Alakyläntieeli "Havaintoja länsisuomalaisista mikrouniversumeista, osa 2"

Jos joku olisi minulle ennen eilistä projektinaloituspyöräilyäni ehdottanut kolmentoista kilometrin matkan polkemista, olisin kavahtanut ajatustakin moisesta maratonmatkasta. Vaan kun se oli tehty, se tuntui vain hyvältä alulta. Tänään projekti tietenkin jatkui, kohteeksi valitsin Pitkämäellä sijaitsevan Alakyläntien. Eikö kiehdo mielikuvitustanne? Ei minunkaan, osittain sen vuoksi valitsin juuri tämän kohteen; Pitämäki. Alakyläntie. Mitäänsanomattomuutta, ja minun on kurinalaisesti kannustettava itseni tutustumaan myös tällaisiin kohteisiin.

Ylioppilaskylä oli jälleen reittini alkumatka. Kuinka monta kertaa tämän vielä jaksaa inspiroituneesti polkea, ajatukset jo tulevissa sadunkaltaisissa ihmekohteissa askarrellen? Useita, voin luvata ainakin itselleni. Pientä vastatuulta, mutta tänäänkin lämmintä, matkani jatkui ilman varsinaisia tapahtumia Tuomaansillalle asti; eilen alitin sen, tänään kuljin sitä pitkin joen yli. Pysähdyin ottamaan kuvan työmaasta, Aurajoen rantaan valmistuva uusi kävelyreitti on vielä hiekkavalleja, traktoreita ja aukirevittyä maata, mutta vuoden päästä se on varmaan jo voittanut palkintoja.



Niinkin pieni asia kuin tie voi erottaa asioita kokonaisuuksiksi. Helsingintien pohjoispuolella on Lonttinen, tuo pieni ja sympaattinen ainakin toistaiseksi lähinnä vanhoista puutaloista koostuva ex-räkälä, jonka imago kuitenkin kohentuu silmissä koska kaupungin silmää- ja varsinkin rahaatekevät sitä haluavat; onhan törkeää että tuollainen köyhälistökortteli on jäänyt yhteen parhaimmista joenrantamaisemista, eikä se kyllä enää mikään köyhälä tietenkään, en minä sillä. Eteläpuolella tietä Verkahovi ja Tervatori, uusia kerrostaloja, joista huokuu lähinnä masentava kolkkous, vanhuus hiljaa suhahtelevien hissien ja aidattujen pihojen ainaisessa turvassa. No, on siellä leikkikenttiäkin eli ehkä aavistukseni ovat vääriä.

Aninkaisten risteyksessä menee siltoja, ramppeja, teitä ja liittymiä moneen suuntaan ja siellä heiluvat niin MacDonaldsin kuin Hesburgerinkin liput. Pendolino odotti vuoroaan tunnelissa kuin luoti aseen piipussa, miljoona autoa ohitti sen sinä aikana kun yritin kuvata, se kiristeli hampaitaan. Minun oli hyvä olo. Loputtomien suojateiden ja erisuuntaisten käännösten jälkeen pääsin jatkamaan samaan suuntaan johon olin jo matkalla alunperinkin ollut: kohti Pitkämäkeä!



Ratapihankatu on pitkä, suora ja ankea. Jokin sen rakennuksissa on väärin; se on liian rapistunut ollakseen niin keskeinen, niin pimeä ollakseen niin avara - siltähän puuttuu kokonaan toisen puolen rakennukset, ja tästä aukeasta ratapihastakin huolimatta se on aina varjossa, aina synkkä. Ei tajua. Tuulitunneliefekti kirmasi vasten minua kuin lauma villejä shetlanninponeja, minkä vain hymyillen huomioin. Näin lyhyessä ajassa olen kasvanut armottomaksi polkijaksi, jota eivät ylämäet eivätkä tuulet hetkauta kuin satunnaisesti, huonona päivänä.

Nyt ei ollut sellainen. Aloin miettiä tiloja, niiden leimautumista tilanteisiin ja ihmisiin. Ratapihankatu on ensimmäisiä asioita joita Turusta tiesin, koska sisko kulki sitä pitkin yhden vuoden junalta bussille kauan ennen kuin minä Turkuun muutin ja muisti aina mainita miten synkkä katu tuo oli... mutta nyt toistan itseäni. Tarkoitus oli... tai ei kai sitä pyöräillessä tiedä mikä on tarkoitus. Ajatukset kiitävät, ne laukkaavat hallitsematta, singahtelevat pienistäkin ärsykkeistä toisaalle, ja ärsykkeitähän riittää, kuten äsken vuoroaan odottanut Pendolino, joka ylväänä vihdoin suhahti ohitseni, se oli saanut luvan mennä. Ja minä mietin: Ratapihankatu, sitä pitkin kävellään ihmisten kanssa kun he saapuvat junalla tänne tai lähtevät pois. Sitä pitkin olen itsekin kävellyt, monen kanssa, yksin, yöllä, aamulla, eri suuntiin. Niin paljon muistoja yhdellä kadulla, ja ovatko ne kaikki hyviä? Kyllä, käytännössä jokainen, minkä vuoksi onkin niin hullua kadun aina yhtä ahdistava synkkyys ja syksynkaltainen ankeus. Ratapihankatu, "ikuisen syksyn katu". Kraist. Sieltä oli päästävä pois.

Onneksi aurinko alkoi paistaa rautatieaseman luona. Asemanpuistoon pysähdyin, ja minut ajatuksistani herättivät lippu joka liehui ja ruusu, joka iskettiin pyöräni koriin: "You help me? Little money? Two hundred euro?" Kyllä, kadulla oli liikennettä, ja kyllä, avuntarvitsija yllätti minut kun kameraani räpläsin, ja silti olen varma että kuulin oikein, että hän pyysi kahtasataa euroa. "No", vastasin. Hän nappasi ruusunsa, minä polkaisin, niin häirinnästä suuttuneena että ylitin seuraavan risteyksen PÄIN PUNAISIA ja irvistin.



Pian sitten, se suuri hetki joka viimein veisi minut sinne mihin projektini tarkoituskin: ennenkokemattomille seuduille. Voi miten uljaalta Naantalin pikatielle vievä pyörätie näyttikään kun se katosi tunneliin, jonka yllä juuri silloin sekä vanha dieselveturi että Intercity vaunuineen seisahtuivat. Olisi saanut hienon kuvan, mutta kuka nyt alamäkeen pysähtyy kuvaamaan, ja olinhan joka tapauksessa niin innostunut siitä mitä oli tulossa... En malttanut.

No, olenhan minä autoilla täällä käynyt, tottahan minä nyt tämän seudun citymarketit ja muut olen joskus kolunnut, mutta pyörällä kaikki on eri. Ehdin nähdä mäntymetsän, tienviitat, jokaisen rakennuksen jokaisen tiilen. Ajoin hitaasti ja nauttien, ja ensin vanha rakennuskanta kiehtoi minua, pian vaihtui hirvittäviin halleihin. "UUDISTUNUT SUPERMARKET MANHATTAN!" Helvetin hienoa; jo pelkkä nimi "Manhattan" on supermarketille sellainen mauttomuudenosoitus että meinasin kuvottua pyörineni ojaan. Tätäkö tämä onkin? Tämäkö minulla on vastassa jokaisessa Turun kolkassa? Kunpa kaupunki ei tekisi tätä minulle...

Eikä tehnytkään. Hetimiten Manhattanin ohitettuani kohteeni tulikin vastaan sananmukaisesti aidan takaa. Pysähdyin risteykseen, hieman hämmentyneenä, mutta toisaalta tyytyväisenä siitä että ensivaikutelmani oli ollut jo karttaa lukiessa oikea: Alakyläntie oli yhtä arkipäiväinen ilmestys kuin nimensä: kaakelitehtaan hehtaarien kokoinen varasto, muutama iso omakotitalo ja drive-in Hese. Banaalia! Otin kuvat, jatkoin matkaa ja eksyin.



Kähäri, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen! Se kävi nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Huruttelin kallioiden ja vuorimäntyjen reunustamalla kadulla katsellen rikkaiden taloja, tiedättehän tyypin: kolme kerrosta, kaksi autotallia ja 2,2 metriä korkea aita. ME asumme täällä, katso sinä luuseri vain tietä. Ja tosiaan, käännyin pois ja sitten vastaani tuli yhä uusia teitä, joilla jokaisella nimi joka oli entuudestaan outo. Olin joukon kadunnimiä painanut mieleeni kartasta ennen lähtöä; osuisin varmasti ainakin jollekin niistä Kähärin suunnalla paluumatkalla harhaillessani, mutta tässä suhteessa petin odotukseni. Eksyin paremmin kuin koskaan. Mutta katsokaa nyt tätä, kukapa ei tuonne katoaisi:



Kujat kävivät kapeammaksi, kadunnimet oudommiksi: "Kähärin puistotie". Oliko tosiaan Kähärissäkin sellainen? Rapistuneita puutaloja, reppu selässä harhailevia pikkulapsia, kysyisinkö heiltä, mutta vain vitsinähän minä sellaista ajattelin. Muistin aiemmat pohdintani: kun olen ensi kertaa elämässäni täällä yksin ja eksyneenä, vaikuttaako se myöhempään käsitykseeni alueesta? Yhtäkkiä vastaan tuli Kastakaisenpolku, ja tiesin saman tien missä olin. Olin eksynyt Raunistulaan asti. Kaunis puisto, jostain koulun kellojen pimahduksia, pian vastassa tuttu Hese, kotipitäjästä Turkuun saapuessa bussin ikkunasta aina nähty, ja sitten olin Virusmäentiellä, tuolla Suomen kauneimmalla vanhalla kulahtaneella laitakaupunkiraitilla.



Siellä, siilon ja eilenkin mainitun alkoholistien ensisuojan ohi hurutellessa tajusin: minä olen olemassa fyysisenä olentona juuri tällä hetkellä tässä universumin pisteessä. Se teki siitä hetkestä merkityksellisen; se oli ainutkertainen. Ylitin rautatiesillan, Lonttinen taas, sinäkin perkele, anteeksi että menomatkallani parjasin. Hyvinhän sinulla näytti pyyhkivän. Kotona taas tuntui siltä että on jotain saavuttanut. Olin ulko-ovenkin jättänyt vahingossa auki kun lähdin.



Toisen pyörämatkan pituus: 10,6 kilometriä.

3. Linjaeli "Kuinka tutustutaan Turkuun pyörällä ja nähdään kaupunki kauniina ja virkeänä, osa 1"

No niin, projekti on pyörähtänyt käyntiin ja se on jalotavoitteinen ja pitkään harkittu: allekirjoittanut hyppää pyörän selkään aina kun ilma on kaunis ja pyöräilee Turun alueella jonnekin mihin ei ole koskaan ennen pyöräillyt. Moniuloitteisen projektini keskeiset syntysyyt ovat seuraavat:

1) Turussa pian kahdeksan vuotta asuneena olen tutustunut kaupunkiin parin kilometrin säteellä keskustasta esimerkillisesti, mutta onhan tätä Oopua kauempanakin; edelleen ovat näkemättä sekä Palli että Puistomäki, niin Ilpoinen kuin Pansiokin, Vaalasta ja Takakirveestä nyt puhumattakaan. Tämän projektin suoritettuani olen Turku-guru, mikä hävettää jo etukäteen.

2) Liikunnallinen aspekti. Tai siis, olenhan minä ihan hyvässä kunnossa enkä oikeasti mitään lisäliikuntaa tarvitse. Mutta kun elopaino on viimeisen vuoden aikana noussut 13 kiloa (sitä edeltävät kymmenen vuotta se pysyi tiukasti samoissa lukemissa) niin mieleen hiipi kaamea ennakkokuva keski-iästä ja vatsamakkaroista. Menoksi.

3) Oppiminen siihen, että kaupungissa on mahdollista pyöräillä. Tähän asti olen ollut varmassa uskossa, että jokainen joka uskaltautuu pyörän kanssa autoliikenteen sekaan, on väistämättä kuollut viimeistään kolmannessa risteyksessä. Näistä kuolemista vaietaan hallituksen toimesta. Paitsi ehkei; ainakin ensipyöräilyltäni selvisin kotiin, eikä se niin kamalaakaan ollut.

4) Jotain tekemistä tasaisenharmaisiin päiviini, mikä ei koskaan ole huono ajatus.

Elihäntä tekninen toteutus on tällainen: valitsen kartasta kadun jolla on sekä a) kiintoisa nimi, että b) se sijaitsee seudulla jolla en ole aiemmin liikuskellut. Matkan varrella kuvaan, takaisin päästyäni kirjoitan blogimerkinnän. What fun! Ihan ykköskohteeksi valitsin jotain kevyttä, ei tuntematonta seutua vielä, lähinnä tottumista pyöräilyyn ja sen sellaista... Kohteeksi siis 3. Linja. Jaa Turussa hä? No kyllä, sitä itsekin luulin aikoinaan ensin painovirheeksi kartalla, mutta satamastahan tuo Siitosen Fredin tunnetuksi tekemä kadunpätkä löytyy. Matkaan!



...paitsi että pyörän etukumi oli tyhjä kuin lompsa, ja pumppu lainassa kaverilla, joka ei ole kotona. Aikani säädettyä sain kolmannen osapuolen raahattua paikalle ja vara-avaimet käyttöön, aurinko tuli esiin pilvien takaa, sain armaan pumppuni takaisin ja riuskasti töihin! Etukumi täyttyi, jokseenkin. No niin. Asiaan.

Ylioppilaskylä oli tosiaan rauhallisen keväinen aamuyhdentoista maissa, oikaisin heti ensi tilassa asfaltilta jokirantaa myötäilevälle hiekkapolulle, jota pitkin ajaessa on vastarannalla maisemaa, on. Viime aikoina tapetilla oleskelleet ensisuojan asukitkin näyttivät räkötyksestä nauttivan, nojailivat aitaansa vasten ja sauvalenkkeilijät ohittivat heidät nopsaan ja poispäin katsoen. Niinpä niin, minä lisäsin vaihdetta silmään, ohitin Nummenrannan yhä laajemmaksi sikiävän kerrostalotyömaan ja olin matkalla länteen. Sukelsin kuin kesään, ja vauhti hurmasi. Onwards into infinity!



Alitin Helsinginkadun, saavuin Åbo Akademin takamaille, jossa parveili kauniita nuoria opiskelijoita jotka varmasti naureskelivat juuri minulle, en oikein puhettaan ymmärtänyt. Keskityinkin muuhun: tässä kohtaa liityin pyörätieltä Piispankadulle, ja siis ensikosketukseni ajotiellä kurvailuun tapahtuisi. Jännitti niin että silmissä sumeni, mutta yllätyksekseni kukaan ei ajanut ylitseni. Toisaalta Piispankadun aktiivisuusaste vastaa suurinpiirtein haukottelevaa laiskiaista, minkä vasta jälkikäteen tajusin. Oiva alitajuinen reitinvalinta, ja saavuin tuomiokirkolle, jonka ympäristön kiviharkkolaatoitus pisti iskarit koville. Liikennevalot. Mutta niissä on kävelijän kuva! Koskevatko ne myös minua! Paniikki harppasi elimistöön, mutta kun valo vaihtui vihreäksi en enää ajatellut, ehei, olin matkalla edemmäs, olin osa kaupungin täyttävää polkupyöräpataljoonaa, oli mentävä, ei saanut pysähtyä...

Ylitin tien ja pysähdyin. Tarkoitukseni oli alunperin kurvailla joen itäpuolta lähelle satamaa ja ylittää vesieste vasta siellä, mutta nyt niin kävelijät kuin pyöräiljätkin ohjattiin joen paalutustyön vuoksi muualle, ja kauas vieläpä! Mutta mitä... punakeltapuomeissa oli aukko! Josta saapui... mies lastenvaunuineen! Hemmetti, minä myös. Sujahdin aukosta rikollisesta toiminnastani huumaantuneena (aiempi huumaantuminen oli tässä vaiheessa poistunut), ja matka jatkui, työmiehet eivät näyttäneet häiriintyvän pyöräkävelyliikenteestä ympärillään, joka kieltoalueeksi kieltämättä oli melko vilkasta.



Itäinen Rantakatu, Paavo Nurmi, Samppalinna, kaikki leppoisat ravintolalaivat, joiden terasseja jo kuumeisesti siivoiltiin ja laitettiin kuntoon. Dokauskausi on jo ovella, vapuksi pitää saada tilaa rällätä. Sujahtelin parin kävelijän ohi, eräs lenkkeilijä käytti leveähartiatekniikkaa ja onnistui täyttämään koko kadun. Hetken arvelin saavani kokeille kellon toimivuutta, ja taas ahdisti. Minä käyttäisin kelloa? Mutta sehän olisi... itsekäs teko! Vetäisi ihmisten huomion minuun! Kylmä hiki selässä, tosin se saattoi johtua siitäkin että oli järjettömän kuuma! Ensi kerralla ei takkia. Sujahdin lenkkeilijän ohi, kaarsin Myllysillalle, jolla pyörätiet ovat mukavan leveät, nappasin kuvan tulosuuntaani ja matka jatkui.



Borenpuistossa nainen kantoi koiraa, pulut parveilivat. Tajusin alkavani olla lähellä päätepistettä, mikä tuntui hassulta, vastahan oli lähtenyt kotoa! Ai tämän takia ihmiset siis pyöräilevät. Miksei minulle ole kukaan maininnut asiasta esim. viitisen vuotta sitten. Kun ajattelenkin kaikkea kävelyyn uhraamaani aikaa... Mutta eihän minulla ollut aikaa ajatella. Läntinen rantakatu oli oma leppoisa luksusasuntojen reunustama itsensä, Martin alueella asuessa täällä tuli kuljettuakin, ei enää, viimeksi taisin käydä marraskuussa lumisateessa, enkä sitä retkeä sitten enempää haluakaan muistella. Siis lumisade sikseen! Nyt oli kuuma kuuma, ihanan kuuma, aurinko tuntui iholla suutelevana lämpönä heti kun pysähtyi ja ilmavirta taukoasi. Nautinnollista! Ihanaa! Ja kaunista seutuahan Turusta tuo sataman alue on.

Ja sitten, sitten! Saavuin linnalle, se on aina yhtä vaikuttava rakennus, aina hymyilyttää kun sen luokse saapuu, niin hienoa on että se on vuosisatojen jälkeenkin edelleen täällä, ihan kulmilla, naapurustossa. Haistoin meren, lokit kirkuivat kaikkialla, näkyi kallioisia luotoja; niin lähellä meri täällä on ja niin vähän sitä silti ajattelee. Sisämaaltahan Turku tuntuu, paitsi tietenkin ilmastoltaan... joka oli tänään kesäinen. Onneksi. Olkoon vielä pitkään. Linnan ja satamaparkkipaikan väliin jäävää kapeaa kujaa rullatessani annoin vauhdin hidastua, etukumi alkoi ollakin jo tyhjä, hivenen harmitti ettei se pumppu sitten tullut mukaan kuitenkaan. Mutta toisaalta aloin olla määränpäässäni, saavuin täysin autiolle parkkiapaikalle, jonka keskellä oli autio grilli, toisella reunalla puutaloja, verhot ikkunoissaan, hoidetut pihat. Miltä tuntuisikaan asua täällä, keskellä satamaa, terminaaleja, linnan takapihalla! Jännittävältä, inspiroivaltakin varmasti. Haluaisikohan joku vuokrata sieltä minulle kirjoittamishuoneen, pienikin riittäisi. Pliis?

Yhden puutalon seinässä oli kadunnikyltti: 4. Linja. Olin lähellä nyt, kohteeni oli aivan kulman takana... Ketään ei liikkunut missään. Satama-alue, laaja, tasainen, raikkaanlämmin, oli täydellisen hiljainen. Parkkipaikan toisessa päässä oli pitkiä matalia taloja, Seaport-hotelli, Port of Turku, sen sellaisia. Ajoin kahden väliin ja katsoin ympärilleni. Siinäpä se, olin saavuttanut kohteeni. Ikuistin päätepisteen, kuvassa näkyy myös linna.



Kolmatta linjaa pyöräilin, mä kerran... Ja jatkoin kadun päästä päähän. Siljan terminaali odotti kutsuvana humalahakuista nuorisoa luokseen, mutta ketään ei näkynyt. Ei laivojakaan, vain pitkäaikaisparkkipaikka oli täynnä autoja, korkean verkkoaidan takana. Miten siellä olikin niin hiljaista? Oli kuitenkin keskipäivä. Ei toisaalta haitannut, miellyttäväähän sellainen. Pansion telakalta kuului metallista kirskuntaa, satojen metrien päästä. Suuret nostokurjet nostivat ylioppilaskyläkaksiomme kokoisia kontteja taivaanrannassa. Join vettä, heitin hemmetti sentään takin päältäni, pakkasin reppuun. Napsin muutaman kuvan, niin sanotusti hengasin hetken. Olihan tämä projektini kannalta merkittävä hetki, ensimmäinen saavutus. Jotain sellaista josta on hyvä jatkaa.



Ja niin jatkoinkin, Linnankatua takaisin, sitten Läntiselle rantakadulle, joen itäpuolelle palasin luonnollisesti Förillä. Sen rauhoittava puksutus on aina kuin tuulahdus bensanhajua suoraan kotoa, loppukesästä lauttaa seuraa aina satapäinen sorsaparvi, en tiedä missä ne nyt olivat.

Kotiinpaluu on aina kotiinpaluu, ja kuten tunnettua, se tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Olin tottuneempi pyöräilijä, tervehdin muita pyörällä liikkujia kuin salaseuran jäseniä, eikä kukaan vastannut. Kotioven eteen kaartaessa olo oli hyvä: projekti oli alkanut, olin laittanut liikkeelle sen mitä uhosin. Seuraava kohde on jo tiedossa.

Ensimmäisen pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.

Paras koskaan tapahtumatta jäänyt merkityksettömyys

Niin joo, se piti tosiaan vielä mainita, että olihan meidän viimeviikkoisesta keskusteluillastamme juttukin lehdessä, onneksi valpas toimittaja osui paikalle. Pitääpä tuosta haalia vielä leike itselle arkistoon. Voisi kai sen printatakin, mutta mitä semmoisella tekee? Kyllä lehti on aina lehti; verkossa on sälää mutta se on painettu sana joka pysyy. Ja tämähän tietenkin on mielipiteeni laajemmaltikin painetun ja digitaalisen sanan suhteesta. Olen vanhan koulukunnan miekkosia.

Ihan kohta, lähes ennemmin kuin arvaattekaan, alkaa Silmänkääntövankilassa pidemmän kaavan mukainen artikkelisarja, joka pureutuu. Sen ihmeemmin selittelemättä jätän teidät odottelemaan henki vapisten.

Hilpeitä ovat snadisti väsyneet

"Joskus tuntuu että kerään pölyä vaan täällä. Sano nyt jukolauta mistä se johtuu kun tiedät kuitenkin!"

Nainen kohotti kahvikuppiaan vastukseksi, sai auringon osumaan siihen keittiön verhojen välistä niin että valo muodosti seinille kuvioita. Se oli raivostuttava tapa, mies kiristi hampaitaan ja kulmakarvat lähestyivät toisiaan. Suonissa sykki.

"Velat pitäisi maksaa, ja mitä vitun väliä niilläkään on! En minä rahan takia sinun kanssasi ole."

"Etpä tietenkään."

Sitten hän hörppäsi kahviaan, kuuluvasti, näytti hetki hetkeltä suuremmalta. Mies hukkui hänen t-paitansa ryppyihin. Seinän takana fasaani kiekaisi, koirat haukkuivat kaukana. Mikseivät ne olleet pihassa? Oliko joku avannut portin? Traktorikin, kauempana, jos jäi kuuntelemaan, mutta oma hengitys oli liian kova. Nainen siirsi katseensa miehestä pöydälle levitettyyn lehteen.

"Että tämän enempää en kiinnosta", mies sanoi, hetkeksi unohtaen aikoneensa olla säälittävä valittaja ainakin puolipäivään asti.

"Oikeastaan vihaan sinua aika tavalla", nainen totesi, "mutta antaa sen nyt olla. Ota kahvia. Rauhoitu."

Huoneessa valui kosteus seinillä. Tiskiallas yskähteli paksua mustaa tahnaa kurkustaan, kattilakaappi huokaili, oikeastaan kaikki rakenteet kirkuivat kun niitä jäi kuuntelemaan. Verhot paloivat, tai ehkä se oli aurinko sittenkin, ja koirat haukkuivat koko ajan kauempana, ulvoivat melkein, kuulosti siltä kuin niitä olisi tapettu. Mies tunsi palan kurkussaan.

"Kuuletko?", hän kysyi naiselta, ääni kuulosti itkuiselta, hänen tuli niin paha olo koirien takia, oliko niillä joku hätä?

Talo teki syöksykierteen. Mies muisti miljoona samanlaista aamua ketjussa joka kiertyi itseensä ja alkoi aina uudelleen alusta. Oksa löi ikkunaan. Toinen koirista ulvahti pahasti, hiljeni, toinen alkoi raivota, ääni katosi ylilentävän potkurikoneen meteliin. Peltoja myrkytettiin taas.

Taito olla hetkittäin olemassa

Viime yönä tanssin kaikilla haudoillani. Ei se ollut epätavallista, ihminen on tuomittu toistamaan tekojaan, ja teot tekevät meistä sen mitä olemme. Tyhjä taulu värittyy kaikella millä vähiten toivomme, ja elämässä on hetkiä: neljä miestä seisoskelemassa vanhan suurtorin sisäpihalla, sateessa, hämärtää; "Pussijuustoromaani", turkulainen odysseia, neljäsataa sivua tylsää. Aiemmin päivällä olimme osittain eri kokoonpanolla lanseeranneet uuden käsitteen: stand-up komiikan sijasta joukkiomme olisi mitä pätevin esittämään sit-down häpeää. Koko rahan edestä katharttista häpeän tunnetta, illat olisivat loppuunmyytyjä. Tämäkin yritys tässä. En tiedä olenko ihan äkkiä valmis puhumaan uudestaan bloggaamisesta, tuntui että sanoin lähinnä kaikkea sellaista mitä minun odotettiin sanovan, vähemmän sellaista mitä mieltä todella olin mistäkin. Mutta niinhän se on kaikessa. Vapaalleheittokin sujui hieman väsyneenlaisesti, mutta allekirjoittaneen tuntien sekin on sääntö; Timo oli mukava tuttavuus, hyvä kuulla että löysi yöpaikan. Ja seinillä vyöryi vaakunoita ja varjoja. Mistä kaikki ne ihmiset tietävät minut, pelottaa ajatella olla niin monelle tuttu kasvo, apinanko ne kaikki tuntevat? Monta kassillista kuohuviiniä ja ruokaa nousi linja-autoon lopulta, sanoin puhelimeen "pehmeä ja pörröinen", palatessani askeleeni yhtä epävarmat kuin mennessä, ja vain yksi asia edelleen mielessä väsyneenä totuutena, se ei onnistu raahaamaan itseään pois, ja sen merkityksetkin käpertyvät hiljalleen hauraalle rullalle: "en ole miellyttänyt elämää".

Peilikuvia rumasta maailmasta

Kävin katsastamassa David Lynchin Inland Empiren, joka näyttää jakaneen kriitikot melko tarkasti kahteen leiriin: mykistyvää arvostusta huokuviin ja elokuvaa kokonaisvaltaisesti inhonneisiin. Ei kai liene kenellekään näitä kirjoituksiani seuranneelle yllätys, että kuulun ensimmäiseen joukkoon. Lynch on minun sydäntäni lähimpänä pesivä elokuvaohjaaja, jonka tuotanto herättää aina vaan uusia ajatuksia, sydämentykytystä ja muutaman kahmalollisen silkkaa nautintoa niin monella eri tasolla että sekoan laskuissa.

Inland Empire on elokuva, jossa toistuvat ja tiivistyvät monet Lynchin urallaan käyttämät teemat ja aiheet. Se on toisaalta sisarelokuva viiden vuoden takaiselle Mulholland Drivelle sikäli, että tässäkin käsitellään Hollywoodia ja sen pintakiillon rajua rapistumista, mutta toisaalta myös sen vääristynyt peilikuva etenkin audiovisuaalisesti: kaikki mikä Mulholland Drivessa oli vavahduttavan kaunista kerrontaa, on Inland Empiressä rumaa. Elokuva on kuvattu melko heppoisella digikameralla, kuvat ovat epätarkkoja, heiluvia, rakeisia ja väärin valotettuja - ja lähes poikkeuksetta niin lähellä ihmisiä, että valkokankaalle mahtuu kasvoista vain pieni osa. Kamera on kaunistelematon, ja näin läheltä nähtynä kukaan ihminen ei ole parhaimmillaan. Inland Empire on erittäin, erittäin rujo kokemus, ja se on oikeastaan ainoa syy, minkä keksin sille, miksi jotkut kriitikot ovat elokuvaa inhonneet.

Minulle kyllä kelpasi. Ensihetkillä rujo digijälki oli yllätys, mutta siihen tottui, ja lopulta toteutus oli juuri oikeanlainen elokuvan yhtä lailla rujoihin käänteisiin. Eräs Inland Empiren murskanneista on Turun Sanomien Taneli Topelius, joka arviossaan sanoo paljon sellaista mikä herättää minussa reagoimisen tarpeen, mutta keskityttäköön yhteen kappaleeseen:

"Jos joku nuori, juuri taidekoulusta valmistunut elokuvantekijä saisi nyt rahoituksen, filmaisi ja saattaisi teatterilevitykseen niin käsittämättömän ja tekotaiteellisen filmin kuin David Lynchin Inland Empire, hänet karkotettaisiin alalta välittömästi ja hän saisi seuraavien vuosien aikana töitä korkeintaan museoiden videoinstallaatioiden laatijana."

Ohitettakoon se yksi sana, jonka kuullessani laitan aseeseeni varmistimen ja aseen kaappiin: "tekotaiteellinen", ilmaus joka tappaa minkä tahansa kulttuurikeskustelun ja jonka näkeminen päivälehtitasolla masentaa. Taide on aina tehtyä, ja "taide" siinä mielessä miten sliipatut Hollywood-elokuvat kauniine kuvineen ja romanttisine jousiorkestereineen sitä luoksemme syytävät ei juuri kauempana voisi olla Lynchin uutukaisesta. Ei siitä muuta, toinen pointti kiinnostaa minua enemmän. Olisiko nuori elokuvantekijä saanut hehkutusta Inland Empirestä siinä mittakaavassa kuin Lynch? Ei tietenkään olisi, koska vastavalmistunut ohjaaja ei olisi kyennyt samaan kuin Lynch. Tässä elokuvassa näkyy paitsi palava halu uudistaa ja uudistua vielä kolmen vuosikymmenen ohjaajanuran jälkeenkin, myös sinä aikana kertynyt kokemus, sinä aikana kasvaneet teemat, tarinat, mahdollisuudet. Tämä ei ole nuoren ohjaajan elokuva. Inland Empiressä on mukana elokuvamaailman pettymyksiä ja menetyksiä, ja toisaalta sen kerronnalliset ratkaisut ovat pitkän uran kuluessa juuri Lynchin itsensälaiseksi hioutuneita.

Ja tietenkin myös: entä jos joku vasta piirustuskoulusta valmistunut nobody olisi luonut ne maalaukset, joiden myötä jo nimekäs Picasso aikanaan esitteli kubismin? Mitä jos Kevätuhri olisi Stravinskyn sijasta ollut harrastelijasäveltäjän yritys lyödä itseään läpi? Jokainen taiteenlaji tarvitsee uudistajansa; ne jotka uskaltavat uida valtavirtaa vastaan. David Lynch on Inland Empiren myötä jättänyt masentavaan tilaan vajonneen valtavirtaelokuvan niin kauas taakseen, että monen kriitikon on vaikea keksiä sanottavaa hänestä, ja kun sanottavaa ei keksitä, lyödään kuin vierasta sikaa. Onneksi ymmärtäjien määrä on sittenkin ollut suurempi: näistä esimerkkinä Veli-Pekka Lehtosen arvostelu Nytistä. Lehtonen on tosissaan paneutunut elokuvaan ja saanut siitä paljon irti, vaikka myöntääkin että korkeintaan luulee tietävänsä, mistä se kertoo.

Entäpä itse sitten, miksi minä pidin Inland Empirestä niin paljon? Tärkein syy on varmasti sen tapa kertoa tarinaansa, tai pikemminkin useita tarinoita, niiden loputtomia versiointeja ja variaatioita, ympärikäännöksiä ja heijastumia. Voitaneen sanoa, että Inland Empiren tapa katsoa maailmaa on lähellä omaani; ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja, ei itsestäänselviä tapahtumia, ei varsinaisia alkuja tai loppuja. On ravisuttavan hienoa nähdä jotain tällaista valkokankaalla, sitä kun ei tapahdu usein. Juuri tässä mielessä Lynchiin on varsinkin viime vuosina saanut luottaa: ensin Lost Highway, sitten Mulholland Drive ja nyt tämä, samoja teemoja pyörittävä mutta kahden aiemman (onko oikeutettua puhua trilogiasta näiden elokuvien yhteydessä?) kompromissit ja kaupalliset ratkaisut hylkäävä häkellyttävä mestariteos. Tutkielma rumuudesta, identiteetistä, tarinoista tarinoiden sisällä, useassa kerroksessa.

Velasquezin kuuluisaa maalausta hovineidoista on kuvailtu "lahjaksi, jonka avaaminen kestää ikuisuuden". Minä näen saman määritelmän sopivan myös Inland Empireen. Se ei sinällään ole mikään "arvoitus", ei selvästikään ole mitään yhtä juonta, joka on kätketty mysteereihin ja symboleihin, ei tätä elokuvaa tarvitse, eikä varmasti voikaan "tajuta" siinä mielessä kuin pisteestä A pisteeseen B kulkevan juonellisen elokuvan voi tajuta. Mutta olen varma, että joka kerta tämä elokuva antaa jotain uutta. Ehkä ensi kerralla keskityn kuuntelemaan tarkemmin paikoin raivokkaan ristiriitaista musiikkia, ehkä paneudun enemmän näyttelijäsuorituksiin, jotka toki nytkin havainnoin parhaimmillaan mykistäviksi; Laura Dern pääosassa ja puolalaissyntyinen Peter Lucas hänen aviomiehenään jäivät vahvimpina mieleen. Kaikkiaan elokuva on täynnä hurjia suorituksia, Lynchillä on yleensäkin ollut kyky saada sellaisia näyttelijöistään esin.

David, taas sinä teit sen, taas kerran paremmin kuin koskaan. Inland Empire on hieno, hieno elokuva, jonka kaltaisia tekee nykymaailmassa aivan liian harva. Vaikka on toki mahdollista ettei ole olemassa ketään toista joka kykenisi tähän. Suosittelen kenelle tahansa sellaiselle, jonka mielestä nykyinen elokuvarjonta on etupäässä mitäänsanomatonta.

Oi katsopas lintua oksalla puun

Keväisin tekee ihminen helposti kaikkea harkitsematonta jota sitten myöhemmin katuu. Minäkin olen sortunut, ja luvannut osallistua keskustelutilaisuuteen, joka ensi torstaina (19.4.) kello 19 Turun Kirjakahvilassa järjestetään. Eipä siinä, kun aiheena on "blogit ja kaunokirjallisuus", niin kai se suhteellisen läheltä meikäläistä liippaa. Sen suuntaista on tarkoitus pohtia että kun kaikki hehkuttavat blogeja journalismina ja bisnestilaisuutena niin mihin on jäänyt fiktio, joka kuitenkin tälläkin kentällä kasvaa ja kukoistaa. Onneksi keskustelemassa ovat myös Aika ja minän Timo ja Auspi'ciumin Tiina, ettei tarvi yksin jutella. Keskustelun vetää KuvaKuvassakin vaikuttava Teppo. Paikalle voi tulla todentamaan ainakin sen, miksi olen valinnut alakseni kirjallisen viestinnän esiintymisen sijaan. Ja Kirjakahvilan kahvi on hyvää.

Donkey-bridge over troubled water

Mies istui baarijakkaralla ja hänen viereensä hilasi oman jakkaransa toinen mies. Saapuja ojensi esitteen: "Kolhuja itsetunnossa? Me autamme!", ensimmäinen tuohtui, ehätti lyödä tuoppinsa pöytään ja läikytti olutta. Jälkeentullut vain virnisti, laski kättä olalle kuin isä ja toppuutteli. Ettei kannata sellaisesta pulttia ottaa, pieniä juttuja, ystävähenkistä vinoilua. Vaan kun ei ollut ystävä, eikä tällaisesta sellaiseksi tule. Baarimikko katsoi vierestä, sylkäisi lattialle ja kysyi mikä miehillä menossa. Pariutumisriititkö? Ensimmäisellä taas otsasuoni väpättämään, sellaisesta ei puhettakaan! Toinen nauroi jo ääneen. Hyvä huuli hänestä! Sytytti tupakan, ja baarimikko muistutti että alkaa olla viime hetket sisällä sauhutella. Eipä mies siitä hetkahtanut, totesi että lopetan sitten kun sen on aika. Imi tervaa keuhkoon että vinkui. Ensimmäinenkin vinkui vihaansa. Rento baari-ilta, tiessään! Pilalla! Moisten huulenläpsyttäjien vika, ja hän potkaisi jakkaran altaan, tarttui tupakkamiestä kauluksesta, niskan puolelta, nosti tämän yhdellä kädellä ilmaan ja päästi irti. Portsarit tulivat kuin tuulispäät. Löivät ja veri tirsui.


Tämän blogipäivityksen teossa vahingoitettiin seuraavia eläimiä: Koira, lehmä, hevonen, kissa (vain lievästi), valkoselkätikka (sen kävi todella huonosti), valas, SIKA!!, maukas lokinpoikanen, hiiri (avattiin ruuvimeisselillä), pari matoa, Tunturi-Poni, hirvi (paloi poroksi), virtahepo, dodo, karhu, tankkiin hukkunut tiikeri, pönttöön lentänyt varpusparvi, pari maanantaikappalesutta ja sillalta pahoin pudonnut aasi.

Påsket lommolla

Luojan kiitos että naulasivat sen yhdenkin tyypin ristille aikoinaan, ei varmaan muuten voisi hyvällä omallatunnolla nauttia jokakeväistä Mignon-munaa. Sen enempää riemua ei näistä ylipitkistä kirkkopyhistä irti saakaan; vieläkö 2000-luvulla tosiaan on tarpeen viettää tätäkin juhlaa päiväkausia? Kun ei sitä kukaan kuitenkaan oikeasti vietä.

Minä päätin vaihtaa olemusta ja siirryin Firefoxista Operan käyttäjäksi. Heti asennettuani uuden selaimen ilmoitti tietoturvaohjelmani löytäneensä siitä viruksia. Hyvin alkoi tuttavuus.

Olen tehnyt jotain oikein

Aamun Helsingin sanomien mukaan "aika metsässä on saanut elää, elleivät nimet Anna Abreu, Kristiina Brask ja Ari Koivunen ole kertaakaan osuneet silmiin viime aikoina". Minulle kaikki kolme nimeä tulivat ensi kerran vastaan juuri tuossa Hesarin lauseessa. Maan suurimman päivälehden mukaan "metsässä elämiseen" vaaditaan siis tasan yksi asia: omatoiminen päätös jättää katsomatta television viihdesontaa. Ei kyllä yhtään kaduta tämä metsäläisyys. Voisinpa jopa sanoa ettei ole vielä koskaan näin hyvältä tuntunut kun on metsässä asuvaksi sanottu. Ja sitä on sentään tapahtunut vuosien mittaan aika paljon.

Löysät mahaportiteli "Retkutetaan ranteita rennosti"

Muisti, sen toiminta: aloin harkita vajavuuksieni lanseeraamista hyötykäyttöön kun taas kerran sain puolilaiskasti hymyillen todeta että tähän tämä valmistuminen ehkä jää, enkä toki ollut ainoa hupaisasti pessimistinen, se kuuluu humanisteilla joltisestikin asiaan. Ja vakuutuin lauantai-iltana käydyn dialogin keskeltä varsinkin tästä lauseparista:

"Kuule, sinä kun olet hermeneutikko, niin -"
"Minä olen kyllä posthermeneutikko."

Minkä saatoin muistaa väärin, tai värittää, tai joka tapauksessa säpsähdin hereille niillä main kun normaalit palaavat baarista, henki ei kulkenut ja erään järjettömän hetken uskoin kiskoneeni nieluuni puoli peittoa, silmissä säkenöi, sitten kiskaisin sisään yön lämpöä, ilmaa. Nyt sattuu kun niistää; kuin joku kiskoisi ruostunutta rautalankaa poskionteloissa. Kuumetta? Ei kai. Monesko flunssa tänä vuonna? Kolmas, kiitos kysymästä, ja joka kerta putoan kuin kivi. Huomiseksi olisi kiva rämpiä esiin. Ulkona on täyskevät, ja minä muistan sen kesän kun kolmenkympin helteessä värisin sinisenä vilusta kuumeessa, ehkä elämäni viimeinen kuume, ei minulle ole vuosiin enää kunnolla ollut.

Elämässä on paljon kaikkea ja kevät kevät kevät.

Non multae sed multum

Ah, individualismi. Olet suloinen, anna kun suutelen sinun nukkaista poskeasi, olet juuri minun mieleiseni aate. Näen sinut milloin haluan ja missä, senkaltaisena kuin toivon, olet minun ja vain minun. Syleilen sinua kun niin tahdon, unohduksessammekaan emme ole yksin, meillä on toisemme, tietenkin, aina. Oi, sinä olet kyllä niin sellainen. Osaat olla juuri kuten haluan ja muokkautua juuri mukaisekseni näillä viimaisilla kaduilla. Noin, kiedon sinut itseeni. Noin, sinusta tulee minun työkaluni matkallani menestykseen. Oi, etkö olekin vaikuttunut kyvystäni saattaa sinut jälleen kerran uuden ajan airueeksi? Nyt olemme tehneet yhdessä mahdottomasta mahdollisen, ja ehkä jonain päivänä sinua ei enää tarvita. Ehkä ei minuakaan, en tiedä. Rakas individualismini! Hukutan sinut sanoihini, ja muiden sanoihin, ja miljooniin sanoihin minä sinut hautaan. Minua sataa yllesi. Valun viemäreihisi.

Stojöh

Silmänkääntövankila ottaa kevyen takavasemman levyarvostelujen suuntaan ja tekee työtä pyydettyä: postista kilahti männäviikolla Stojöh-nimisen yhtyeen esikois-EP Stojöh, joka kirvoittaa nyt kirjoittajasta sanan tai pari. Ihan ensimmäiseksi: munaa, jätkät! Sitä teillä on! Harmi että päätitte tämän asian myös cd:n mukana tulleessa promokuvassa todistaa. No, eteenpäin.

Saatekirjeen mukaan Stojöh on perustettu toistaiseksi telakalla (kuulemma Rauman telakalla) olevan Kissansilmä-yhtyeen pohjustuksille, mukana on mahdollisesti kaksikin tuossa kokoonpanossa aiemmin vaikuttanutta jäsentä, mutta asiasta on vaikea sanoa mitään varmaa kun Stojöhin jäsenillä on sellaisia nimiä kuin Energix, Clooner ja A-Zero. Silti tämä tieto johdatteli ennakko-odotuksiani johonkin niistä suunnista, joissa Kissansilmäkin ehti uransa aikana käydä, mutta kaikki tämä osoittautui vääräksi kun cd oli soittimessa ja avauskappale Smackdogs ruhjoi itsensä olohuoneeseeni kuin lauma villiintyneitä ahmoja. Teknobiitti toi ensin alkuun ikäviä muistumia 90-luvun puolivälin Thunderdome-kokoelmilta, mutta sen monikerroksellisuus paljastui kappaleen keston aikana niin tarkasti rakennelluksi että mielessä kävi "perkele, pojathan soittavat jazzia". Tämän tuntemuksen vahvisti Adderley-henkinen saksofonisoolo, johon koko teos lopulta feidasi. HC-jazzia! Olin tässä vaiheessa jo myyty.

Ja kuitenkin ennen tämän kohtuullisen lyhyen levyn puoliväliä tunsin kurkkuani kuristavan. Tämä musiikki, tämä raivo! Stojöh on rakennettu juuri niistä palikoista, joita valtavirtamusiikista eroon pyrkivät myöhäisteinit yrittivät koota keoiksi 90-luvun puolivälissä halutessaan erottua joukosta. Halutessaan löytää musiikista vielä kerran sen, mitä heille oli aina väitetty siinä olevan: tunteen. Päättelin Stojöhin jäsenten olevan samaa ikäluokkaa minun kanssani, hekin ovat käyneet läpi sen, miltä tuntuu tulla täysi-ikäiseksi lamakauden aikana. Miltä tuntuu tulla ensin sinuiksi populaarimusiikin kanssa 80-luvulla ja miltä tuntuu kun se viedään itseltä pois, tapetaan dancepopin, grungen ja neopunkin kaikentuhoavien murskaimien alle.

Parhaiten tämä tulee esiin levyn kolmosraidalla Antilength. Puhtaanvalkoinen kohina on balsamia korville avauskappaleiden industrialteknon jälkeen, ja sen syleilevästä rauhasta purskahtaa esiin juuri sellaisia muovisia diskobiittejä jotka Radiomafiassa täyttivät vuonna 1995 eetterin aamuseitsemästä iltapäivään. Haloo! Me olemme joutuneet kestämään kaiken tämän emmekä ole selvinneet siitä! Kuuden minuutin kohinan jälkeen kappale kehittää melodian, Elvis impersonoituu lähelle kuulijaa ja laulaa rivouksia pari säkeistöä kadoten laukaukseen. Me kuolemme kaikki.

Stojöh on musiikkia joka repii riekaleiksi. Se pakottaa kohtaamaan omien myöhäisteinivuosiensa pakokauhun, oman aikuistumisensa ajan pelkän musiikin kautta - siis jos tämä aikuistuminen on tapahtunut 90-luvun aikana. Elektropunk tuntuu olevan juuri Stojöhia varten kehitelty genre, ja tämän uljaan yhtyeen uljas debyytti on tämän genren suunnannäyttäjä täältä ikuisuuteen. Tämä on kaikki ne albumit, joita E-rotic, La Bouche, Haddaway ja Pandora eivät koskaan ehtineet levyttää - survottuna yhdeksi 40 minuutin pituiseksi äänimassaksi. Tämä on kaikki se tieto jota viimein täysi-ikäistyttyään tajusi olevansa koskaan omaksumatta siitä mitä tulisi tietää ollakseen kokonaisvaltainen yhteiskunnan jäsen. Tämä on viritetty auto korotetulla perällä soittamassa vuoron perään Ace of Basea ja Bon Jovia maalaiskunnan jäähallin parkkipaikalla. Ja sen kuolema murskaamossa viisi vuotta myöhemmin. Ja sen aiheuttama tuska.

Debyyttijulkaisuksi Stojöh on siis häkellyttävän intensiivinen tuote, jota voin suositella ainakin niille, joiden tekee toistuvasti mieli kusta niin radiopopin, suomi-iskelmän, eri metalligenrejen, hiphopin, klassisen kuin punkremellyksenkin päälle. Tämän kiekon kautta se onnistuu. Kannattaa tutustua. Jään odottelemaan mitä mielenkiintoistä nämä kaverit seuraavaksi keksivät.

Väsyttää

Ennen kuin tutustuin internetin ihmeelliseen maailmaan, olin siinä uskossa että elämme 2000-lukua ja sellaiset asiat kuin kivikautiset sukupuoliroolit ja ennakkoluulot olisivat taaksejäänyttä elämää. Sain ikäväkseni huomata olevani armottoman väärässä. Juuri netissä tuntuvat riehuvan ne sekopäisimmät riehujat, yksisilmäisimmät agitaattorit ja vanhoillisimmat lietsojat. Sellaisesta masentuu. Olen toistuvasti luvannut itselleni etten osallistu mihinkään sukupuoliaiheiseen keskusteluun verkossa enää koskaan. Se väsyttää minua. Mutta kuitenkin, Tylsyyden multihuipennuksen kommenttipalstalla lähti taas joillakin (ei Lordilla itsellään siis) mopo käsistä. On jotenkin surkuhupaisaa, miten jotkut miehet tuntevat valta-asemansa uhatuksi sellaisenkin asian kuin yliopiston oppiaineen tiimoilta. Naistutkimus herättää joissakin punaista raivoa. Minua osallisena hävettäisi sellainen vaahtoaminen mitä tästäkin asiasta on verkossa käyty. Naistutkimus ei ole mikään terroristiryhmä, ei salaliitto, ei puolue, se ei aja mitään kumouksellista agendaa. Se on oppiaine yliopistossa. Kai sitäkin vastaan saa pyhää sotaa käydä jos sellaisen tarpeelliseksi näkee. Lähinnä siinä kuitenkin tekee itsestään tyhmän. Se, että yhteiskunnan sukupuoliroolien vääristyneisyys tuodaan esiin, on joillekin miehille sama kuin heitä itseään uhattaisiin kastraatiolla. Eikä sellaista saa tosimiehelle edes leikillään sanoa.

En suinkaan väitä etteikö kiihkoilijoita löytyisi puolin ja toisin. Minun on vaan niin paljon vaikeampi ymmärtää sitä, että perusrakenteeltaan vieläkin erittäin patriarkaalisessa yhteiskunnassa jotkut miehet katsovat oikeudekseen vinkua sitä että juuri tämä pienimpiinkin yksityiskohtiin pesitytynyt miehisyys kyseenalaistetaan.

Ei jaksa.

Juokse villi lapsi

Superpalloja sohvan alla. Kun astuu eteiseen, jää varjoon, ja vasta ovella aistii kylmän, sisällä muiden ihmisten lämpö tarttuu seinin. Sitä avaa oven ja astuu ulos. Tuuli tarttuu heti hiuksiin, se pääsee joelta esteettä siihen. Suuntaansa voi katsella hetken aikaa, mutta lopulta päätyy kuitenkin lähtemään sinne missä ei näy taloja, heinikon poikki, vielä lumessa kahlaten vaikka linnut jo laulavat ja jossain on pajunkissoja. Ensimmäiset askeleet ovat varovaisia, siitä on kauan kun on juossut. Sitten lihakset tottuvat, alkaa tuntua hyvältä. Onnellista pakotusta, silmät voi sulkea kun pääsee tarpeeksi kauas, pois lapsuuden sarjakuvalehdillä tapetoitujen seinien keskeltä, pois huojuvien gradukirjapinojen välistä, pois televisioiden, tietokoneiden, paperikasojen, pois. Ja kun on lopulta niin kaukana että on hiljaista, kuulee avaimen kiertyvän lukossa ja vetäytyy vielä pienemmäksi nurkkaan, on enemmän hiljaa. Ja tuuli, kai se edelleen on hiuksissa kiinni ja iholla. Vie lihat luista, ja voi juosta yhä vaan kauemmaksi.

Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:Hämähäkkimies 7/87

Kuten edellä kerroin, laajeni kiinnostukseni Marvelin sarjakuvia kohtaan yksittäistapauksesta kokonaisvaltaisemmaksi vasta vuosi ensikosketuksen jälkeen. Jo aiemmin esillä ollut serkkupoika vaikutti tälläkin kertaa asiaan; olimme lähdössä sukuloimaan ja miettiessäni serkulle sopivaa tuliaista päädyin sarjakuvalehteen. Ehkä muistin nähneeni hänen luonaan joskus Hämähäkkimiehiä ja sen vuoksi ostin kyseisen julkaisun kesäkuun numeron. Luin sen moneen kertaan matkan aikana, perillä selailin saman lehden aiempia numeroita ja aika taisi viimein olla kypsä. Jäin koukkuun niin kuin kymmenvuotias vain voi jäädä. Hankin itselleni heti heinäkuun tultua lehden seuraavan numeron ja laitoin vanhempani tekemään siitä kestotilauksen. Minusta oli tullut Hämis-fani.



Taitaa tosiaan olla niin kuin edellisessä kirjoituksessani epäilin: se missä muodossa on sarjakuvaan tutustunut, on se kultaisin ja ylittämättömin muoto vielä myöhemminkin. Minulle nämä Tom DeFalcon käsikirjoittamat ja Ron Frenzin kuvittamat Hämikset ovat seinäkiipijän seikkailujen ehdotonta eliittiä. DeFalco on mukavan harvasanainen tarinoija, joka antaa kuvien puhua puolestaan paljonkin, ja Frenzin jämäkkä jälki on melko klassista sarjakuvaa, mutta toisaalta erittäin dynaamista, välillä upeitakin elokuvamaisia kuvakulmia hyödyntävää.

Ongelma tässä lehdessä on se, että Hämähäkkimiehellä oli tuohon aikaan kaksi alkuperäisjulkaisua, joista tarinat koottiin Suomessa yksien kansien väliin. DeFalco ja Frenz vastasivat ykköslehti Amazing Spider-manista, kun taas sisarjulkaisun sisältöä tuotti tuolloi mies nimeltä Al Milgrom. Hän ei sinällään kai ollut huono, mutta hänen tarinansa olivat jollakin tavalla särmättömämpiä, mikä heijastui myös piirrosjälkeen. Milgrom on periaatteessa osaava kuvittaja, mutta hänen sarjakuvansa on silti latteaa ja jotenkin hengetöntä, ja ehdottomasti pahinta on vuolas kökködialogi, joka ei hiljene hetkeksikään. Muistan miten kymmenvuotiaana suhtauduin näihin Milgromin teelmyksiin jonkinlaisena välttämättömänä pahana, joita oli pakko julkaista jotta juonessa pysyttäisiin mukana. Mielikuviin tuo alkuaikojen Hämis on kuitenkin jäänyt nimenomaan Frenzin kuvittamana. Sitäpaitsi Milgromin tarinoissa roikkui aina rasittavuuksiin asti melko yksiulotteinen hahmo nimeltä Musta kissa:



Lapsena näiden sarjakuvien tapahtumia, logiikkaa tai toisinaan kohtalaisen kyseenalaista tieteellistä sanomaa ei koskaan kyseenalaistanut. Hei, ne olivat supersankareita ja elivät supersankarimaailmassa. Kaikki oli mahdollista. Siinä mielessä olenkin myöhemmin ihmetellyt sitä, että Marvelin hahmoista muistetaan aina mainita tavallisuus; se, että teini-ikäisille lukijoille on annettava samaistumiskohteita. Minä en mitään kaivannut vähempää kuin samaistumista näihin hahmoihin. Päinvastoin; hehän olivat supersankareita, ja mitä vähemmän heidän elämänsä muistutti minkäänlaista normia, sen parempi. Kuitenkin Hämähäkkimiehen käsikirjoittajiin on vuosikymmeniä vaikuttanut jonkinasteisena sensorina Marvelin halu pitää hahmo "teineille samaistuttavana". Älytöntä, jos minulta kysytään, ja onneksi kuitenkin lopulta aika kaukaista. Tässä lehdessä Hämis poikkeaa Ihmenelosten luona ottamassa selvää, mikä hänen ajatuksia tottelevan uuden pukunsa oikeastaan saa toimimaan, ja vastaus on odottamaton.



Kuulun muuten myös siihen koulukuntaan, jonka mielestä tuo musta alientrikoo on ehdottomasti tyylikkäämpi kuin Hämiksen originelliasuste, joka loispuvun osoittauduttua ilkeäksi palasi takaisin kuvioihin. Sittemminhän tuo musta puku päätyi Hämiksen viimeisen varteenotettavan arkkivihollisen Venomin ylle (tai tarkemmin kai osaksi häntä), mutta se tapahtui paljon myöhemmin eikä lehti enää silloin valitettavasti ollut kovinkaan hyvä.

Ai niin, ja tietenkin tässä numerossa kärsittiin ihmissuhdeongelmista, joiden varsin pian opin olevan ei vain Hämähäkkimiehen, vaan koko Marvel-tuotannon keskeinen aihealue. En tiedä kuinka paljon kymmenvuotias osasi samaistua päähenkilöiden enemmän tai vähemmän jatkuvaan angstitilaan, mutta jollain tavalla se kuitenkin muodostui hyväksyttäväksi normiksi. On vaikea kuvitella supersankaria jolla olisi siviilielämässään mennyt hyvin; Hämähäkkimieskin huononi heti kun hänet naitettiin tyttöystävälleen, joka tässä numerossa on sentään vain osa kolmiodraamaa.



Voi tietenkin olla että minun elämästäni puuttui jotakin sellaista, jota aloin ahnehtien korvata supersankarisarjakuvilla heti kun tilaisuus koitti. Mutta voi ihan oikeasti olla niinkin että ne ovat sillä tavalla hyvin tehtyjä sarjakuvia että kymmenvuotias piti lukemastaan ja tahtoi lisää. Jaa'a, kukahan tämänkin tietäisi.

Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:Ryhmä-X 7/86

Se on kyllä niin että kun vanhaksi alkaa tulla, saa moni sellainenkin asia kultakuoren ylleen joka ei sitä oikeasti ansaitsisi, kuten esimerkiksi Visulahti, Maija Mehiläinen ja Pertsa Reposen käsikirjoittamat sketsiviihdeohjelmat. Marvelin sarjakuvat eivät kuitenkaan lukeudu tähän masentavaan joukkoon, vaan kuten olen toistuvasti saanut huomata lapsuus- ja nuoruusvuosien suosikkilehtiäni uudelleen lukiessa, ne säilyttävät tasonsa, osin paranevatkin kun niitä osaa tutkiskella aivan eri tavalla media- ja kulttuuritietoisesti kuin ennen.

Aloitan Marvel-kokoelmani unohtumattomimpia hetkiä käsittelevän sarjani Ryhmä-X:n (nykyisin tunnetaan kai Suomessakin lähinnä nimellä X-men) numerolla 7/1986, joka oli ensimmäinen hankkimani Marvel-lehti, olin lehden ilmestyessä iältäni yhdeksän ja puoli. Tutustuminen Marvelin maailmaan ei alkanut niinkään omasta lehteä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta, vaan siitä että olin Pohjanmaalle sukuloimassa, ja outoja sarjakuvia harrastava serkkupoika osti tämän kyseisen lehden lähikaupasta. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että päätin pistää omatkin taskurahat menemään.



Ne seitsemän ja puoli markkaa tuli käytetyksi hyvin. Siihen asti lähinnä vain Disney-sarjakuvaan tutustuneena (kirjastosta kotiin kannetut Tintit, Asterixit ja Lucky Luketkin olivat vielä edessäpäin) olin yhtä aikaa häkeltynyt ja kiinnostunut siitä mitä lehti sisälsi. Sivukaupalla realistisen näköisiä ihmisiä... puhumassa! Käymässä pitkää dialogia! Sarjakuva oli jotenkin kutkuttavalla tavalla toisesta maailmasta verrattuna siihen, mikä minun käsitykseni sarjakuvasta tuolloin oli. On tietenkin selvää etten tajunnut paljoakaan tämän lyhyen (32 sivua) katkelman kontekstista. "Supersankarit", "mutantit" ja koko muu Marvel-jargon oli minulle tuntematonta, mikä ei toisaalta haitannut lainkaan. En tuntenut henkilöitä enkä heidän suhteita toisiinsa; eikä sekään haitannut. Minä nautin siitä että minut heitettiin keskelle pitkää juonta, josta minun ei tarvinnutkaan tietää kaikkea. Tapahtumat alkoivat keskeltä jotakin ja jäivät kesken, ja sain olla hetken aikaa mukana, se tuntui jännittävältä.



Jännittävää oli myös tästä katkelmallisuudesta syntynyt reaktio. Niin paljon kuin lehdestä pidinkin (säilytin sitä kunniapaikalla huoneessani, aina esillä), en tuntenut tarvetta ostaa Ryhmä-X:ää yhtään enempää. Luin lehteä aina vaan uudelleen ja uudelleen ja nykyihmisen yhä uusia elämyksiä vaativaa elämäntapaa tajuamattomana tyydyin siihen. Vasta vuotta myöhemmin Marvel-sarjakuvat iskeytyivät tajuntaani pidemmän addiktion ja keräilyvimman aiheuttaen, mutta sehän nyt on tietenkin ihan toinen tarina.

En tiedä onko syynä se, että John Romita JR kuvitti juuri tämän ensimmäisen koskaan näkemäni Marvel-lehden, mutta koko sen ajan kun näitä sarjakuvia aktiivisesti keräilin (1987-1994, osapuilleen) pidin häntä ehdottomasti parhaana piirtäjänä joka Marvelilla työskenteli. Ja vaikka Romita kuvitti jossain vaiheessa joka ainoaa edes etäisesti merkittävää hahmoa, oli nimenomaan hänen ensimmäinen X-pestinsä (hän palasi lehteen tauon jälkeen uudelleen 90-luvulla) minulle se paras, hänen kuvittajanlahjojensa ehdoton kulminaatiopiste. Nytkin lehteä selatessa tuntuu samalta. On siinä Disney-sarjakuviin tottuneella ollut nieleksimistä kun ruutusommittelukin on välillä ihan muuta kuin ruutu-ruutu-ruutu tasaisessa rivissä. Romitan ihmishahmot ovat lisäksi olleet aina poikkeuksellisen persoonallisen näköisiä, toisin kuin monen taiteilijan hiilikopiohahmot, jotka on tarkoituskin erottaa lähinnä erilaisista hiusmalleista. Ja tuo kansi; sen olen kyllä mielessäni ikonisoinut niin korkealle, että pelkkä sen näkeminen aiheuttaa sykähdyksen sielussa. On kyllä hieno.

Vaan löytyyhän lehdestä vähän muutakin. Loppupuolella ehditään nähdä ensimmäiset sivut vierailevan Barry Windsor-Smithin kuvittamasta tarinasta, joka koostui lähinnä hiljaisista hetkistä ja ahdistuneista mietteistä. Eri kuvittaja, erilainen piirrosjälki, sen minä sain huomata, ja vaikka Elävä kuolema jääkin siis kerrassaan pahasti kesken, se jätti ymmärryksen siitä, että tämä on nyt aikuista sarjakuvaa. Ehkä jopa jotain ei-välttämättä-ihan-minulle-sopivaa. Ja mikäs sen hienompaa yhdeksänvuotiaasta.



X-meniä käsikirjoitti tuolloin Chris Claremont, mikä on onni, sillä jonkun muun ollessa ohjaimissa olisin saanut ehkä käsiini vain massatuotantotuubaa. Mutta Claremont rakasti hahmojaan ensisijaisesti ihmisinä ja vasta tämän jälkeen supersankareina, mikä kyllä juuri tuon Romitan kuvittaman kauden aikana alkoi näkyä. Myöhempi tutustuminen mutanttimaailmaan osoitti, että satuin valitsemaan historiallisesti merkittävän numeron sarjakuvan jatkumossa; tässähän ryhmän johtaja Storm menettää melko pitkäksikin aikaa supervoimansa, mikä teki hänestä paitsi äärimmäisen traagisen, myös äärimmäisen coolin. Olin pettynyt kun Stormin voimat vuosia myöhemmin palasivat; hän ei enää ollut se hahmo joka oli minulle vahvimmin eläväksi lehtien sivuilta tullut. Kasvattihan hän hiuksensakin taas pitkiksi, ja vaihtoi tuon hillittömän upean nahkaliivipukunsa takaisin tylsähköön viitta-asuun... Minulle Storm on silti aina irokeesipäinen kuolevainen ilman supervoimia ja silti kiveäkin kovempi nainen, joka kärsi, kesti, syntyi uudestaan ja tuli entistä vahvemmaksi.



Make mine Marvel. Sarja jatkuu.

Svengaa kuin muumio sateessa

Viimesyksyinen oudon musiikin ilta (jonka settilista löytyy täältä)sai eilen jatkoa, ja kun tällä kertaa oli osanottajia kolme, oli materiaaliakin enemmän ja skaala laajeni kattamaan kaiken klassisesta gangsta-räppiin. Koko lista soitetuista kappaleista löytyy Jonilta, mutta jospa tässä sallittaisiin sananen tai pari muutamasta mieleenpainuneesta esityksestä. Sisältää myös hiukan itse soittamieni artistien puffausta.

Can: Peking 0
Ihan tuli nuoruus mieleen kun tämä hämytuuttaus alkoi tulvia kaiuttimista. Nuoruuteen kuului kaikki sellainen musiikki, joka aiheutti vihkiytymättömille päänsärkyä, ja Can on takuuvarmasti sellaista. Kappale osoitti että olen ollut oikeassa kun olen jo pitkään pohtinut että pitäisi "Känniä" omaankin kokoelmaan hankkia. Pituuttakin oli piisillä sen verran että ehti käydä keittiössä hakemassa kahvit. Olisi toisetkin ehtinyt myöhemmin.

Joanna Newsom: Emily
Jaaha, ostoslistalle menee tämäkin artisti, minulle entuudestaan tuntematon mutta juuri tällaisia tutustumisia vartenhan Oudon musiikin ilta on osaltaan olemassa. Etäisesti Björkiltä kuulostava lauluääni (ja vokaalimelodiakin, miksei) hämäsi aluksi, mutta artisti kurvasi tässä levyn avaavassa kymmenminuuttisessa kappaleessa kuitenkin omille teilleen varsin pian. Kun ei ole tarvetta pysyä perinteisessä kolmen minuutin kaavassa, saa "nainen ja ääni" -formaatilla rakennettua aika huimaavan tunnelman. Tykkäsin.

White Noise: Love without sound
Pentele että toiset keskittyivät keskustelemaan suomenkielen sanavartaloiden taivutuksesta juuri kun soitin tätä koko äänitekokoelmani helmeä. Ah, kultainen 60-luku, mitä tekisimmekään ilman sinua? Emme ainakaan kuuntelisi tätä maanisdepressiivistä rakkaudentunnustusta, jonka hälyäänet ovat kuin niitä ääniä joita kuuluu seinistä kun on yötä yksin kotona. White Noise teki vielä kaksi levyä debyytin jälkeen, yhden 70-luvulla, yhden 80-luvulla.

Tomi Metsäketo: Pyhä toimitus
Hmm, Juicen alkuperäisesitys on sellainen tunnelmajärkäle, että vaikka Metsäketo hyvin tulkitsikin, jäi tämän coverin tarkoitus kuitenkin hieman hämäräksi. Melko outoa kuitenkin, on se myönnettävä.

Clinic: Return of the Evil Bill
Taas uusi tuttavuus minulle, kuulemma jo pidemmänkin uran tehnyt bändi, tämä taisi olla joltakin 90-luvun albumilta napattu. Hemmettin miten energistä ja samalla niin kireäksi väännettyä että kuuloelimet natisivat. Neuroottisen popin ystävät varmaan pitävät tästä, en keksi parempaakaan määritelmää.

Godspeed you black emperor!: East Hastings (katkelma)
Tämä oli yksi illan kohokohtia allekirjoittaneelle. Kuuntelimme vain reilut kymmenen minuuttia, eli kappaleen jälkimmäinen puolisko jäi pimentoon, mutta meillähän oli toisaalta vain yksi ilta aikaa... Tämä pikkuisen synkemmänpuoleinen hypnoottinen jyräily olisi kirjoittamismusiikkia jos mikä. Gradukin valmistuisi, ja olisi pessimismin riemuvoitto.

Runes order: Il giorno della vendetta
Tästä soittamastani goottielektroniikasta näyttivät muutkin pitävän. Erikoinen levy, kuin olisi sotkettu 70-luvun italialaiset kauhuleffat 2000-luvun ultramasinoituun elektromusiikkiin. Ahisti aikoinaan, kun oli jotenkin niin ehdoton.

Dimmu Borgir: Master of the Disharmony
Illan mättömetalliosasto. Toimi juuri niin kuin pitikin.

Janne Kuusinen: Teleportti Afrikassa
On mukava tietää että on olemassa artisteja, jotka tekevät omaa juttuaan vaikka maailma ympäriltä kaatuisi, ja niinhän se kaatuukin, useimmiten. Tämä viehätti silkalla nyrjähtäneisyydellään ja poliittisella epäkorrektiudellaan.

Äkäpussit: Rasvaista harmoniaa
Tästäkin ihan vilpittömästi toiset tykkäsivät, vaikkeivät olleet artistista koskaan kuullutkaan. Mutta eihän kukaan ole! Olen parhaani mukaan yrittänyt levittää Äkäpussien sanomaa pian kymmenen vuotta, ja tästä kappaleesta melkein kaikki aina vaikuttuvat. Vain kerran erehdyin soittamaan taidesnobbailijoille, joille tämä urkuelektropunk ei ihan auennut.

Välikausitakki: Vittu / Deval-voi
Pari kappaletta tuolta 70-luvun superkokoonpanolta (Juice, Veltto, Alatalo & Rinne). Aika paskaa, mutta sen verran outoa että ansaitsi paikkansa. Mitä hittoa tätäkin tehdessä on ajateltu? Että näiden herrojen nimet myyvät mitä tahansa? Paitsi ettei tämä kuulemma juuri myynyt, vaikka kannessakin on tissit.

Risto: Hessu kostaa / Nina
Tuoreehko bändi, jota en ollut aiemmin kuullut. Kappaleista pidin enemmän jälkimmäisestä, jonka jotenkin 70-lukuisen iskelmän mieleen tuovat soundit viehättivät. Hessun kostotarinan teksti oli toki mainio, mutta...

Art of Noise: Opus 4
Johan se tämäkin kokoonpano on vuosia roikkunut ostoslistalla, ja tämä näytekappale taas muistutti että miksi. Ei kaikki 80-luvun musiikki ollut hirmuista tuubaa.

Rockleberry Roll: Dropout / Hi Jack
Varmasti harvinaisin omistamani äänite. Vanhempien kasettiarkistosta löytynyt originaali, joka on joskus tullut kopsatuksi itselle talteen. Italialainen bändi, jossa kitarat helisevät, urku pulputtaa, vokaalit tulevat kaivon sijasta toisesta todellisuudesta. Ihmeellistä iskelmärockia, ja mikä parasta: alkuperäisen julkaisun jälkeen (70-luvun alussa) ei uusia versioita ilmeisesti ole julkaistu missään formaatissa koskaan.

Kontra: Onomatopoeettinen alkoholiliike
No on tämä outo kappale, joskin sen verran yhteen vitsiin perustuva, että outous alkaa kääntyä itseään vastaan. Viime vappuna pikniklokaatiomme sijaitsi teekkareita laulattavan amatöörikitaristin läheisyydessä, ja tämä tuli tutuksi. Kirahvi sanoo öriöriöri.

Outo musiikki on hyvä asia.

Euroviisumemorabiliaa

Tuuli viskoi Katariinan hautausmaan ja Ylioppilaskylän väliin jäävällä ankealla kujalla paitsi lunta, myös kiehtovan näköisiä papereita, jotka eivät näyttäneet siltä tavalliselta turhautuneelta luentomuistiinpanosälältä, jota täällä harva se päivä taivaalta tulee niskaan. Jäätävästä olotilasta huolimatta pysähdyin, nappasin yhden lennosta kiinni ja mitä näinkään: viikko sitten Caribialla, noin 15 metrin päässä paperitavaran ja minun kohtaamispisteestä, pidettiin Eurovision laulukilpailun Suomen finaali. Ja mihinkäs nämä ilmassa nyt leijuvat muistiinpanot liittyivätkään kuin siihen. Tässä talteen keräämässäni yksilössä näyttäisi olevan Jani & jetsetters -nimisen yhtyeen kappaleeseen "Musta sulhanen" paitsi lyriikat, myös jonkinlaiset ohjaajan muistiinpanot kameralyhenteineen ja ties mine merkintöineen.

Mitä kiehtovin keräilyesine siis! Oma suhteeni euroviisuihin ei kuitenkaan niin hirmuisen lämmin ole, joten tällä puheella pistän tämän uniikkiesineen myyntiin jotta joku euroviisufriikahtanut (katson sinun suuntaasi, Cordelia) voi sen halutessaan minulta ostaa. Pistetään lähtöhinnaksi vaikka tuollainen kolmekymppiä ja siitä voidaan sitten lähteä tässä kommenttiosastolla sitä reippaasti nostamaan. Antaa tulla tarjouksia!

Ohessa himoittu paperi näytiksi:

Tänään kynä ei lyö

Turku-tv:n mainoksessa Ilkka Kanervan kuvan yllä on teksti "Ihminen-vaikuttaja". Tulkitsen tämän niin, että Ilkka Kanerva lähinnä vaikuttaa ihmiseltä.

Politiikka on siitä kiva aihe, että se saa ihmiset lämpenemään. Ja näin talvella lämpöä tietenkin tarvitaan, vaikka turpasaunan lämmössä kihoaakin hien ohella pintaan myös veri. Nyt on kuitenkin käynyt sillä tavoin ikävästi, että olen kaiken kykenemäni jo saanut aikaan, olen vaaleista loppuunkulunut ja minulle alkaa lopputulos jälleen näyttää mitä yhdentekevimmältä. Kuka tarvitsee politiikkaa? Katsokaa miten kaunis luonto on tänään: aurinko paistaa männyn runkoon, taivas on sininen, oksalla orava. Minun on hyvä olla. Ei elämä ole aina lintukoto, ei tämäkään maa, kaukana siitä, ei tämä kaupunki, tämä kulttuuripääkaupungin irvikuva, ei täällä opiskelija-asunnossa nähdä rikasta päivää vaikkei nälkäänkään kuolla. Vallanhimoiset kerjäävät ääntäni. Minä näytän heille ihmisen joka pettää heidän luottamuksensa. Menkää ja tehkää, jos haluatte. Ihmiselämä on loppujen lopuksi aika lyhyt. Kahdeksankymmentä vuotta, plusmiinus muutama. Kai sellaisen ajan kestää vaikka miten paskoissa oloissa? Miksi pitää aina yrittää niin kamalasti muuttaa asioita?

Entä oletteko koskaan huomanneet, että "Porvari-Ilkka" on sananmuunnoksena "Irvari-polkka"? Nyt kaikki tanhuamaan!

Turkuuks tuijotat?

Onhan tämä kaunis kaupunki, mutta moni asia täällä on silti päin helvettiä ja vaikka joskus olenkin miettinyt tänne hyvin kotiutuneeni, on viime aikoina alkanut tuntua siltä ettei välttämättä olisi huono ajatus asua joskus jossain muuallakin. Enkä edes tarkkaan tiedä mistä on kyse tällä kertaa, ehkä liian moni pieni asia on alkanut kertyä painolastiksi hartialihaksille ja kiristää otetta hermokimpuista. Sanoiko joku sanan "toriparkki"? Vihloo aivoon.

Täällä mättää jokin. Katsokaa nyt esimerkiksi Turun sanomien blogeja. Ai ettekö tienneet että Turkkarillakin on blogeja? En tiennyt minäkään ennen kuin Marimba (mihin se luvattu comeback-blogimerkintä jäi?) vinkkasi. Ja on siihen syynsä ettei noita ole juuri huomioitu; kun yhdeksästä blogista viisi käsittelee urheilua ja yksi kristillistä julistusta, ollaan niin kaukana mistään edes etäisesti kiinnostavasta että aivosolujen tuntee massoittain kuolevan kun vain avaa tuon blogisivun. Viisi blogia urheilusta? Nauran kuutamoon, pakenen uhkaavaa mielenhäiriötä.

No niin, nyt ei enää satu päähän. Jos ei muuta viime päivinä ole tapahtunut, niin ainakin sain potkittua Siilimyksen taas esiin horroksestaan. Hyvä saavutus, vaikka itse sanon, minkä lisäksi merkitsin iltapuhteena Flickr-kartalle Turussa napsimani kuvat. Ei erityisen kätevää, ei kovin hauskaa, siellä nyt kuitenkin ovat. Vaalikonetulokseni näyttävät tänä vuonna tältä:

MTV3:
1. 83.81% Elina Rantanen, Vihreät De Gröna
2. 83.72% Jukka Kumpuvuori, Vihreät De Gröna
3. 82.67% Sini Terävä, Vihreät De Gröna
4. 82.63% Camilla Kantola, Suomen Kommunistinen Puolue
5. 82.17% Monika Antikainen, Vihreät De Gröna

Yle:
1. Terävä, Sini, Vihr. 88%
2. Muukkonen, Mirka, Vas. 84%
2. Saarinen, Kaisa, Vihr. 84%
4. Lundgren, Pekka, SKP 84%
5. Kantola, Camilla, SKP 84%

Kansalaisjärjestöt:
1. Ilola Mia, SDP 89%
2. Antikainen Monika, Vihr. 84%
3. Wallin Stefan, RKP 84%
4. Eskola Päivi K., PS 84%
5. Karvonen Annika, Vas. 83%


Ai niin ja se piti vielä sanoa että Turun murre on kuvottavaa mongerrusta.

Mielenkevenne

Kirjasto sakottaa ihmistä. Kun ihminen on unohtunut oman elämänsä kiemuroihin, hän ei hetkeen ole vilkaissut mitä lainaamilleen kirjoille kuuluu, ja ehkä vielä tähdellisemmin niiden eräpäiville. Täten ihminen on autuaassa tietämättömyyden tilassa, eikä aavista sakkojen juoksevan päivä päivältä. Kunnes sitten lopulta, ja tässä ihminen silminnähden havahtuu, toteaa: "Hetkinen, siitä taitaakin olla jo melko kauan kun viimeksi tänne vilkaisin", hakee tietokoneensa näytölle tiedot ja huomaa: gradukirjojen eräpäivä huomenna, sakkosaldo viikossa kasvanut yli uusimisrajan. On mentävä paikan päälle maksamaan. Eikä, manaa ihminen, ole kuin pari päivää siitä kun fysiikka taas romahti, virukset jylläävät ahmien ihmisen kuumeesta palavaa lihaa. Pää on täydempi kuin pekingin ankka, ja erinäisistä suunnista tuntee ihminen tarvetta puhkoa siihen reikiä vain päästääkseen paineen pois. Sen tehtyään ihminen piristyy, hän nostaa näpsäkkään farkkupusakkaan puetun tyttärensä olkapäille, kuljeskelee asunnossa, ja tytön leveään hymyyn ihminen lopulta uskaltaa luottaa: ehkä tässä kuitenkin käy hyvin. Ja sitten hänen päälaelleen puklataan runsaasti.

10 asiaa jotka jokaisen on syytä tietää herra Van der Galjiukista

1. Herra Van der Galjiuk asui elämästään kolme neljäsosaa Suomessa.

2. Herra Van der Galjiuk inhosi kahvia, teetä ja kaakaota.

3. Kukaan ei ole tunnistanut pitkää tummaa miestä, joka seisoo herra Van der Galjiukin vierellä tämän lakkiaispäivänä otetussa mustavalkoisessa valokuvassa.

4. Herra Van der Galjiuk menetti poikuutensa neljätoistavuotiaana naiselle, jota ei sittemmin nähnyt eikä koskaan saanut pois mielestään.

5. Herra Van der Galjiukilla oli kolme lasta, joista yksikään ei hänen elämänsä viimeisenä kymmenenä vuotena suostunut puhumaan hänelle.

6. Kaikista kissoistaan Herra Van der Galjiuk rakasti eniten sysimustaa punasilmäistä Ahenatenia, joka eli kaksikymmentäkuusivuotiaaksi ja vihasi kaikkea elollista paitsi isäntäänsä.

7. Herra Van der Galjiuk oli oikeassa väittäessään hallituksen vakoilevan häntä television kautta.

8. Herra Van der Galjiuk tiesi Suomen luonnonvaraisista kasveista ja niiden käytöstä enemmän kuin kukaan sitten tietäjä Arva-Alpon, jonka kuolemasta tuli herra Van der Galjiukin syntymän hetkellä kuluneeksi tuhat vuotta.

9. Herra Van der Galjiuk omisti emalisen rintamerkin, joka esitti Siddharthaa juttelemassa kauriinvasalle.

10. Herra Van der Galjiuk rukoili vain kerran elämässään.

Päättyviä tarinoita

Tämä päättynyt tammikuu oli kohdallani erikoinen sikäli, että sain sen kuluessa ilman eri suunnittelua päätökseen kaksi puolisentoista vuosikymmentä mukanani seurannutta kertomusta: Stephen Kingin Mustan tornin ja Neil Gaimanin Sandmanin. Pohdin kumpaakin tovin, jos sallitte, koska eihän sitä perjantain ja lauantain välisenä yönä juuri muutakan tekemistä keksi.



Sandman ensin. Tutustuin sarjakuvaan alunperin vuonna 1991 Semicin tuolloin julkaisemassa Kalma-lehdessä, joka alkoi tuona kyseisenä vuonna tarjoilla suomalaisille lukijoille DC:n Vertigo-merkin kautta ilmestyneitä "aikuisempia" sarjakuvia. Niitä oli lehdessä neljä, ja vaikka Shade ja Hellblazer (ja vähemmässä määrin myös Swamp thing) toki olivat hyviä sarjakuvia, oli Morpheuksen, alias Sandman, ensiesiintyminen kuitenkin se joka minuun kovimmin kolisi. Vuonna 1991 olin 14-vuotias ja pikkuhiljaa kasvamassa ulos pian viisi vuotta seuraamistani Marvelin supersankarisarjakuvista. (nykyisin tuntuu hassulta ajatella 14-vuotiasta tuntemassa itseään liian aikuiseksi johonkin) X-men toki vielä kiinnosti, muut vähemmän; tähän saumaan minulle tarjottiin takavasemmalta Sandman, kokonaan uusi tuttavuus, jota käsikirjoitti minulle ennestään tuntematon Neil Gaiman.

Koukkuunhan siihen tarinaan jäi, mutta koska Kalma ilmestyi tuolloin harvakseltaan ja maaseudulla asuessa sitä ei tahtonut aina edes R-kioskilta löytyä, suhteeni Morpheukseen katkesi muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Vasta tutustuttuani vielä tuolloin Tampereella sijainneen Kukunorin valikoimiin, sain huomata koko yksittäisinä lehtinä julkaistun sarjakuvan ilmestyneen myös tyylikkäänä kymmenen albumikokonaisuuden sarjana. Alkoi hidas kerääminen, joka kesti kymmenisen vuotta ja päättyi tosiaan vasta nyt, kun Akateemisessa joululahjarahat taskussa polttaen huomasin sarjan viimeisen albumin kutsuvana hyllyssä. The Wake. Unista kertovan sarjakuvan päätösosalle mitä mainioin otsikko, ja mitä muuta edellisen, nerokkaasti punoutuvan albumin The Kindly ones, jälkeen enää jäljellä olisikaan kuin "The Wake". Valvojaiset.

Sanottakoon, että vaikka Gaiman on jumalaisen taidokas käsikirjoittaja, jonka myyttien ja kansantarinoiden tuntemus on sitä luokkaa etten edes yritä väittää kykeneväni bongaamaan jokaisen symbolin ja vihjeen merkitystä, sijaitsivat Sandman-sarjan parhaat hetket sen alkupuolella. Albumit kaksi ja neljä (The Dolls' house, The Season of mists) ovat kokonaisuuksina hienoimmat teokset, ja vaikkei taso missään kohdin laskenut näistä kauas, oli loppupuoli kuitenkin... no, "vähemmän tyrmäävää". Pahimmin tämä impaktin lasku tuntuu viimeisessä osassa. The Wake on toisaalta niin järjettömän Gaiman, että hänen maneereihinsa tottuneena tuntui kuin sitä olisi lukenut jo kymmenennen kerran, vaikka vasta ensimmäistä kävi läpi. Toisaalta tämä ei haitannut; edellisen albumien tapahtumien jälkeen kaivattiin paatosta, pitkiä jäähyväisiä, hymyä kyynelten läpi, pitkään ja hartaasti. Kuitenkin kävi mielessä että noin puolet pois höyläämällä ja lopun, sen kaiken tarpeellisen, edellisen albumin yhteyteen liittämällä olisi saanut sarjan päätöksestä vähemmän ylipateettisen.

Ei The Wake ollut huono päätös Sandmanille, mutta silti albumin parasta antia olivat varsinaisten valvojaisten päätteeksi lisätyt kolme pääjuoneen liittymätöntä tarinaa. Näissä yksittäisissä novellimaisissa kohtauksissa Gaiman kirjoitti vapautuneemmin, taakastaan selvinneenä, vielä viimeiset hetket Morpheuksen (ja mm. kiehtovan Hob Gadlingin) parissa ja sitten pois.

Ei siis ehkä aivan sitä mitä odotin, muttei huonokaan päätös. Yllätyksetön kai lähinnä, mikä toisaalta harmittaa. Mutta sarja on nyt kokonaisuutena hyllyssäni, minkä saavuttaminen alkoi kyllä jossain vaiheessa tuossa männävuosina epäilyttää.



Musta torni seuraavaksi, ja vaikka Sandman onkin minulle ollut tärkeä teos, ei sen merkitys tietenkään ole ollut lähelläkään Mustan tornin järisyttävää vaikutusta elämääni. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat aikanaan merkkipaalu, mielikuvituksen riemuvoitto, juuri ne teokset jotka saivat minut itseni kokeilemaan siipiäni kirjoittajana. Siis jotain sellaista, johon on mahdoton suhtautua kovin objektiivisesti, enkä sitä välttämättä edes yritä.

Ensimmäisen osan luin muistaakseni keväällä 1993, muut myöhemmin samana vuonna (jolloin ne suomeksi ilmestyivät), loput sitä mukaa kun käännökset ovat olleet saatavilla. Viime kesänä ahmaisin pitkään odotellut vitos- ja kutososat ja jätin kirjastoon varauksen seitsemännestä, päätösosasta, joka siis nyt tammikuussa viimein tuotti hedelmää.

Ja jännittihän se. On vaikea edes hahmottaa omaa suhdettaan johonkin niin suureen kuin Musta torni. Jossain vaiheessa en edes ollut varma halusinko tietää kuinka sarja päättyy; ainakin pettymykseksi myöhemilläkin luennoilla osoittautuneen nelososan jälkeen tuntui siltä etten halua enää kajota myöhempiin vaiheisiin, masentuisin vain lisää. Ja totta tietenkin on, ettei King kirjoittajana ole enää vuosiin ollut sitä mitä nuorempana. Mustan tornin ykkösosan riisuttu tunnelma, hidas, pelkistetty, lähes symboleiksi muuttunut maailma on se mikä nuoressa minussa aikanaan sytytti palavan rakkauden tätä tarinaa kohtaan. Viimeisen osan lähes 1000-sivuiseen tiiliskiveen tultaessa siitä ei enää ollut paljon jäljellä. Kingin myöhäistuotannolle tyypillinen pakkomielteisen selittelevä ja kaikkialle yhtä aikaa rönsyilevä kerronta oli jyrännyt kaiken alleen enkä minä kahden edeltävän osan jälkeen osannut muuta odottaakaan.

Mikä onni siis, että King oli tällä kertaa palannut perusasioihin. Toki kirjan ensimmäinen puolisko olisi ollut paremmin kotonaan kutososassa (joka kaoottisena ja hädin tuskin koossapysyvänä toimintasinkoiluna jää jopa nelososan jälkeen jos sarjan teokset järjestykseen rankkaisin), mutta kun tunnelma alkaa tornia lähestyttäessä muttua, se tosissaan muuttuu. Ja kirja paranee.

En halua sortua juonipaljastuksiin, mutta haluan kehua Kingiä hieman, sillä hän onnistui siinä, missä en hänen uskonut onnistuvan; Mustan tornin seitsemännen osan viimeinen puolisko on hienoa luettavaa. Se on rauhallista, tunnelmallista, kiireetöntä, yllätyksellistäkin. Minä tosissaan pidin siitä; senkin jälkeen kun kirjan alkupuoli oli edelleen olankohautuksella ohitettavaa, joskin toki viihdyttävää, toimintapuolta, King onnistui rakentamaan Tornin lähestymisestä aihetuvan tunnelman niin kutkuttavaksi että sen kirjan sivuilta tuntee. Muu maailma unohtuu, muut äänet hukkuvat, on vain satojen vuosien taipaleen päättymisen aiheuttama humina. On väsymys, jota lukija ei voi olla tuntematta, ja kuitenkin se on hyvää väsymystä.

En siis kerro sitä mitä lopulta tapahtuu kun Roland saapuu tornille. Mielenkiintoisena pointtina huomioin kuitenkin, että loppuratkaisu näyttää yleisesti ottaen herättäneen negatiivisia tunteita; ainakin Amazon.comin kirja-arvosteluissa moni tuntui syvästi inhoavan sarjan loppua, kuten teki myös Portti 4/06:n arvostelija, jonka mielestä lopetus oli "kylmä rätti vasten kasvoja". En tiedä mitä he odottivat. Itse en ollut asettanut odotuksia, lähes neljätoista vuotta olin valmis vastaanottamaan lähes mitä tahansa, niistä viimeiset uskoen että maailmojasyleilevää paatosta ja suuren totuuden julistamista Tornissa olisi väistämättä tarjolla. Ja sitä mitä sieltä lopulta löytyi, en olisi osannut odottaa, en ikinä missään tapauksessa arvata, ja kaiken jälkeenkin King onnistui yllättämään minut. Lopetus oli minusta hieno, tai enemmänkin. Heittäydyn nyt vihdoinkin tunteitteni vietäväksi, koska Kingiin suhtautumisessakin on kyse tunteista: loppu vavisutti, liikutti, ravisti melkein. Se oli säälimätön ja kaunis, raju ja upea loppu, minun nähdäkseni paras mahdollinen, ainoa toimiva kaikista sarjaan kuviteltavissa olevista lopuista.

Eli niin paljon kuin uskoani sarjaan vuosien varrella menetinkin (osissa 4-7 todellakin on kevyesti parisentuhatta sivua melko turhaa tarinaa, todettakoon se) olivat Rolandin etsintäretken viimeiset päivät ja itse Torni niin hieno kokemus että annan Kingille anteeksi melkein kaiken. Kiitos ja kumarrus. Neljätoista vuotta on pitkä aika elää tarinan mukana. Olen onnellinen siitä että se päättyi hienosti.

Tekonivelet ruostuu

Yhtä painetun sanan hurmosta tämä elämä. Kansien välissä on totuus, verkko on alkanut päivä päivältä tuntua vieraammalta ja vanhentuneemmalta tavalta välittää informaatiota. Perusasiat tekevät paluun, huuliharppu korvaa ipodshufflen ja jossain vuorten takana hirnahtaa orhi; se valjastetaan vetämään kärryjä kylään. Ajan pyörä narahtaa... Meistä tulee nuoria vasta kun olemme tarpeeksi vanhoja. Kukaan ei uskalla niin paljon kuin elämää nähnyt.

Mistä on oikeasti kyse? Ei ehkä mistään, ei tässä maailmassa moni asia enää merkitse. Mutta kuten Joni jo ehtikin mainita, Rujo Akateeminen PAmfletti alias RAPA on ehtinyt hieman yli kolmivuotisen historiansa aikana jo viidenteen numeroonsa. Taas on sitä luokkaa turskea näkemys tämän maailman tilasta, että yhteiskuntakritiikin viiltävä terä tai vaihtoehtoisesti huoli tekijäjoukon mielenterveydestä saa lukijan silmät vettymään ja posket punoittamaan. Ei ehkä maailman helpoin lehti löydettäväksi, mutta toivoa saattaa halukkailla olla. Tuossa nuo nyt ovat pinossa televisioni päällä.

Ja ilmestyihän myös Portin numero 4/2006, mukana jälleen allekirjoittaneen novelli, tällä kertaa tarjolla hometta, houretta, rappiota ja rinnakkaismaailmoja. Hanki kätösiisi, suosi suomalaista pienlehdistöä.

Kun et katsonut

Öisin ne tulevat edelleen. Kävelin metsätiellä, korkeat männyt kuin katedraalin keskikäytävää reunustavat pylväät, ja edemmäs tietä syttyi kirkas valkoinen valo aamuyön hämärään. Jatkoin sitä kohti. Valosta lipui minua vastaan toinen toistaan kummallisimpia hahmoja: pieni tyttö ruudullisessa hameessa, harmaapartainen mies viittaan pukeutuneena sauvaa heiluttaen, leijonaharjainen prinssi, silinteripäinen vanha herra, kumaraan taipunut mummo, kaksi nuorta naista käsi kädessä, lopulta suurisilmäinen robottihahmo, jonka nähdessäni ajattelin, "tämä on se joka on jäänyt kaikkien mieleen" eikä sitten enää ketään ja minä olin niin lähellä valoa että se oli kuin olisi katsellut aurinkoa läheltä, eikä silmiin kuitenkaan sattunut. Menin valoon. Minnekään ei sattunut.

Ehkä johtuen siitä että meillä oli kotona valokuvia kaikkialla kun olin lapsi, keksin jo pikkupoikana kuvitelman siitä, millaista olisi jos jokainen valokuva olisi aikaa ja paikkaa vääristävä portti siihen hetkeen jona kuva on otettu. Kuten metsätie ja sinne syttyvä kirkas valo, tämäkin elementti toistuu unissani edelleen. Joskus katselen kuvia ja ajattelen, "tuonne voisin palata". Kerran mietin mitä sanoisin nelivuotiaalle itselleni jos tapaisin hänet. Mitä kenellekään voisi sanoa? Ei kukaan kuitenkaan uskoisi että on se kuka väittää olevansa. Kaikki palaa lopulta aina valoon.


"Hey baby smoke with me
Hey baby shake with me
Hey baby run with me
Hey baby love with me
All night long"

(Rättö ja Lehtisalo : Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa)

Keinotekoisia aurinkoja

No niin, ei professori purrut. Joulutauon jälkeen jatkuva graduseminaari ja minä kerroin suunnitelmistani gradun suhteen, upouusista suunnitelmistani, tähdennän. Luettuna on 2000 sivua kirjallisuutta jota siis en nyt tarvitsekaan, mitäpä sekään haittaa, olen oppinut suhtautumaan asioihin järjellä ja tyvenen sielussa tuntien.

Ei, ei sittenkään niin. Miksi muuten valvoisin öitä? Kello herätti tänään, sentään, ei auta tuollainen puolipäivään torkkuilu, minun aktiivisin aikani kun on kuitenkin varhainen aamu ja nykyisin sen ihan liian usein nukun ohi. Hiljalleen päivät pitenevät, mistä ei voi kuin olla kiitollinen. Aamut pitenevät siinä samalla, on aikaa asioihin, joita sivumennen sanoen on nykyisin niin paljon etten tiedä mihin tässä ehtii. Miksi kaikki vaatii niin paljon keskittymistä? Miksei voi vain - - - tehdä tuota tuosta noin ohimennen, sitten kiitää tähän, viilettää toiseen ja vasurilla hoitaa kotityöt?

Kela ilmoitti tänään maksaneensa isyysrahan joulukuulta. Koska minulla ei ole vuonna 2004 ollut tuloja, saan minimimäärän. Tuo logiikka on minusta niin nyrjähtänyttä että teki mieli ääneen nauraa. Aatos Erkko jos isyysrahaa Kelalta hakisi saisi varmaan miljoonia. Kellä on, annettakoon hälle, se on tämän pahoinvointivaltion kantava ajatus.

Pointti kuitenkin: minä olen taas opiskelija! Pitääkin muuten muistaa peruuttaa ensi kuun opintotuki.

Ja vaikka sanoilla pystyy aina enempään kuin tuhannella kuvalla, on visuaalisella viestinnällä silläkin paikkansa: KuvaKuva aloitti, olkaapa hyvät ja tutustukaa.

'tis but a soft tumble of words that has awaken thyself in these here night-tyme...

Ehkei minua gradu pidä hereillä. En ole ajatellut sitä niin suureksi asiaksi elämässäni ettäkö se sen tekisi. Kuitenkin se on ajatuksissa, takertuneena kiinni poisvaluvien unien tahmeisiin jäänteisiin, siellä se potkii. Että miksi piti valita graduunsa aihe, jonka pelkkä ajattelukin tuottaa enää fyysistä inhoa. Varmuus siitä että jos vaihtaisi sen toiseksi, taas, niin kaikki sujuisi sitten. Väsymys katoaisi, vuorokausi pitenisi, osaisi tehdä akateemista tutkimusta ja kukkia sataisi taivaalta, kenties tyräkkejä ja rhododendroneita. Yritin sulkea silmiä, ne katsoivat luomien läpi, ei sellaisesta mitään tule ja joka tapauksessa on vaikea nukkua kun vedellään nyrkillä silmien väliin että soi. Onneksi viisiviikkoisen nyrkki on pieni eivätkä voimatkaan vielä huipussaan, nousin lautaselliselle talkkunaa. Kuuntelen kuka ulkona liikkuu, katselen kissaa, se sähisee ikkunaan. Me olemme maan tasalla. Jos jotain tapahtuisi, tulimeri pyyhkäisisi ensimmäisenä meidän kerroksestamme sisään. En saa unta, ja mietin mikä herätti. Ne kuulostivat sanoilta, ehkä se on vain kuu joka taivaanrannassa näkyy, eikä kuuta ole koskaan tarvinnut pelätä.

Kuten sanonta kuuluu

"Lähdes nyt vaan. Se on nimittäin aikainen lintu joka madon nappaa."

"Ai miten niin?"

"Se on ensimmäisenä ulkona. Kärkkymässä aamuvarhaisella jo matoja mullasta."

"Linnut on kyllä aina ulkona."

"Tai no paikalla, missä nyt ovatkaan. Pointti on se että ensimmäisenä sinne ehtivä -"

"Aikainen lintu on kissanruokaa jos multa kysytään, ensimmäisenä tyrkyllä kun yön kylmässä viettänyt nälkäinen kolli kyttää aamupalaa. Ei mulle kiitos."

"Mutta kun aikainen lintu -"

"On kissanruokaa."

"Eli et meinaa lähteä?"

"Osapuilleen näin."

* * *

"Se on kato niin että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ottaa."

"Voipas."

"Tä?"

"Niin että voi. Siis ottaa kauhalla. Ei kai se sitä estä että on lusikallinen laitettu, kyllä sen kauhaan saa."

"Tarkoitin sanoa että -"

"Kun eihän sen kauhan tarvi täynnä olla, ihme ajattelutapa sellanen. Riippuu astiasta tietenkin vähän, mutta kyllä kai useimmista kulhoista saa kauhalla ronkittua pienenkin määrän."

"Meinasin vaan vihjata -"

"Ja tollanen kauhominen on sen verran suurpiirteistä toimintaa muutenkin että kun sitä ruvetaan harrastamaan niin voi parhaassa tapauksessa saada kaikenlaista sellastakin mitä ei edes suunnitellut. Miks pitäis se sama saada uudestaan? En mä edes halua sitä! Se on melkeinpä parempi ottaa kauhalla jos on ensin lusikan kans heilunut. Yllättyy iloisesti."

"Voi jumalauta."

* * *

"Kissa kiitoksilla elää."

"Joo näin on. Oon omaa kissaani tosiaan jo nelisen viikkoa kiitellyt ja se voi tosi paksusti. Ei tosin enää liiku. Ja haisee pahalta."

"Että semmoista sitten. Kiitos kun kerroit."

"Eipä mitään. Olikin jo nälkä."

Mania

Parahin isosetä.

Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.

Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.

Meri

He katsoivat merelle: "Ei tänään,
käy kuohut kuin korkeat tornit, ja meiltä on kielletty riskien otto."

Kävi miete, ja puntar'puuhaan he hukkuivat pitkäks toviks. "Ei auta", yks heistä, ja moni huokas, sen tähden eivät koskaan sieltä pääse.
Niin tiesivät kaikki. Eivätkä kuitenkaan sietäneet sitä että
ylempää kuin Jumalan sormi laskeutuu sana:

"Menkää! Tehkää! Elää ja kuolla,
halusitte tai ette,
sen teette,
niin kuin sanon."

Ja he, kuin sokeat, totellen, ei muuta
kuin sitä elämänsä
ykskantaa. Edelleen, ja yhä, ja yhä.

He katsoivat merelle, taas
oli ilta,
ei sama,
ja jälleen: "Lyö aallot pahast' päin."
"Ei näin."

Ei, ja taas he istuivat alas. Vaan jostain:
"Entä sitten?"
Ja heistä jokainen tuumasi tätä.

Entä sitten?

Ja yks kerrallaan he hyppäsivät laituriltaan alas, niin uivat sateeseen
ja kuohuun kuin hullut kalat!

Ja aallot vei jokaisen heistä.

Niin onnelliset he eivät
olleet milloinkaan
olleet.

Hahmoja eilisvuodelta

Taas leviää meemi, tällä kertaa pikkutuhma. Niin että keitä bloggaajia panisit? Meinasin hetken aikaa osallistua, kunnes mieleeni tuli miten paljon keskusteluaherättävämpää olisi aloittaa "keitä bloggaajia olet pannut" -meemi, ja sille ajatukselle aloin hihittää hystee

No heh heh. Enimmäkseen minun piti kirjoittaa valokuvaamisesta. Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun hankin itselleni rikikameran, kuten isoäitini olisi sanonut. Valokuvaaminen kohdallani mullistui. Onhan se aina ollut läsnä elämässäni - kun toinen vanhemmista on valokuvaaja työkseen, on tottunut siihen että kotona on kameroita kuin pipoa, ja albumeita, valokuvalaatikoita ja vain pinoja on lojunut kaikkialla. Tuntuu silti siltä, että digitaalinäppäily vapautti minut. Yksittäinen kuva ei enää ole kahdekymmenesneljäsosa filmiä, vaan talteen kertyvää digimassaa; kompressoitava, käsiteltävä ja tarpeen mukaan pois heitettävä. Joitakin itseä miellyttäneitä otoksiani voi vilkuilla täältä.

Tietenkään digikamerat eivät taida vieläkään kyetä siihen mihin kinokamerat parhaimmillaan, ja latasinpa joulun alla itsekin filmin pitkästä aikaa taas vanhaan Pentaxiini. Mutta olemalla aina läsnä ja vapaasti käytettävissä digikamera palautti minut kiinni valokuvaamiseen. Siihen hyvään tunteeseen kun voi lähteä kauniilla ilmalla ulos ja napsia viisikymmentä kuvaa ilman että täytyy sormet jäässä välillä vaihtaa filmiä. Siihen että kun ihmisellä on ikuistettava ilme, sen voi ikuistaa. Ainaisella läsnäolollaan digikamera on osoittautunut erittäin hyväksi visuaaliseksi päiväkirjaksi. Minä kuvaan mielelläni ihmisiä. Ja vaikka muutamia satunnaisen kamerattomuuden aiheuttamia puutteita tähän kuvakoosteeseen jäikin, niin silti oli hauska näperrellä seuraavaa. Ihmisiä joiden seurassa vietin aikaa vuonna 2006:




Tänä vuonna yritän saada sinustakin kuvan.

Suprajohdan ihan vain huvikseni

Sinne jäi vuosi, kovin nopeasti ohi kiitänyt ja muutamia kohtuullisen ennakoimattomia käänteitä kohdalleni tarjoillut. Ei elämäni paras vuosi muttei toki huonokaan. Toistaiseksi "double-oh-seven" on alkanut harmaasti. Vettä on satanut, ja kaiken ympärille on kuroutunut hauras lasi. Sen läpi katsottuna kaikki on näyttänyt surulliselta. Tunnetta on ollut vaikea ravistaa minnekään, ehkä kaikki on vain eilisestä jäänyt. Periaatteessa join vain kaksi kaljaa, ja Uhrimäen laella kun vuosi vaihtui ja ilotulitteet katosivat sumuun meidän porukkamme oli siellä ja toiset halasivat toisia ja hetken ajan tuntui että ei missään muualla olisi voinut ollakaan kuin siellä. Kiitos ystävilleni ja läheisilleni kuluneesta vuodesta. Ollaan läsnä nyt alkaneenakin.