Superpalloja sohvan alla. Kun astuu eteiseen, jää varjoon, ja vasta ovella aistii kylmän, sisällä muiden ihmisten lämpö tarttuu seinin. Sitä avaa oven ja astuu ulos. Tuuli tarttuu heti hiuksiin, se pääsee joelta esteettä siihen. Suuntaansa voi katsella hetken aikaa, mutta lopulta päätyy kuitenkin lähtemään sinne missä ei näy taloja, heinikon poikki, vielä lumessa kahlaten vaikka linnut jo laulavat ja jossain on pajunkissoja. Ensimmäiset askeleet ovat varovaisia, siitä on kauan kun on juossut. Sitten lihakset tottuvat, alkaa tuntua hyvältä. Onnellista pakotusta, silmät voi sulkea kun pääsee tarpeeksi kauas, pois lapsuuden sarjakuvalehdillä tapetoitujen seinien keskeltä, pois huojuvien gradukirjapinojen välistä, pois televisioiden, tietokoneiden, paperikasojen, pois. Ja kun on lopulta niin kaukana että on hiljaista, kuulee avaimen kiertyvän lukossa ja vetäytyy vielä pienemmäksi nurkkaan, on enemmän hiljaa. Ja tuuli, kai se edelleen on hiuksissa kiinni ja iholla. Vie lihat luista, ja voi juosta yhä vaan kauemmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti