin. DNA-muistissa säilyvät murhanhimoiset taipumukset ovat hyvä idea (eikä erityisen yliluonnollinen nykytietämyksen mukaan - siis en nyt ihan tämän mittakaavan periytymisestä puhu tietenkään), mutta juoni itsessään vaipuu liian kliseiseksi murhaajajahdiksi. Toki kolmen vartin mittapuulla mennään, joten minkäs voi - mutta monet piinaaviksi ja/tai toiminnallisiksi tarkoitetut kohtaukset loppupuolella olivat aika kökköjä ja vähän kömpelöitäkin. Visuaalinen ote säilyi, mutta tarinallinen romahti. Sitäpaitsi Mulderin pitäisi olla kuollut. Mitään syytä siihen että murhaaja pysäytti partaveitseniskun hänen kaulavaltimonsa viereen viime silmänräpäyksellä ei ole. En minä nyt mitä tahansa tuubaa X-Filesiltakaan niele.

Saatesanoja julkilausumille

1. Tiikeri hiipi kadunvarren heinikossa kuin kotonaan. Se ei ollut ennen käynyt kaupungissa, mutta piti pelosta, jonka löyhkäsi kauas jokaisesta kulkijasta. Se tiesi kotiutuvansa kaupunkiin mainiosti.

2. Rick myönsi ettei ollut koskaan ennen ollut tilanteessa jossa häneltä olisi vaadittu moista uhrausta. Hän katsoi Nancyyn vielä kerran, mutta nainen oli ehdoton: joko tai. Rick päästi irti köydestä. Säkki näytti pysyvän ilmassa hetken ennen kuin aloitti syöksynsä kohti kaukana alhaalla vellovaa vettä. Itkua ei enää kuulunut.

3. Savumakrillin tuoksu palautti mieleen sen ainoan kesän jona oli saanut miestä. Ilsa astui saunan eteiseen ja näki lattialla mytyksi viskatun pyyhkeen. Junan vihellys. Kaukana pakopaikkoja.

4. Torkuimme peiton alla vierekkäin ja toisiamme sydänjuuria myöten vihaten.

5. Ravintolavaunussa Sulayman nosti tuopin huulilleen ja haisteli oluen aromia. Ikkunan takana vilisi ohi Paimio. Kännykkä värisi povitaskussa. Hän tiesi mitä asiaa oli ja kenellä, mutta ennen sitä hän tiesi juovansa vielä oluen. Aikaa oli. Poliisit eivät silti ehtisi Kupittaalle ajoissa.

Viiden tähden painajainen

Herään öisin paniikkikohtauksiin. Kesällä keskustelin toisen tämän vuoden esikoiskirjailijan kanssa. Hän sanoi: "Itsestänihän minä puhun mielelläni loputtomasti!" Mutta kun minä en. Vihaan itestäni puhumista - en kykene ymmärtämään miten voisin kiinnostaa ketään. Kun minusta puhutaan, siirrän aiheen muualle ollakseni kohtelias. Kun minulta kysellään asioita, olen anteeksipyytävä, sillä tiedän kysyjän yrittävän olla vain kohtelias.

Tämä on piirre jonka olen huomannut vasta viime vuosina. Regressioterapeutti varmasti löytäisi tähän syyn jostain kaukaa. Että ahdistun muille aiheuttamaani ajanhukkaa sillä siunaaman hetkellä kun huomaan jonkun joutuvan teeskentelemään olevansa kiinnostunut minusta. Ihmissuhteeni ovat kaatuneet melko järjestään siihen, etten puhu. Olen telkien taaksen lukittuun kassakaappiin piilotettu kryptattu arvoitus. Vain nukkuessani tunteet pääsevät irti. Silloin herään.

Keitän kahvit. Kirjoitan. Haluan samaa kuin kuka tahansa, mutta muistan sen vain öisin. En näytä ikäiseltäni. Se aiheuttaa kummallisen harhan. Ettei elämä muka olisi jo enimmäkseen takana. Paitsi että nykyään kuulemma eletään vanhaksi. En millään tahtoisi.

X-Files 2.11: Excelsis Dei

Excelsis Dei muistuttaa edeltävää Red Museumia siinä, että juonenkäänteitä on valtavasti ja vahvasti toisistaan poikkeavia elementtejä sekoitellaan surutta. Mutta siinä missä Red Museum toimi... Hm. En tiedä miksi, jotenkin tämänkertainen ei onnistunut viemään mukanaan. Ehkä syynä oli jossain määrin ongelmallinen hahmojen käsittely: epäilevä Mulder ja teorioita heittelevä Scully on ideana hyvää vaihtelua (joskin tehtiin jo ykköskauden jaksossa Beyond the Sea), mutta jotenkin se tulee nyt takavasemmalta. Kummallakaan ei ole mitään henkilökohtaista intressiä tähän tapaukseen (yltiöankeassa vanhustenhoitolaitoksessa tapahtunut väkivallanteko), joten mitään selkeää syytä normiroolien vaihtumiseen ei ole. Loppupuolella palataan normaaliin, ja huonosti: Scully ei usko että sienet voisivat aiheuttaa hallusinaatioita? Miksei? Aiemmin hänet on sentään melko pätevänä lääkärinä esitetty, nyt Mulderkin tietää shamaanien sienimatkoista enemmän kuin Scully... Ja on oikeassa, ilmeisesti, koska kun jakson loppupuoli (onneksi) lisää kierroksia löysän alun jälkeen, alkavat juonielementit tosissaan kasaantua. On sieniviljelmää ja poltergeistiä, tulvivaa kylpyhuonetta ja maanista maalaria. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta jollain tavalla ne hukataan. Red Museum loihti kiehtovan paranoidin tunnelman pikkukaupunkinsa ympärille, mutta Excelsis Dei on vain ankea, mikä toisaalta on toki tarkoituksellista: hoitolaitos on värejään myöten surkean synkkä ja kaikilla kurjaa. Silti jotain puuttuu.

Parasta jaksossa on Frances Bay. Olen luvannut bongata kaikki Twin Peaks -näyttelijät, joten teen sen taas. Hänen esittämänsä pyörätuolissa istuva Dorothy on hoitolan asukkaista sympaattisin, ja valloittaa jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Niistä ukoista en niin välittänyt: itse asiassa mietityttää joko tässä jaksossa alkaa sarjan ikä näkyä, kun raiskauksella vitsaileva ja naispuolista hoitajaa kouriva vanha kurttuinen äijä on kaikkien mielestä vain kamalan sympaattinen ja hauska. Vaikea kuvitella 2000-luvulla näkevän moista. Periaatteessa siis ok jakso, mutta kaikkea tapahtui liikaa, ja silti liikaa oli myös vain pitkiä kohtauksia puhuvine päineen. Ja eestaas juostiin ympäri giganttisen kokoisen hoitolaitoksen enimmäkseen tyhjiä käytäviä. Ei sytyttänyt ihan hirveästi.

X-Files 2.10: Red museum

Mitä miellyttävimpiä yllätyksiä ovat nämä jaksot, jotka eivät millään tavoin vastaa odotuksia. Niitä on jo aiemminkin osunut joitakin kohdalle, ja nyt Red museum tekee saman taas. Olin valmistautunut olemaan hivenen pitkästynyt, kun jotenkin ensikäsitys tapahtumista oli outo uskonnollinen kultti ja niitähän on nähty, eikä se koskaan ole juonena kiintoisin mahdollinen... Mutta vähän samaan malliin kuin ykköskauden mainiossa jaksossa Eve pommitettiin tässäkin katsojaa ennakko-oletuksilla joita sitten samaan tahtiin vedettiin pois ja vaihdettiin toisiin. Pikkukaupungin teinejä kidnapataan ja löydetään myöhemmin harhailemasta metsästä salaperäinen viesti selkäänsä kirjoitettuna. Ja on uskonlahko, ja karjataloutta, ja väliseinän takaa naapureitaan kyttäävä hiippari, on salaperäinen tohtori ja lehmien hormonihoitoa, ja on lopulta se sama tyyppi, joka kylmästi teloitti Deep Throatin ykköskauden päätösjaksossa. Siinä vaiheessa kun Mulder ja Scully alkoivat yhdistää palasia toisiinsa kuulustellessaan yhtä epäiltyä poliisiasemalla, juoni rullasi jo niin esteettä, että nautinnon väreet kulkivat selässä. Jos jakso nostaa käsivarren karvat pystyyn, sen voi sanoa olevan laadukas.

Amerikkalainen pikkukaupunki on kaikkien näkemieni elokuvien ja tv-sarjojen (ja lukemieni kirjojen, kiitos Stephen Kingin) myötä muuttunut kerrassaan tutuksi paikaksi. Minulla on käsitys siitä millainen sen tulee olla, ja tälläkin kertaa se on täydellisesti oma itsensä: jämäkkä sheriffi, yhden keskeisen tulonlähteen ympärille rakentunut infrastruktuuri (tällä kertaa karjankasvatus), autoillaan kruisailevat teinit ja niin edelleen. Myös Red museumin pikkukaupunki on kaikkea tätä, mutta enemmän, ja ennen kaikkea ympäristö miellytti minua nyt. Maisema on taas havumetsineen ja peltoineen vallan kotoinen. Kuin Pohjanmaan lakeuksia katselisi kun ajetaan peltoteillä, kaunista. Lisäksi taas sataa, kuten X-Filesin jaksoissa usein. Kaikki on luonnonläheistä muutenkin: ulkovalo on räikeä siivilöityessään syksyisten lehtien läpi, pilvet avaralla taivaalla, auringon noustessa saviselta pellolta kohoava usva. Tämän kaiken huomaan nyt olevan sarjalle hyvin tyypillistä kuvastoa, silloin aikoinaan sitä ei niin pannut merkille. Paljon mieluummin tällaista katsoo kuin Miamin tai Los Angelesin ikuisesti vieraita palmubulevardeja ja hellettä.

Melko mitäänsanomattamana mysteeritarinana alkanut Red museum siis otti edetessään kierroksia lisää ja lisää eikä edes tyssännyt tiiliseinään lopussa vaan jätti asiat auki. Niin pitääkin. Täydet pointsit taas.

X-Files 2.9: Firewalker

Ykköskauden paras jakso Ice tehtiin uusiksi jo suht tuoreeltaan (ja Darkness falls oli pirun hyvä jakso sekin), mutta kun nyt jo kolmannen kerran jotain outoa tapahtuu syrjäisiin olosuhteisiin eristäytyneen tiedemiesporukan parissa, tulee mieleen että hittoako FBI sinne tunkee taas. Perusasetelmaltaan Firewalker siis ontuu pahasti. Nyt ollaan mannerjäätikön ja Kanadan aarniometsien sijasta Kalliovuorilla ja siellä sijaitsevan tulivuoren äärellä, mutta lopulta ympäristö jää etäisemmäksi kuin noissa kahdessa ykköskauden jaksossa. Oikeastaan kaikki jää etäisemmäksi - henkilöt kieltämättä käyttäytyvät alusta asti oudosti ja epäilyttävästikin, mutta toisaalta: tämän vuoksi heihin ei katsoja  emotionaalisesti kiinnity vähääkään. Jotenkin kaikki tuntuu jo tehdyltä, ja kaikki etenee liian suurin harppauksin; juoni on liian monimutkainen. Varsinkin alussa ekspositiota paukkaa pitkinä monologeina, ja lopussa sama toistuu. Ei, ei näin...

Hyviä pointteja toki löytyy, missään nimessä Firewalker ei siis ollut täyttä kuraa. Ensinnäkin infektoimansa ihmispolon kurkusta ulos mitä fallisimmin syöksähtävä itiöitä purskauttava sieni-jöpötin on kyllä uskomaton niin idealtaan kuin toteutukseltaankin, huh. Ja loppupuolen kohtaus, jossa käsiraudoin juuri "laukeamaisillaan" olevaan uhriin kiinnitetty Scully ryskii läpi tutkimuskeskuksen, siinä oli meininkiä ja asennetta. Vasara heilui ja sekunteja vastaan taisteltiin. Mulder juoksi samaan aikaan ulkona paikalle, mutta myöhässä taas. Niin tuttu kuvio, mutta toimi kyllä.

Musapuolella Mark Snow irrotteli. Jakson alussa kuullaan melkein scifihtävää elektronista vaibbia, sitten on paljon matalasti tunnelmoivaa murinaa ja muutamasta kohtaa tulee mitä elävimmin mieleen Myst, tuo 1990-luvun puolivälissä ilmestynyt jumalaisen hieno seikkailupeli (jonka soundtrack-levy löytyy hyllystäni). Silti on todettava että joltinenkin pettymys tämä oli. Liian geneeriset henkilöt, liian monesti tehty juoni, liikaa selostusta, liian vähän toimintaa.

X-Files 2.8: One Breath

Öhmm, odottakaas, jotain silmässä... No sanotaan nyt suoraan: olen ihan surkea emotionaalisesti raskaan visuaalisen median parissa, liikutun pienestäkin, ja tällaisista nyt puhumattakaan. One Breath on sarjan näinkin varhaisessa vaiheessa poikkeuksellisen uskalias jakso sikäli, että se on pääasiallisesti scifiä ja toimintaa olevan sarjan jakso, joka koostuu melkein pelkästä odottelusta ja dialogista ja on aivan jumalaisen hyvä. Scully ilmestyy sairaalaan kriittisessä tilassa ja on kytkettynä hengityskoneeseen toistaiseksi. Katsojat seuraavat paitsi tapahtumia sairaalassa - Mulderin lisäksi Scullyn äiti on jälleen paikalla, ja myös hänen sisarensa ilmestyy nyt sarjaan - myös Scullyn pään sisällä. On hienoimpia näkemiäni vertauskuvia kuoleman rajalla kellumisesta tuo köydellä laituriin kiinnitetty vene; en tiedä onko lainattu jostain, mutta hienosti käytetty joka tapauksessa. Ylipäätään katsoja pidetään pienin elein jännityksessä; se, että Scully on veneessä istuessaan liikkumaton, ilmeetön, on hyvä ratkaisu. Hän olisi valmis menemään. Vene lipuu kauemmas, katkeaa se köysikin lopulta.

Vaan olihan jaksossa toki toimintaakin. Epätoivoisina, äkillisinä ryntäyksinä. Ja silti One Breath ennen kaikkea toimii hahmojen ja dialogin varassa. Mutta keskustelutkin ovat vereslihaisia: Herra X on melkein yhtä maaninen kuin Mulder pahimmillaan (ja kerrassaan kylmäveriseksikin mies paljastuu), Tupakkamies joutuu Mulderin pistoolin eteen ja pelaa edelleen kolkkoja pelejään, Skinner on inhimillisempi kuin koskaan ja Mulder lopulta romahtaa, hänen yksinäinen itkunsa asuntonsa myllätyssä hämärässä sairaalasta paluun jälkeen on aika pysäyttävä kohtaus sekin. Näitä tyyppejä tosissaan mankeloidaan, ja kumminkin he vielä ponnahtavat takaisin.

Ja Scully, tietenkin, palaa kuolleista. Mutta niin lujilla katsojaa pidettiin koko kolmevarttisen ajan, että onnen tunne hänen herättyään on aito. Ei tässä mitään ufoja tai salaliittoja tai monstereita kaipaa kun hahmot ovat näin hyviä. Edes Lone Gunmen ei haitannut, vaikka heitä käytettiinkin juuri mahdollisimman tökerösti: tuomaan yhtäkkiä Mulderille läjäpäin informaatiota. Kätevää, mutta laiskaa.

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.

X-Files 2.7: 3

Ensivaikutelmani oli että eih, vampyyrejä. Kuten jo aiemmin sanoin, minut on erittäin vaikea saada kiinnostumaan vampyyreistä; koko konsepti on vain jotenkin niin puuduttava. Mutta loppujen lopuksi itse vampyyrimytologia oli 3:n (kyllä, tuo on jakson otsikko) vähiten ärsyttäviä pointteja. Toki sinällään korni nahkapukuisine "cooleine" verenimijöineen, mutta asetelmassa olisi ollut potentiaalia kyllä ihan dynaamiseenkin jaksoon. Sen sijaan kolmevarttinen menee lähinnä haahuiluun. Mulder on nyt yksikseen (ja on toki tekijöille annettava pointseja siitä, että sarjan toinen pääosanesittäjä pysyy kadoksissa ilman selityksiä tai ratkaisuja), mistä seuraa se, että 3 muistuttaa oikeastaan mitä tahansa geneeristä etsiväsarjaa, jonka pääosassa on apaattinen maailmantuskan painama yksinäinen susi. Mitään kovin X-Fileistä, siis sarjan normaalin olemuksen mukaista, ei tässä nyt oikeastaan ole vaikka Mark Snow sentään päästelee musapuolella menemään. Mulder seuraa murhien sarjaa Los Angelesiin, jossa taustaa tapahtumille tuovat kaupungin laitamilla raivoavat maastopalot, ihan oikeastikin tuolloin taisi sellaisia olla. Niiden tuoma elementti oli itse asiassa oivallinen: kaikissa ulkokuvissa on kummallinen savun läpi suodattuva valaistus (joka on vissiin saatu aikaan greenscreenillä, olin huomaavinani), ja sammutushelikopterien pätpätys pörrää mukavan stereoisesti ympäri settiä sisäkohtauksissakin.

Loppujen lopuksi itse tarina pistää kumminkin haukottelemaan. En jaksanut millään kiinnostua siitä pimusta johon Mulder vampyyriteemaisessa yökerhossa (oh god) iskee silmänsä ja jonka elämäntarinaa sitten saadaan kuulla kuolettavan pitkässä monologissa ja jonka kanssa Fox menee sänkyynkin, ihan hunningollahan mies on selvästi. Vampyyrit käyvät kimppuun ja vähän tapellaan ja kaikki kuolevat paitsi Mulder. Homma hoidettu, paluu arkeen. David Duchovnyn viime jaksossa kehumani tuskainen roolisuorituskin on taantunut turtuneen zombimaiseksi, joskin tähän liittyi jakson ainoa hyvä heitto: "I don't sleep anymore", Mulder sanoo väsyneesti hymyillen kun paikallinen sheriffi kehottaa häntä menemään välillä hotelliin lepäämään. Se hänestä kyllä näkyy.

X-Files 2.6: Ascension

Täydellinen paluu täydellisten kakkoskauden jaksojen pariin viimekertaisen mahalaskun jälkeen. Tai siis eihän Duane Barry toki ollut huono; se oli vain enemmän tv-sarjan jaksoksi naamioitunut idea kuin kunnollinen tarina. Liian temaattinen, etäinen, kaavamainen. Siinä missä Chris Carter sekä kirjoitti että ohjasi kyseisen jakson, on tämä sen suora jatko täysin eri tyyppien tuotantoa, ja tasoero on huima. Scully on siis Duane Barryn, abduktioista hourailevan mielipuolen, kaappaama ja alkaa ihmisjahti, jota FBI organisaationa käy omalla tahollaan, ja Mulder kaikkien ohjeiden vastaisesti omallaan - tai no onhan hänellä sentään agentti Krycek seurana, joskin tuon partiopojan näköisen kaksoisagentin lyhyt juonikaari näyttää tämän jakson myötä päättyvän kun Mulderille alkaa paljastua totuus hänen uudesta partneristaan. Mutta tietenkin Krycekia nähdään jatkossa vielä rutkasti, onneksi, koska hahmossa on potentiaalia vaikka mihin.

Mulderin show on siis epäilemättä nyt kyseessä, ja mies on taas siinä itsetuhoisen pakkomielteisessä moodissaan, jossa jo kauden avausjaksossa Little green men puski eteenpäin totuutta etsien. Tällä kertaa haussa ei ole totuus vaan Scully, eikä tätäkään kohdetta lopulta löydy. Mutta FBI-agentille asetettujen rajojen yli kyllä mennään: aseella uhaten kaapataan näköalahissi, syytettyä pahoinpidellään ja niin edelleen. Duchovnyn suoritus on kympin arvoinen; ei pelkästään pakkomielteinen vimma ole käsin kosketeltavan aitoa, mutta ennen kaikkea se, että joka ainoassa kohtauksessa näkee Mulderin kasvoilta heijastuvan epätietoisuuden tuskan. Hän on joka hetki vain osittain läsnä, koska aivot raksuttavat jatkuvasti sitä, mitä Scullylle on tapahtunut ja miksi. Ja kyllä katsojaakin lyödään, kun lopussa mikään ei selviä. Sentään Skinner taas avaa X-Filesit, mutta se nyt tuskin tulee suurena yllätyksenä kenellekään. Tupakkamies vetelee autuaina henkosiaan, sinemaattisen eeppinen musiikki pauhaa ja maisematkin ehtivät olla komeita kun näköalahissin kanssa sählätään. Bonuspointsit Duane Barryn musiikkimaulle: hänen autossaan soi pakomatkan aikana (Scullyn ollessa takaluukussa sidottuna) Nick Caven Red Right Hand.

Ascension on likimain täydellinen jakso. Intensiteetti säilyy ilman yhtäkään keinotekoisen korostettua säikyttelykohtaa, juonessa riittää jouhevia käänteitä ja pääseepä Gillian Andersonin vauvamahakin kuvaan, kun Mulder kuvittelee Scullyn samanlaisiin abuktiotesteihin, joista Duane Barry näki kauhukuvia viime jaksossa. Kohtaus on oikeastaan aika häiritsevä osittain juuri siksi, että Scully hahmona ei ole ollut raskaana: viimeisillään oleva vatsa tulee aika takavasemmalta.

X-Files 2.5: Duane Barry

Tämä on kuuluisa jakso, sarjan ensimmäisen kaksiosaisen alkupuolisko ja yhtäkkiä tauon jälkeen otetaan aimo harppaus takaisin mytologian puolelle. Painajaismaisista abduktiokokemuksistaan kärsivä entinen FBI-agentti ottaa panttivankeja ja kukas muu kutsutaan hätiin kuin Mulder, joka pikapuoliin löytääkin itsensä puhelinyhteyden sijasta yhtenä vangeista. Mutta Mulder haluaa uskoa, ja kovin graafiselta, kerta kaikkiaan kyseenalaistamattomilta, Duanen humanoidikokemukset vaikuttavatkin. Mutta Scullylla on tarkempaa tietoa - miehen menneisyydestä paljastuu aivovaurio ja taipumus patologiseen valehteluun. Ja juuri kun katsojat olivat mykistyneitä: näin suoraan meille nyt vihjailujen jälkeen näytetään humanoideja ja ties mitä!

Tietenkään X-Files ei voinut antaa mitään näin annettuna. Kyllä sarja senkin lopulta teki, muistaakseni, mutta meni siihen paljon pidempi aika, toistaiseksi oli tyydyttävä vihjeisiin ja arvailuihin, mutta ainakin olemme sellaisen henkilön käsissä, joka taatusti tietää mitä tekee: Chris Carter on paitsi kirjoittanut, ensi kerran myös ohjannut jakson. Kaikesta tästä huolimatta Duane Barry jätti minut vähän kylmäksi. Mitään erityisiä muistijälkiä se ei ollut aiemmilta kerroiltakaan jättänyt, enkä tiedä onko syy se, että kyllä tästä huomaa tuplajaksouden (eli tempo on hidas ja jotkut kohtaukset lievästi venytettyjä) vai se, että varsinkin nyt mutta ehkä jo silloin koko kuvio oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Panttivankitilanteita on nähty elokuvissa ja poliisisarjoissa maailman sivu. Eivät nuo abduktiojututkaan olleet edes vuonna 1994 mitään upouutta kuvastoltaan. Jotenkin Duane Barry on yllätyksetön suurimman osan kestostaan, vasta viimeisen neljänneksen aikana tapahtuu muutama nopea äkkikäänne ja tietysti loppu jää auki. Mutta ehkä vähän kuluneella tavalla sekin. Taasko joku pyskopaatti saapuu Scullyn kotiin? Ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan.

X-Files 2.4: Sleepless

Yritän olla toistamatta itseäni, mutta minkä sille voi kun sarjan taso on singahtanut niin pilviin. Ykköskaudella Sleepless olisi vielä ollut aika unohdettava perusjakso, nyt jokainen pienikin asia on tehty viimeisen päälle hyvin. Juoni on oikeastaan melko elokuvallinen: Vietnam-traumoista kärsivä veteraani tappaa syyllisuudentuntoisia joukkuetovereitaan 24 vuotta sodassa tapahtuneiden raakuuksien jälkeen, mutta miten, se ei heti olekaan ihan ilmiselvää, ja pian paljastuu että kyseiselle joukko-osastolle on tehty varsin radikaaleja kokeita sotavuosina. Elokuvallisella tarkoitan siis sitä, että tästä tarinasta ja asetelmasta olisi saanut hyvinkin näppärän jenkkien sotahäpeää puivan trillerin vähän Sevenin henkeen. Mutta tämä juoni ei ole nyt tärkein, se on taustakauraa sille suuremmalle kuviolle, joka muhii taustalla taas kiivaammin kuin pariin viime jaksoon. Tutustumme ensi kerran agentti Alex Krycekiin, joka on innokas siloposkinen Mulderia fanittava nöösiagentti vielä tässä (aina viimeiseen kohtaukseen asti...), ja suorastaan sympaattista on se, miten kaiken kokeneet konkarit Mulder & Scully häntä dissaavat. Ja tavataanpa myös Deep Throatin paikan sisäpiirinmiehenä perinyt herra X - kiukkuisempi ja vastahakoisempi kuin DT, mutta mielenkiintoinen hahmo heti.

"Se suuri juoni" siis etenee aimo harppauksin, kun X-mytologian keskeisiä hahmoja pelmahtaa framille, ja sittenkin se miksi eniten pidin tästä jaksosta oli tuotannon taso. Näyttelijät olivat loistavia kaikki, musiikki - ah, vihdoin Mark Snow pääsee ykköskauden parhaiden hetkiensä tasolle tällä kolkolla industrial-pianokalkatuksella, hyytävää. Ja ohjaaja (Rob Bowman, yksi keskeisistä X-ohjaajista) on aivan villinä: hillittömiä kamera-ajoja, pitkiä otoksia, pyörryttäviä kuvakulmia, kaiken kaikkiaan teemaan sopivasti unenomainen ja vainoharhainen tunnelma ensi hetkistä lähtien. Laatukamaa, vaikka perustarinan simppeliys jättääkin tämän pykälän verran vaikkapa edeltävän Bloodin alapuolelle. Mutta Gillian Anderson saisi jo pian synnyttää, Scullyn nimittäin mielellään jo näkisi tositoimissa.