<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

2.8.15

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä 

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.


Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker