X-Files 2.16: Colony

Pitkästä aikaa "Se suuri salaliittojuoni" jatkuu, minkä seurauksena vähän pitkästyin. Ei voi mitään - tämä ihmis-alien-hybridiklooneja, muotoamuuttavia tappajia (tai no yksi heitä vasta on; mutta miekkonen tuli sarjaan jäädäkseen) ja kaikkea kohtaan tunnettua epäluuloa kuhiseva juoni alkaa jo nyt tuntua vähän tehdyltä. Ensimmäisellä kaudella tämä oli parhaimmillaan (E.B.E.) loistokamaa, ja vielä tämän kakkoskauden alussa ihan ehdotonta. Mutta nyt katsojille on tarjottu niiiin hyviä yksittäisjaksoja, että katsoisin mieluummin niitä lisää. Arvelin maratonini aluksi, että oli vain nuoren minun keskittymiskyvyn puutetta, etten pysynyt näissä "truth is out there"-jaksoissa mukana kun niihin aina viikkojen jälkeen palattiin, mutta en minä nytkään ollut enää kunnolla kärryillä. Muistan kyllä että tuota vihreää toksista verta tihkuvat kuolemattomat tyypit ovat ennenkin esiintyneet, mutta miksi kumpikaan agenteista, tai kukaan muukaan, ei viitannut niihin ykköskaudella (jaksossa Eve) nähtyihin klooneihin? Scullykin oli ihan huuli pyöreänä siitä että kloonattuja tyyppejä säntäilee ympäri maata mutta onhan hän niitä jo tavannut. Pah.

Tämän sanottuanikin totean, että jaksossa oli hetkensä. Teaser oli totuttuun tapaan hyvä, ja näytti kuolevan Mulderin, mihin kohtaukseen palataan vasta myöhemmin, koska tämä piru on kaksiosaisen jakson alku, ja teaseria seuraa "two weeks earlier"... Puolivälin jälkeen hieman lattea meininki otti kierroksia ja saatiin muutamia oikein hyviä kohtauksia, Mark Snowkin irrotteli lopussa huolella. Ensi kerran tapaamme myös Mulderin vanhemmat - ja shokkikäänteenä myös hänen lapsena abduktoitu sisarensa palaa, mutta muistaakseni tämäkin meni sarjan edetessä jotenkin kamalan monimutkaiseksi. (ei sillä etteikö hänen paluunsa olisi nytkin ollut vähintään epäilyttävä) Ihan elävästi muistan jotain myöhemmän kauden jaksoa katsoneeni jossa Samantha esiintyi ja ajatelleeni että hitto kun en yhtään ole enää perillä että kuka on mikäkin. No, sitä odotellessa. Jotenkin ohimennen hoideltiin tuo koko sisaren paluu ottaen huomioon että se on ollut Mulderin koko henkilöhahmon keskeinen tekijä; ylipäänsä se syy miksi Mulder on mitä on. Tapauksen olisi pitänyt olla mullistava, eikä se ollut sitä sen paremmin katsojille kuin Mulderille itselleen.

Cliffhanger oli kyllä loistava, siitä täydet pointsit. Ja ehkä mielenkiintoisin seikka koko jaksossa oli heti alussa: David Duchovny sai yhdessä Chris Carterin kanssa tarinankehittelykrediitin. Ohhoh!

X-Files 2.15: Fresh bones

Tästä jaksosta oli jäänyt elävästi mieleen se kohtaus jossa Scully on yksin autossa hautausmaalla ja alkaa raapia kämmeneensä voodoo-orjantappurasta saamaansa nirhaumaa. Fucking hell mutta se on hienosti tehty ja karmea. Haitilainen voodoo on siis päivän sana, ja kun todellisia uskontoja käsitellään on aina vaarana mennä jotenkin korniksi (esimerkiksi ykköskauden surkeimman jakson Shapes intiaanikohtaukset), mutta toisaalta Fresh bones ei onneksi niinkään uppoudu todellisiin rituaaleihin tai uskonnollisiin menoihin sinänsä, vain seurauksiin ja vaikutuksiin. Juoni on ihan oikeasti hyvä. Mukana on jopa (edelleen tai taas) ajankohtainen siirtolaiselementti, kun keskeisenä tapahtumapaikkana on haitilaisten maahanmuuttajien säilömiseen käytetty armeijan leiri, ja sieltä saadaan normaalille X-menolle poikkeuksellinen poliittinen tausta kaikelle tapahtuvalle. Henkilökohtainen muuttuu poliittiseksi, kosto lankeaa niille jotka sattuvat edustamaan samaa kuin joku toinen. Maahanpyrkijöiden kohtelu on epäinhimillistä, ja armeijan leirin sisällä kaikki tapahtuu julkisuuden ja jopa ihmisoikeusjärjestöjen silmien ulottumattomissa. Herra X käväisee sanomassa yhden ikimuistoisimmista X-File-sitaateista: "In case you haven't noticed, mister Mulder, the Statue of liberty is on vacation." Tämä oli aikaa ennen 9/11:ta kun primetime-sarjat saattoivat vielä kritisoida amerikkalaista isänmaata kovin sanoin. Niin ne ajat muuttuvat.

Fresh bonesin avaava teaseri on hienojen X-teasereiden joukossakin yksi hienoimpia ja imaisee kyllä täysillä mukaansa. Kuvasto on koko jakson ajan groteskia ja jotenkin nyrjähtänyttä (kulhollinen toukkia, vertavuotava kinkunsiivu, erilaisia eläimenraatoja ja ties mitä), tunnelma on veitsenteräinen melkein alusta loppuun asti; koska tapahtumat ovat rajuja, ennakoimattomia ja jotenkin unenomaisen kauheita, on katsoja jatkuvasti tietoinen siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Musiikki on sopivan häiriintynyttä sekin. Jo tämän retrospektiivin alussa lupasin bongata kaikki kissat, ja vasta nyt tuli toinen: parikin kertaa esiintyvä sympaattinen naukuja, joka on jopa juonen kannalta oleellinen. Täydellistä tavaraa ihanan karmeaa loppua myöten. En kaipaa yhtään sitä ufosalaliittomeininkiä niin kauan kuin yksittäisjaksot ovat tämän ja viimekertaisen luokkaa.

X-Files 2.14: Die Hand die verletzt

Kakkoskauden ensimmäinen neljännes oli puhdasta timanttia, mutta seitsemännestä jaksosta lähtien taso on ollut vähän kiikun kaakun... Hyvissäkin jaksoissa (kuten Red museum) on ollut omat huonot puolensa, mutta nyt kolahti, vihdoin! Saatananpalvonta on tällä kertaa aiheena, ja on jotenkin hupaisa bongata missä vaiheessa mikäkin paranormaali trooppi tulee sarjassa käsitellyksi. Yllättävän pitkään saatiin odottaa tätä, mutta onpa tehty huolella, ja huomasin myös että tietty satiirinen ote alkaa jo näinkin varhaisessa vaiheessa X-Filesiin pesiytyä. Se ei haittaa kun se on tehty hyvin, ja nyt tosiaan ovat takuutekijät asialla: käsikirjoittajaduo Morgan & Wong pitää traagisen, morbidin, koomisen ja piinaavan balanssia hyppysissään kerrassaan mestarillisesti kun pikkukaupungin (but of course) high schoolia hallitsevat saatananpalvojaopettajat (!) alkavat menettää otettaan asioista joita luulivat hallitsevansa. Siansikiöitä oppilailla leikkauttava biologianmaikka on poikkeuksellisen onnistunut hahmo, ja hänen uhririittinsä aidosti karmivia. Iso plussa ohjaaja Kim Mannersille, jonka kamera-ajot, makrokuvakulmat, hämärää leikkaavat valokeilat ja muut alkavat olla jo siinä rajoilla että menevät tyylikikkailun puolelle... Mutta eivät sitten ihan mene kuitenkaan. Mark Snow irrottelee musapuolella estottoman Manaaja-henkisesti, kuten kuuluukin.

Kerta kaikkiaan, Die Hand die verletzt oli timanttinen jakso (mutta ihan ei selvinnyt miksi otsikko on saksaksi), ja sitäpaitsi sisältää Mulder-lauseen josta tuli minun ja muinoisen avopuolison välinen heitto vuosikausien ajaksi. "The Night Chicago died?" ehdottaa Fox kun paikallinen sheriffi epäilee nuorison kuunnelleen "devil musicia". No ei se nyt näin kerrottuna niin hauska ollut. Mutta täydellisesti ajoitettu sammakkosade jaksosta löytyi ja liikuksiva siansikiö, ja tarpeeksi hyvää dialogia pitämään katsojan tyytyväisenä. Jakson ikäkin näkyy hauskasti: Scully etsii kyllä dataa jo tietoverkosta, mutta kirjastossa agentit selaavat vielä kortistoa. Sympaattista.

Top 100 kaikkien aikojen parasta biisiä, osa 13: sijat 29-24

Niille muutamille jotka ovat tietoisia Silmänkääntövankilan Youtube-kanavasta tämä on varmaan suht tuttua kauraa, mutta johdantona muille todettakoon tämän artikkelisarjan saaneen alkunsa videomuodossa viime syksynä. Ensimmäiset osat höpisin kameralle laveasti ja piirsin kuin Külli-setä. Sitten tapahtui formaatinvaihdos ja seuraava kolmannes listasta muuttui perinteisemmäksi Juutuubintäytteeksi: vähän verkosta etsittyä kuvaa, vähän kertojanääntä. Mutta elämä on muutostila. Jo alkujaan oli tarkoitus emigroida lista tänne blogiin, mutta koskaan en oikein päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä miten. No täten. Ja videot ovat tietenkin sitä mukaa poistuneet kun uusi formaatti on syntynyt. Koska netissä harva asia on ikuista, onneksi.

Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:

29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...

29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.

28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.

27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.

26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.


25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.

X-Files 2.13: Irresistible

Kuten edellä, myös tämä jakso oli aluksi hyytävän hyvä mutta pääsi sitten luisumaan vaarallisen lähelle banaalia. Onneksi loppupuoli pelasti, ja vaikkei tälläkään kertaa oltu tekemisissä minkään kovin mielenkiintoisen juonikuvion parissa (kuolleista muistoja keräilevä estynyt mieshenkilö, joka siirtyy hautajen penkomisesta aktuaaliseen hengiltäottamistoimintaan), oli sentään hahmopuolella yritystä. Chris Carterin kirjoittamana päähenkilöiden välinen dialogi on aina hyvää, ja koko jakson paras kohtaus oli pelkkää puhetta: Scullyn keskustelu psykiatrinsa kanssa. Tavallaan ymmärrän mihin Carter tällä jaksolla (jonka hän on sanonut olevan yhden suosikeistaan, mutta kai sarjan luojalla on oikeutensa oikkuihin) pyrkii - Scully on kokenut pahoja ja kaikki henkinen painolasti on lopulta musertamassa hänet - mutta en tiedä olisiko agentin hermoromahdukseen tarvittu taas kerran kidnappausta ja hengenvaaraa. Liika on liikaa. Ehkä tässä taas kerran tulee sarjan ikä esiin, mutta eikö pikkuhiljaa olisi Mulderin vuoro?

Pääpahis on sellaisenaan lainattu Norman Bates, ulkonäköä myöten, ja on äititraumaa ja Bates Motelin mieleen tuova talokin, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tämä ehkä hieman latistaa jakson iskevyyttä (eikä kukaan poliiseista kertaakaan mainitse Psykoa; minusta lainaukset ovat niin suoria, että siitä olisi sanan tai pari voinut ohimenevänä heittona dialogiin laittaakin), mutta onneksi on ne muutamat silmänräpäykset, joissa tuo robottimaisen kylmä mies näyttäytyy demonina. Hienoja, säpsäyttäviä hetkiä. (ja luin IMDB:stä että tähän asiaan ja tähän hahmoon palataan seitsemännen kauden jaksossa, no huh) Niistä huolimatta "Scullyn romahdus" -jaksoksi tarkoitettu Irresistible on lopulta sittenkin vain "Scully taas pulassa" -jakso, mutta sentään hän ei ole avuton, vaan olisi tämänkertaisen kaappaajansa ehtinyt ilmeisesti kädet sidottunakin päihittää, mutta tulivatpa Mulderin apuvoimatkin oikealla hetkellä ryminällä sisään. Hmhjaa.

X-Files 2.12: Aubrey

Varmaankin yksi epätasaisimmista jaksoista toistaiseksi tämä. Alkupuoli oli lupaava; 1940-luvulla tapahtuneet sarjamurhat alkavat pikkukaupungissa (tietenkin!) toistua samalla kun paikallinen poliisi kokee rajuja näkyjä niistä aiemmista. M & S kiitävät paikalle ja ovat keskellä paitsi kummia murhakuvioita, myös paikallisten poliisien salasuhdetta. Hyviä pointteja: visuaalisesti melkein ylitsevuotavan tyylikäs jakso taas (ohjaaja Rob Bowmania muistan aiemminkin kehuneeni), joskin pimeä. Varsinkin iäkkään keuhkotautisen murhamiehen rähjäinen kotitalo oli upea ollessaan samanaikaisesti sekä maanläheisen kotoinen että kerrassaan kaamea. Kyseistä roolia esittänyt Morgan Woodward oli myös mainio. Näyttelijöistä huomio kiinnittyy tietenkin eniten Terry "John Locke" O'Quinniin, mitäköhän lie Lostin jälkeen mies tehnyt. Itse muistin hänet aina Millenniumista, mutta kyllähän Lost miehen sittemmin leimasi. Aubreyssä rooli on pieni, eikä kovin merkittävä edes.

Kuitenkin vähän puolivälin jälkeen jakson momentti hiipuu ja jotenkin pysähtyykin. DNA-muistissa säilyvät murhanhimoiset taipumukset ovat hyvä idea (eikä erityisen yliluonnollinen nykytietämyksen mukaan - siis en nyt ihan tämän mittakaavan periytymisestä puhu tietenkään), mutta juoni itsessään vaipuu liian kliseiseksi murhaajajahdiksi. Toki kolmen vartin mittapuulla mennään, joten minkäs voi - mutta monet piinaaviksi ja/tai toiminnallisiksi tarkoitetut kohtaukset loppupuolella olivat aika kökköjä ja vähän kömpelöitäkin. Visuaalinen ote säilyi, mutta tarinallinen romahti. Sitäpaitsi Mulderin pitäisi olla kuollut. Mitään syytä siihen että murhaaja pysäytti partaveitseniskun hänen kaulavaltimonsa viereen viime silmänräpäyksellä ei ole. En minä nyt mitä tahansa tuubaa X-Filesiltakaan niele.

Saatesanoja julkilausumille

1. Tiikeri hiipi kadunvarren heinikossa kuin kotonaan. Se ei ollut ennen käynyt kaupungissa, mutta piti pelosta, jonka löyhkäsi kauas jokaisesta kulkijasta. Se tiesi kotiutuvansa kaupunkiin mainiosti.

2. Rick myönsi ettei ollut koskaan ennen ollut tilanteessa jossa häneltä olisi vaadittu moista uhrausta. Hän katsoi Nancyyn vielä kerran, mutta nainen oli ehdoton: joko tai. Rick päästi irti köydestä. Säkki näytti pysyvän ilmassa hetken ennen kuin aloitti syöksynsä kohti kaukana alhaalla vellovaa vettä. Itkua ei enää kuulunut.

3. Savumakrillin tuoksu palautti mieleen sen ainoan kesän jona oli saanut miestä. Ilsa astui saunan eteiseen ja näki lattialla mytyksi viskatun pyyhkeen. Junan vihellys. Kaukana pakopaikkoja.

4. Torkuimme peiton alla vierekkäin ja toisiamme sydänjuuria myöten vihaten.

5. Ravintolavaunussa Sulayman nosti tuopin huulilleen ja haisteli oluen aromia. Ikkunan takana vilisi ohi Paimio. Kännykkä värisi povitaskussa. Hän tiesi mitä asiaa oli ja kenellä, mutta ennen sitä hän tiesi juovansa vielä oluen. Aikaa oli. Poliisit eivät silti ehtisi Kupittaalle ajoissa.

Viiden tähden painajainen

Herään öisin paniikkikohtauksiin. Kesällä keskustelin toisen tämän vuoden esikoiskirjailijan kanssa. Hän sanoi: "Itsestänihän minä puhun mielelläni loputtomasti!" Mutta kun minä en. Vihaan itestäni puhumista - en kykene ymmärtämään miten voisin kiinnostaa ketään. Kun minusta puhutaan, siirrän aiheen muualle ollakseni kohtelias. Kun minulta kysellään asioita, olen anteeksipyytävä, sillä tiedän kysyjän yrittävän olla vain kohtelias.

Tämä on piirre jonka olen huomannut vasta viime vuosina. Regressioterapeutti varmasti löytäisi tähän syyn jostain kaukaa. Että ahdistun muille aiheuttamaani ajanhukkaa sillä siunaaman hetkellä kun huomaan jonkun joutuvan teeskentelemään olevansa kiinnostunut minusta. Ihmissuhteeni ovat kaatuneet melko järjestään siihen, etten puhu. Olen telkien taaksen lukittuun kassakaappiin piilotettu kryptattu arvoitus. Vain nukkuessani tunteet pääsevät irti. Silloin herään.

Keitän kahvit. Kirjoitan. Haluan samaa kuin kuka tahansa, mutta muistan sen vain öisin. En näytä ikäiseltäni. Se aiheuttaa kummallisen harhan. Ettei elämä muka olisi jo enimmäkseen takana. Paitsi että nykyään kuulemma eletään vanhaksi. En millään tahtoisi.

X-Files 2.11: Excelsis Dei

Excelsis Dei muistuttaa edeltävää Red Museumia siinä, että juonenkäänteitä on valtavasti ja vahvasti toisistaan poikkeavia elementtejä sekoitellaan surutta. Mutta siinä missä Red Museum toimi... Hm. En tiedä miksi, jotenkin tämänkertainen ei onnistunut viemään mukanaan. Ehkä syynä oli jossain määrin ongelmallinen hahmojen käsittely: epäilevä Mulder ja teorioita heittelevä Scully on ideana hyvää vaihtelua (joskin tehtiin jo ykköskauden jaksossa Beyond the Sea), mutta jotenkin se tulee nyt takavasemmalta. Kummallakaan ei ole mitään henkilökohtaista intressiä tähän tapaukseen (yltiöankeassa vanhustenhoitolaitoksessa tapahtunut väkivallanteko), joten mitään selkeää syytä normiroolien vaihtumiseen ei ole. Loppupuolella palataan normaaliin, ja huonosti: Scully ei usko että sienet voisivat aiheuttaa hallusinaatioita? Miksei? Aiemmin hänet on sentään melko pätevänä lääkärinä esitetty, nyt Mulderkin tietää shamaanien sienimatkoista enemmän kuin Scully... Ja on oikeassa, ilmeisesti, koska kun jakson loppupuoli (onneksi) lisää kierroksia löysän alun jälkeen, alkavat juonielementit tosissaan kasaantua. On sieniviljelmää ja poltergeistiä, tulvivaa kylpyhuonetta ja maanista maalaria. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta jollain tavalla ne hukataan. Red Museum loihti kiehtovan paranoidin tunnelman pikkukaupunkinsa ympärille, mutta Excelsis Dei on vain ankea, mikä toisaalta on toki tarkoituksellista: hoitolaitos on värejään myöten surkean synkkä ja kaikilla kurjaa. Silti jotain puuttuu.

Parasta jaksossa on Frances Bay. Olen luvannut bongata kaikki Twin Peaks -näyttelijät, joten teen sen taas. Hänen esittämänsä pyörätuolissa istuva Dorothy on hoitolan asukkaista sympaattisin, ja valloittaa jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Niistä ukoista en niin välittänyt: itse asiassa mietityttää joko tässä jaksossa alkaa sarjan ikä näkyä, kun raiskauksella vitsaileva ja naispuolista hoitajaa kouriva vanha kurttuinen äijä on kaikkien mielestä vain kamalan sympaattinen ja hauska. Vaikea kuvitella 2000-luvulla näkevän moista. Periaatteessa siis ok jakso, mutta kaikkea tapahtui liikaa, ja silti liikaa oli myös vain pitkiä kohtauksia puhuvine päineen. Ja eestaas juostiin ympäri giganttisen kokoisen hoitolaitoksen enimmäkseen tyhjiä käytäviä. Ei sytyttänyt ihan hirveästi.

X-Files 2.10: Red museum

Mitä miellyttävimpiä yllätyksiä ovat nämä jaksot, jotka eivät millään tavoin vastaa odotuksia. Niitä on jo aiemminkin osunut joitakin kohdalle, ja nyt Red museum tekee saman taas. Olin valmistautunut olemaan hivenen pitkästynyt, kun jotenkin ensikäsitys tapahtumista oli outo uskonnollinen kultti ja niitähän on nähty, eikä se koskaan ole juonena kiintoisin mahdollinen... Mutta vähän samaan malliin kuin ykköskauden mainiossa jaksossa Eve pommitettiin tässäkin katsojaa ennakko-oletuksilla joita sitten samaan tahtiin vedettiin pois ja vaihdettiin toisiin. Pikkukaupungin teinejä kidnapataan ja löydetään myöhemmin harhailemasta metsästä salaperäinen viesti selkäänsä kirjoitettuna. Ja on uskonlahko, ja karjataloutta, ja väliseinän takaa naapureitaan kyttäävä hiippari, on salaperäinen tohtori ja lehmien hormonihoitoa, ja on lopulta se sama tyyppi, joka kylmästi teloitti Deep Throatin ykköskauden päätösjaksossa. Siinä vaiheessa kun Mulder ja Scully alkoivat yhdistää palasia toisiinsa kuulustellessaan yhtä epäiltyä poliisiasemalla, juoni rullasi jo niin esteettä, että nautinnon väreet kulkivat selässä. Jos jakso nostaa käsivarren karvat pystyyn, sen voi sanoa olevan laadukas.

Amerikkalainen pikkukaupunki on kaikkien näkemieni elokuvien ja tv-sarjojen (ja lukemieni kirjojen, kiitos Stephen Kingin) myötä muuttunut kerrassaan tutuksi paikaksi. Minulla on käsitys siitä millainen sen tulee olla, ja tälläkin kertaa se on täydellisesti oma itsensä: jämäkkä sheriffi, yhden keskeisen tulonlähteen ympärille rakentunut infrastruktuuri (tällä kertaa karjankasvatus), autoillaan kruisailevat teinit ja niin edelleen. Myös Red museumin pikkukaupunki on kaikkea tätä, mutta enemmän, ja ennen kaikkea ympäristö miellytti minua nyt. Maisema on taas havumetsineen ja peltoineen vallan kotoinen. Kuin Pohjanmaan lakeuksia katselisi kun ajetaan peltoteillä, kaunista. Lisäksi taas sataa, kuten X-Filesin jaksoissa usein. Kaikki on luonnonläheistä muutenkin: ulkovalo on räikeä siivilöityessään syksyisten lehtien läpi, pilvet avaralla taivaalla, auringon noustessa saviselta pellolta kohoava usva. Tämän kaiken huomaan nyt olevan sarjalle hyvin tyypillistä kuvastoa, silloin aikoinaan sitä ei niin pannut merkille. Paljon mieluummin tällaista katsoo kuin Miamin tai Los Angelesin ikuisesti vieraita palmubulevardeja ja hellettä.

Melko mitäänsanomattamana mysteeritarinana alkanut Red museum siis otti edetessään kierroksia lisää ja lisää eikä edes tyssännyt tiiliseinään lopussa vaan jätti asiat auki. Niin pitääkin. Täydet pointsit taas.

X-Files 2.9: Firewalker

Ykköskauden paras jakso Ice tehtiin uusiksi jo suht tuoreeltaan (ja Darkness falls oli pirun hyvä jakso sekin), mutta kun nyt jo kolmannen kerran jotain outoa tapahtuu syrjäisiin olosuhteisiin eristäytyneen tiedemiesporukan parissa, tulee mieleen että hittoako FBI sinne tunkee taas. Perusasetelmaltaan Firewalker siis ontuu pahasti. Nyt ollaan mannerjäätikön ja Kanadan aarniometsien sijasta Kalliovuorilla ja siellä sijaitsevan tulivuoren äärellä, mutta lopulta ympäristö jää etäisemmäksi kuin noissa kahdessa ykköskauden jaksossa. Oikeastaan kaikki jää etäisemmäksi - henkilöt kieltämättä käyttäytyvät alusta asti oudosti ja epäilyttävästikin, mutta toisaalta: tämän vuoksi heihin ei katsoja  emotionaalisesti kiinnity vähääkään. Jotenkin kaikki tuntuu jo tehdyltä, ja kaikki etenee liian suurin harppauksin; juoni on liian monimutkainen. Varsinkin alussa ekspositiota paukkaa pitkinä monologeina, ja lopussa sama toistuu. Ei, ei näin...

Hyviä pointteja toki löytyy, missään nimessä Firewalker ei siis ollut täyttä kuraa. Ensinnäkin infektoimansa ihmispolon kurkusta ulos mitä fallisimmin syöksähtävä itiöitä purskauttava sieni-jöpötin on kyllä uskomaton niin idealtaan kuin toteutukseltaankin, huh. Ja loppupuolen kohtaus, jossa käsiraudoin juuri "laukeamaisillaan" olevaan uhriin kiinnitetty Scully ryskii läpi tutkimuskeskuksen, siinä oli meininkiä ja asennetta. Vasara heilui ja sekunteja vastaan taisteltiin. Mulder juoksi samaan aikaan ulkona paikalle, mutta myöhässä taas. Niin tuttu kuvio, mutta toimi kyllä.

Musapuolella Mark Snow irrotteli. Jakson alussa kuullaan melkein scifihtävää elektronista vaibbia, sitten on paljon matalasti tunnelmoivaa murinaa ja muutamasta kohtaa tulee mitä elävimmin mieleen Myst, tuo 1990-luvun puolivälissä ilmestynyt jumalaisen hieno seikkailupeli (jonka soundtrack-levy löytyy hyllystäni). Silti on todettava että joltinenkin pettymys tämä oli. Liian geneeriset henkilöt, liian monesti tehty juoni, liikaa selostusta, liian vähän toimintaa.

X-Files 2.8: One Breath

Öhmm, odottakaas, jotain silmässä... No sanotaan nyt suoraan: olen ihan surkea emotionaalisesti raskaan visuaalisen median parissa, liikutun pienestäkin, ja tällaisista nyt puhumattakaan. One Breath on sarjan näinkin varhaisessa vaiheessa poikkeuksellisen uskalias jakso sikäli, että se on pääasiallisesti scifiä ja toimintaa olevan sarjan jakso, joka koostuu melkein pelkästä odottelusta ja dialogista ja on aivan jumalaisen hyvä. Scully ilmestyy sairaalaan kriittisessä tilassa ja on kytkettynä hengityskoneeseen toistaiseksi. Katsojat seuraavat paitsi tapahtumia sairaalassa - Mulderin lisäksi Scullyn äiti on jälleen paikalla, ja myös hänen sisarensa ilmestyy nyt sarjaan - myös Scullyn pään sisällä. On hienoimpia näkemiäni vertauskuvia kuoleman rajalla kellumisesta tuo köydellä laituriin kiinnitetty vene; en tiedä onko lainattu jostain, mutta hienosti käytetty joka tapauksessa. Ylipäätään katsoja pidetään pienin elein jännityksessä; se, että Scully on veneessä istuessaan liikkumaton, ilmeetön, on hyvä ratkaisu. Hän olisi valmis menemään. Vene lipuu kauemmas, katkeaa se köysikin lopulta.

Vaan olihan jaksossa toki toimintaakin. Epätoivoisina, äkillisinä ryntäyksinä. Ja silti One Breath ennen kaikkea toimii hahmojen ja dialogin varassa. Mutta keskustelutkin ovat vereslihaisia: Herra X on melkein yhtä maaninen kuin Mulder pahimmillaan (ja kerrassaan kylmäveriseksikin mies paljastuu), Tupakkamies joutuu Mulderin pistoolin eteen ja pelaa edelleen kolkkoja pelejään, Skinner on inhimillisempi kuin koskaan ja Mulder lopulta romahtaa, hänen yksinäinen itkunsa asuntonsa myllätyssä hämärässä sairaalasta paluun jälkeen on aika pysäyttävä kohtaus sekin. Näitä tyyppejä tosissaan mankeloidaan, ja kumminkin he vielä ponnahtavat takaisin.

Ja Scully, tietenkin, palaa kuolleista. Mutta niin lujilla katsojaa pidettiin koko kolmevarttisen ajan, että onnen tunne hänen herättyään on aito. Ei tässä mitään ufoja tai salaliittoja tai monstereita kaipaa kun hahmot ovat näin hyviä. Edes Lone Gunmen ei haitannut, vaikka heitä käytettiinkin juuri mahdollisimman tökerösti: tuomaan yhtäkkiä Mulderille läjäpäin informaatiota. Kätevää, mutta laiskaa.

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.

X-Files 2.7: 3

Ensivaikutelmani oli että eih, vampyyrejä. Kuten jo aiemmin sanoin, minut on erittäin vaikea saada kiinnostumaan vampyyreistä; koko konsepti on vain jotenkin niin puuduttava. Mutta loppujen lopuksi itse vampyyrimytologia oli 3:n (kyllä, tuo on jakson otsikko) vähiten ärsyttäviä pointteja. Toki sinällään korni nahkapukuisine "cooleine" verenimijöineen, mutta asetelmassa olisi ollut potentiaalia kyllä ihan dynaamiseenkin jaksoon. Sen sijaan kolmevarttinen menee lähinnä haahuiluun. Mulder on nyt yksikseen (ja on toki tekijöille annettava pointseja siitä, että sarjan toinen pääosanesittäjä pysyy kadoksissa ilman selityksiä tai ratkaisuja), mistä seuraa se, että 3 muistuttaa oikeastaan mitä tahansa geneeristä etsiväsarjaa, jonka pääosassa on apaattinen maailmantuskan painama yksinäinen susi. Mitään kovin X-Fileistä, siis sarjan normaalin olemuksen mukaista, ei tässä nyt oikeastaan ole vaikka Mark Snow sentään päästelee musapuolella menemään. Mulder seuraa murhien sarjaa Los Angelesiin, jossa taustaa tapahtumille tuovat kaupungin laitamilla raivoavat maastopalot, ihan oikeastikin tuolloin taisi sellaisia olla. Niiden tuoma elementti oli itse asiassa oivallinen: kaikissa ulkokuvissa on kummallinen savun läpi suodattuva valaistus (joka on vissiin saatu aikaan greenscreenillä, olin huomaavinani), ja sammutushelikopterien pätpätys pörrää mukavan stereoisesti ympäri settiä sisäkohtauksissakin.

Loppujen lopuksi itse tarina pistää kumminkin haukottelemaan. En jaksanut millään kiinnostua siitä pimusta johon Mulder vampyyriteemaisessa yökerhossa (oh god) iskee silmänsä ja jonka elämäntarinaa sitten saadaan kuulla kuolettavan pitkässä monologissa ja jonka kanssa Fox menee sänkyynkin, ihan hunningollahan mies on selvästi. Vampyyrit käyvät kimppuun ja vähän tapellaan ja kaikki kuolevat paitsi Mulder. Homma hoidettu, paluu arkeen. David Duchovnyn viime jaksossa kehumani tuskainen roolisuorituskin on taantunut turtuneen zombimaiseksi, joskin tähän liittyi jakson ainoa hyvä heitto: "I don't sleep anymore", Mulder sanoo väsyneesti hymyillen kun paikallinen sheriffi kehottaa häntä menemään välillä hotelliin lepäämään. Se hänestä kyllä näkyy.

X-Files 2.6: Ascension

Täydellinen paluu täydellisten kakkoskauden jaksojen pariin viimekertaisen mahalaskun jälkeen. Tai siis eihän Duane Barry toki ollut huono; se oli vain enemmän tv-sarjan jaksoksi naamioitunut idea kuin kunnollinen tarina. Liian temaattinen, etäinen, kaavamainen. Siinä missä Chris Carter sekä kirjoitti että ohjasi kyseisen jakson, on tämä sen suora jatko täysin eri tyyppien tuotantoa, ja tasoero on huima. Scully on siis Duane Barryn, abduktioista hourailevan mielipuolen, kaappaama ja alkaa ihmisjahti, jota FBI organisaationa käy omalla tahollaan, ja Mulder kaikkien ohjeiden vastaisesti omallaan - tai no onhan hänellä sentään agentti Krycek seurana, joskin tuon partiopojan näköisen kaksoisagentin lyhyt juonikaari näyttää tämän jakson myötä päättyvän kun Mulderille alkaa paljastua totuus hänen uudesta partneristaan. Mutta tietenkin Krycekia nähdään jatkossa vielä rutkasti, onneksi, koska hahmossa on potentiaalia vaikka mihin.

Mulderin show on siis epäilemättä nyt kyseessä, ja mies on taas siinä itsetuhoisen pakkomielteisessä moodissaan, jossa jo kauden avausjaksossa Little green men puski eteenpäin totuutta etsien. Tällä kertaa haussa ei ole totuus vaan Scully, eikä tätäkään kohdetta lopulta löydy. Mutta FBI-agentille asetettujen rajojen yli kyllä mennään: aseella uhaten kaapataan näköalahissi, syytettyä pahoinpidellään ja niin edelleen. Duchovnyn suoritus on kympin arvoinen; ei pelkästään pakkomielteinen vimma ole käsin kosketeltavan aitoa, mutta ennen kaikkea se, että joka ainoassa kohtauksessa näkee Mulderin kasvoilta heijastuvan epätietoisuuden tuskan. Hän on joka hetki vain osittain läsnä, koska aivot raksuttavat jatkuvasti sitä, mitä Scullylle on tapahtunut ja miksi. Ja kyllä katsojaakin lyödään, kun lopussa mikään ei selviä. Sentään Skinner taas avaa X-Filesit, mutta se nyt tuskin tulee suurena yllätyksenä kenellekään. Tupakkamies vetelee autuaina henkosiaan, sinemaattisen eeppinen musiikki pauhaa ja maisematkin ehtivät olla komeita kun näköalahissin kanssa sählätään. Bonuspointsit Duane Barryn musiikkimaulle: hänen autossaan soi pakomatkan aikana (Scullyn ollessa takaluukussa sidottuna) Nick Caven Red Right Hand.

Ascension on likimain täydellinen jakso. Intensiteetti säilyy ilman yhtäkään keinotekoisen korostettua säikyttelykohtaa, juonessa riittää jouhevia käänteitä ja pääseepä Gillian Andersonin vauvamahakin kuvaan, kun Mulder kuvittelee Scullyn samanlaisiin abuktiotesteihin, joista Duane Barry näki kauhukuvia viime jaksossa. Kohtaus on oikeastaan aika häiritsevä osittain juuri siksi, että Scully hahmona ei ole ollut raskaana: viimeisillään oleva vatsa tulee aika takavasemmalta.

X-Files 2.5: Duane Barry

Tämä on kuuluisa jakso, sarjan ensimmäisen kaksiosaisen alkupuolisko ja yhtäkkiä tauon jälkeen otetaan aimo harppaus takaisin mytologian puolelle. Painajaismaisista abduktiokokemuksistaan kärsivä entinen FBI-agentti ottaa panttivankeja ja kukas muu kutsutaan hätiin kuin Mulder, joka pikapuoliin löytääkin itsensä puhelinyhteyden sijasta yhtenä vangeista. Mutta Mulder haluaa uskoa, ja kovin graafiselta, kerta kaikkiaan kyseenalaistamattomilta, Duanen humanoidikokemukset vaikuttavatkin. Mutta Scullylla on tarkempaa tietoa - miehen menneisyydestä paljastuu aivovaurio ja taipumus patologiseen valehteluun. Ja juuri kun katsojat olivat mykistyneitä: näin suoraan meille nyt vihjailujen jälkeen näytetään humanoideja ja ties mitä!

Tietenkään X-Files ei voinut antaa mitään näin annettuna. Kyllä sarja senkin lopulta teki, muistaakseni, mutta meni siihen paljon pidempi aika, toistaiseksi oli tyydyttävä vihjeisiin ja arvailuihin, mutta ainakin olemme sellaisen henkilön käsissä, joka taatusti tietää mitä tekee: Chris Carter on paitsi kirjoittanut, ensi kerran myös ohjannut jakson. Kaikesta tästä huolimatta Duane Barry jätti minut vähän kylmäksi. Mitään erityisiä muistijälkiä se ei ollut aiemmilta kerroiltakaan jättänyt, enkä tiedä onko syy se, että kyllä tästä huomaa tuplajaksouden (eli tempo on hidas ja jotkut kohtaukset lievästi venytettyjä) vai se, että varsinkin nyt mutta ehkä jo silloin koko kuvio oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Panttivankitilanteita on nähty elokuvissa ja poliisisarjoissa maailman sivu. Eivät nuo abduktiojututkaan olleet edes vuonna 1994 mitään upouutta kuvastoltaan. Jotenkin Duane Barry on yllätyksetön suurimman osan kestostaan, vasta viimeisen neljänneksen aikana tapahtuu muutama nopea äkkikäänne ja tietysti loppu jää auki. Mutta ehkä vähän kuluneella tavalla sekin. Taasko joku pyskopaatti saapuu Scullyn kotiin? Ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan.

X-Files 2.4: Sleepless

Yritän olla toistamatta itseäni, mutta minkä sille voi kun sarjan taso on singahtanut niin pilviin. Ykköskaudella Sleepless olisi vielä ollut aika unohdettava perusjakso, nyt jokainen pienikin asia on tehty viimeisen päälle hyvin. Juoni on oikeastaan melko elokuvallinen: Vietnam-traumoista kärsivä veteraani tappaa syyllisuudentuntoisia joukkuetovereitaan 24 vuotta sodassa tapahtuneiden raakuuksien jälkeen, mutta miten, se ei heti olekaan ihan ilmiselvää, ja pian paljastuu että kyseiselle joukko-osastolle on tehty varsin radikaaleja kokeita sotavuosina. Elokuvallisella tarkoitan siis sitä, että tästä tarinasta ja asetelmasta olisi saanut hyvinkin näppärän jenkkien sotahäpeää puivan trillerin vähän Sevenin henkeen. Mutta tämä juoni ei ole nyt tärkein, se on taustakauraa sille suuremmalle kuviolle, joka muhii taustalla taas kiivaammin kuin pariin viime jaksoon. Tutustumme ensi kerran agentti Alex Krycekiin, joka on innokas siloposkinen Mulderia fanittava nöösiagentti vielä tässä (aina viimeiseen kohtaukseen asti...), ja suorastaan sympaattista on se, miten kaiken kokeneet konkarit Mulder & Scully häntä dissaavat. Ja tavataanpa myös Deep Throatin paikan sisäpiirinmiehenä perinyt herra X - kiukkuisempi ja vastahakoisempi kuin DT, mutta mielenkiintoinen hahmo heti.

"Se suuri juoni" siis etenee aimo harppauksin, kun X-mytologian keskeisiä hahmoja pelmahtaa framille, ja sittenkin se miksi eniten pidin tästä jaksosta oli tuotannon taso. Näyttelijät olivat loistavia kaikki, musiikki - ah, vihdoin Mark Snow pääsee ykköskauden parhaiden hetkiensä tasolle tällä kolkolla industrial-pianokalkatuksella, hyytävää. Ja ohjaaja (Rob Bowman, yksi keskeisistä X-ohjaajista) on aivan villinä: hillittömiä kamera-ajoja, pitkiä otoksia, pyörryttäviä kuvakulmia, kaiken kaikkiaan teemaan sopivasti unenomainen ja vainoharhainen tunnelma ensi hetkistä lähtien. Laatukamaa, vaikka perustarinan simppeliys jättääkin tämän pykälän verran vaikkapa edeltävän Bloodin alapuolelle. Mutta Gillian Anderson saisi jo pian synnyttää, Scullyn nimittäin mielellään jo näkisi tositoimissa.

