Mania

Parahin isosetä.

Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.

Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.