Öisin ne tulevat edelleen. Kävelin metsätiellä, korkeat männyt kuin katedraalin keskikäytävää reunustavat pylväät, ja edemmäs tietä syttyi kirkas valkoinen valo aamuyön hämärään. Jatkoin sitä kohti. Valosta lipui minua vastaan toinen toistaan kummallisimpia hahmoja: pieni tyttö ruudullisessa hameessa, harmaapartainen mies viittaan pukeutuneena sauvaa heiluttaen, leijonaharjainen prinssi, silinteripäinen vanha herra, kumaraan taipunut mummo, kaksi nuorta naista käsi kädessä, lopulta suurisilmäinen robottihahmo, jonka nähdessäni ajattelin, "tämä on se joka on jäänyt kaikkien mieleen" eikä sitten enää ketään ja minä olin niin lähellä valoa että se oli kuin olisi katsellut aurinkoa läheltä, eikä silmiin kuitenkaan sattunut. Menin valoon. Minnekään ei sattunut.
Ehkä johtuen siitä että meillä oli kotona valokuvia kaikkialla kun olin lapsi, keksin jo pikkupoikana kuvitelman siitä, millaista olisi jos jokainen valokuva olisi aikaa ja paikkaa vääristävä portti siihen hetkeen jona kuva on otettu. Kuten metsätie ja sinne syttyvä kirkas valo, tämäkin elementti toistuu unissani edelleen. Joskus katselen kuvia ja ajattelen, "tuonne voisin palata". Kerran mietin mitä sanoisin nelivuotiaalle itselleni jos tapaisin hänet. Mitä kenellekään voisi sanoa? Ei kukaan kuitenkaan uskoisi että on se kuka väittää olevansa. Kaikki palaa lopulta aina valoon.
"Hey baby smoke with me
Hey baby shake with me
Hey baby run with me
Hey baby love with me
All night long"
(Rättö ja Lehtisalo : Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti