Ei sitten menty Espresso Edgeen.
Näillä main alkoi hivenen viluttaa, joten suuntasimme suoraan lähimmästä ovesta sisään tuohon kuuluisaan Kiseleffin taloon, jossa oli ties minkälaista pikkukrääsäpuotia sekä tietty myös myyjäiset, eli tungeksijaa kuin pipoa ja kaamea hipitihoppi soi kaiuttimista. Juoksimme portaat yläkertaan, missä oli jos ei nyt hiljaisempaa niin ainakin vähän väljempää. No joo, olisihan siinä ensin ollut tarjolla jos jonkinlaista eliittikonvehtileivonnaista (unohdin paikan nimen), mutta niissä oli hintaakin sen verran, ettei tämä testiryhmä nyt hulluksi ruvennut; siltikään, vaikka oli kahviin oikeuttavat ilmaislapukkeet taskussa. Jatkoimme matkaa: yläkerran perältä, aika hauskasta nurkasta, löytyi sitten Ciao! Caffé, joka, kuten muistatte, oli Ruoholahden toimipisteineen kahvilasarjani avausjakso - enpä ennen edes tiennyt että tämäkin on ketju. Taitavat kaikki olla nykyisin, varmaan Café Engelkin löytyy nykyisin jokaisen Pyhtäänperkiön ABC:ltä S-marketin ja Kirjatorin vierestä...
Noh, tämä torikorttelin Ciao! on ulkoasultaan jokseenkin hienostuneempi kuin Ruoholahden Citymartketin eteisaulan vastaava, joskaan yhtä ihanan pehmoisia nojatuoleja ei täällä ollut - sen panin merkille jo kynnyksellä. Vaan lepäämäänhän tämä kutsui kyllä ihan omanlaisellaan tavalla, oli vanhan talon yläkerran oma pieni huoneistonurkkaus pieniruutuisine ikkunoineen, ja vieläpä oikein leppoisa nopeatempoinen NRJ-musiikki kaiuttimissa. No ei kai kaikkea voi vaatia. Nettisivujensa mukaan tämä kahvila "muuttuu iltaa kohti Milanolaistyyliseksi viinibaari-kahvilaksi, jossa nautitaan rennosta ilmapiiristä viihtyisässä arvokkaassa ympäristössä", joten kaltaisemme maanläheinen kaksikko soveltui sinne kuin lammas rippikouluun. Onneksi muita asiakkaita ei myyjäisistä huolimatta ollut käytännössä lainkaan, mikä hieman oudoksutti, vain yksi jakkupukunainen viinilasillista juomassa ja tablettitietokonettaan (saattoi olla älypuhelinkin - en minä noita nykyvermeitä toisistaan erota) sormeillen. Mikä kävelevä klise hänkin oli! Loin häneen sääliviä katseita; tottahan aavistelin hänenkin mieluummin pukeutuvan kumisaappaisiin, ja saviojan poikki kohti renkimiehen aittaa huuruisena hallailtana harppovan kassissaan silavaa ja pullo kotikaljaa. Näin sen hänestä, mutta Helsinki oli hänet voittanut, miten ikävää.
Ciao! Caffé on tunnettu keskuudessani erityisesti italialaistyyppisistä jäätelöistään, jotka ovat parhautta syötävässä muodossa. Suostuttelin toverinkin sellaisen pariin, ja niinpä otimme ilmaiset kahvit (oli ne Torikortteli-lipukkeet) ja jätskit. Toverini sai kahvinsa kera vielä konvehdin, minä en, syy tähän jäi epäselväksi. Ylipäätään kohtelumme oli kohtuu kolkkoa siitä sekunnista lähtien, jona tempaisimme kahvilippumme esiin. No sori!, teki mieli sanoa, ja vielä kun ostimme jäätelötkin! No, huojuimme kohti ikkunapöytää (kuten sanottu, varaa oli valita, ja vain kerrosta alapuolellamme Engel oli täysi kuin amiksen tumppikulho). Oli joulutähtiä rivissä siinä oikein nätisti, ja paperipyyhepurkkikin, joka toi mieleeni joko psykiatrin vastaanoton tai pornokaupan katselukopin, ei nyt sillä että minulla mitään kokemusta näistä olisi tietenkään. No niin. Pöytä oli pieni ja ahdas, huojuikin hieman, istuimet koulumaiset mutta olisihan noita ollut tarjolla nahkaista ja sohvaistakin, ei tosin ikkunan ääressä, Ciao!ssa käynti pakottaa valintoihin. Kahvi oli ihan hyvää. Ei loistavaa, mutta silti paremmasta päästä tämän kaupungin kahviloista, siitä pieni plussa. Isompi plussa sitten, valtava, universaalinen, orgastinen suorastaan, siitä jäätelöstä. Otin useista erikoisista mauista vaniljan, koska se on hitto vie aitoa vaniljaa sen tavallisen esanssisotkun sijasta, ja totisesti oli yksi maukkaimmista ikinä syömistäni jäätelöannoksista tämä. Huh huh. Ja sitähän loppujen lopuksi riittikin, sitä luokkaa tuhtia tavaraa nänä italojädet ovat.
Ikkunasta näkyi senaatintori ja tuomiokirkko, joskaan ei niissä nyt näin kaupunkilaiselle mitään katsomista ole enää, onhan nuo nähty. Torilla ei ikinä tapahtu mitään, kuten tiedetään, ja tihkusateisen perjantai-iltapäivän neljänruuhkakin oli jokseenkin aneemista. Tosin ohikiitävän nelosratikan penkiltä bongasin Jari Tervon, mikä oli sikseen hupaisaa, että vain tuntia myöhemmin Peter Nyman melkein harppoi meitä päin Töölössä. Tabermann oli varmaan hengessä mukana, mikä ei ehkä ollenkaan poislaskettu ajatus olekaan, olihan jotain oudon runollista siinä kaupungin ylle sumuna laskeutuvassa pimeässä.Vietimme varmaan kahvilassa liian pitkään häiriten sen muuttumista Milanolaistyyliseksi (isolla kirjoitettuna, huom) viinibaari-kahvilaksi, koska muita ihmisiä ei kerta kaikkiaan tullut sisään, ja yhtäkkiä se taustamusiikkikin koveni niin että keräsimme kimpsumme ja poistuimme. Seinällä oleva liitutaulu mainosti jotain sellaista kuin "kuohuva cocchi brut", mikä sai minut hihittämään: kuohuva brut! Hihiii!
Pistetaulu:
Miljöö 6/10
Hieno talo, hieno kahvilan omakin tila, mutta jokseenkin tylsät tuolit ja penkit, ei houkuttanut pitkään oleiluun, kuten ei kyllä se musiikkikaan, etenkään yllättäen voimistuttuaan, mikä saattoi tosiaan kyllä olla vai ilmaiskahvinjuojien poishäätöä. Oikein kaltaisillemme loisille! Tyly kassa.
Hyvyydet 8/10
Kahvi ok, jäätelö syntisen täydellistä. Olisi ollut täytesämpylää yms herkkuakin tarjolla, mutta ketä kiinnostaa kun jätski on tällaista? Milanolaistyylisyys jäi kokematta ja viinit testaamatta, ehkä pitää paikan päälle palata myöhemmin vetämään kunnon punkkuperseet.
Sijainti 7/10
Keskustassa, muttei missään ostoshelvetissä silti. Verrattuna muihin torikorttelin kahviloihin hyvä, koska a) ei täynnä, b) mahdollista löytää. Toisaalta senaatintori on aika tylsä ikkunanäkymä. No joo, eipä se Ruoholahden Ciao!kaan varsinaisesti millään paratiisimaisemilla ratsastanut.
