Top 100 kaikkien aikojen parasta biisiä, osa 13: sijat 29-24

Niille muutamille jotka ovat tietoisia Silmänkääntövankilan Youtube-kanavasta tämä on varmaan suht tuttua kauraa, mutta johdantona muille todettakoon tämän artikkelisarjan saaneen alkunsa videomuodossa viime syksynä. Ensimmäiset osat höpisin kameralle laveasti ja piirsin kuin Külli-setä. Sitten tapahtui formaatinvaihdos ja seuraava kolmannes listasta muuttui perinteisemmäksi Juutuubintäytteeksi: vähän verkosta etsittyä kuvaa, vähän kertojanääntä. Mutta elämä on muutostila. Jo alkujaan oli tarkoitus emigroida lista tänne blogiin, mutta koskaan en oikein päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä miten. No täten. Ja videot ovat tietenkin sitä mukaa poistuneet kun uusi formaatti on syntynyt. Koska netissä harva asia on ikuista, onneksi.

Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:

29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...

29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.

28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.

27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.

26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.


25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.