X-Files 2.3: Blood

Ah, Darin Morgan, olemme odottaneet sinua. Sarjan tähän asti timanttisimpia jaksoja käsikirjoittaneen Glen Morgan / James Wong -parivaljakon toisen osapuolen velipoika tekee nyt ensiesiintymisensä kirjoittajapuolella (hän  piipahti jo viime jaksossa näyttelijänä tehden vaikuttavan roolityön ihmismatomutanttina), tosin vielä toistaiseksi vain jakson juoni on hänen käsialaansa, varsinainen kässäri on M/W-kaksikon työtä. Joka tapauksessa jo pelkkä nimi alkuteksteissä herätti toiveita, sen verran hyvin Darin Morgan jäi mieleen outojen, hauskojen ja kokeellisten jaksojen kirjoittajana X-Filesin myöhempien kausien aikana. (ja vielä paljon oudompia, hauskempia ja kokeellisempia töitä hän teki Millenniumin, tuon Chris Carterin syyttä sorsitun myöhemmän sarjan puolella, mutta se olkoon toinen tarina)

Blood onkin hyvä. Perusjuoni on tyly: pikkukaupungissa alkaa esiintyä silmittömiä joukkomurhia kun tavallisilla kansalaisilla kilahtaa. Katsojat näkevät syynkin, kun kauhukohtausten lamaannuttamat ihmispolot alkavat nähdä tappoviestejä laitteiden kuten pankkiautomaatin ja hissin näyttötauluilla. Teorioita sinkoilee, Mulder on kentällä tehden melko perinteistä etsiväntyötä (ja Scully entistäkin visummin syrjässä toiminnasta) ja piru vie että kaikki on vaan tehty niin kertakaikkisen hyvin että tämä jakso oli täyttä dynamiittia. Ohjaaja David Nutter on hauskan, hullun ja piinaavan käsiksen tasolla täydellisesti, ja Blood sisältää jopa useamman kuin yhden oikeasti aika jännitystä kiristävän kohtauksen. Mutta viimeinen kymmenminuuttinen: silkkaa ohjauksen, kuvauksen, musiikin ja näyttelijäsuoritusten juhlaa.

En keksi moitittavaa. Vieraileva starba William Sanderson (joka IMDB:n mukaan on esiintynyt sellaisissa sarjoissa kuin True Blood ja Deadwood - mutta enhän minä niitä ole katsonut; sen sijaan muistan hänet hyvin Babylon 5:stä, kuinkas muuten) on täydellinen roolissaan kauhukohtauksista ja paranoiasta kärsivänä piruparkana. Vähän kuin se William H. Macyn esittämä nörtti Magnoliassa mutta hysterian rajalle ajettu pakokauhuineen. Täydet pointsit. Hemmetti että kakkoskausi on toistaiseksi ollut hyvä.

Neljä kaltaistasi katua

Kesällä maaseutuasunnollani hoivasin ex-puolison sinne aikanaan istuttamia marjapensaita, jotka eivät koskaan kasva suuriksi, koska sijaitsevat heinikkoisessa nurkassa tonttia ja niitän ne joka vuosi vahingossa melkein hengiltä. Tästä saisi varmaan jonkin hienon vertauskuvan rakenneltua, mutta olen liian väsynyt sellaiseen. Tiedän että on yleinen vitsi, miten taloyhtiöiden remontit toimivat, mutta kai siihen on joku oikea syy miksi ne menevät juuri niin kuin niissä vitseissä: seitsemältä aamulla alkaa hirveä runttaus sekä rappukäytävässä (putkiremontti) että ulkona (julkisivuremontti), mutta puoli yhdeksältä molemmat päättyvät ja loppupäivä onkin sitten mukavan hiljaista. Kun on yhden aikaan yöllä päässyt iltavuoron jälkeen nukkumaan niin ei kyllä yhtään naurata. Mutta elämä, se sentään nauraa. Omaa vihlovaa iloaan se tarjoaa kaikkien kuolevien äänellä kirkuen. Olin luullut olevani valmis asioihin, en ollut sittenkään. Olen kyllästynyt olemaan.

X-Files 2.2: The Host

Kun homma toimii, se toimii. Edellisen jakson moniaalle kurottelevat juonirakennelmat unohdetaan hetkeksi, ja näyttämölle uiskentelee kauden ensimmäinen monster of the week. Ja tehokkaasti sen tekeekin. Kuten jo edellä sanoin, on nyt kakkoskaudelle tultaessa sarjan panoksia korotettu rutkasti. Viemäriverkossa asusteleva olento on yliampuvan karmea, puolimädäntyneen venäläisen merimiehen ruumiinavauksessa ei säästellä lähikuvia (sentään tv:n sallivuuden rajoissa mennään, tietenkin, mutta niitä rajoja kyllä koetellaan) ja koko ajan liikutaan muutenkin jossain kuvottavan ja kutkuttavan rajamailla: syljetään verta, leikellään ruumiita, kahlataan viemärivedessä ja mennään pää edellä koko ajan sinne mihin ei kukaan täysjärkinen menisi.

Jonkin verran pitkällisempääkin juonta jatketaan: agentit ovat yhä sijoitettuna kumpikin taholleen, (tosin se että Mulder on Hostin ainoa aktiivinen kenttätoimija johtuu enemmän siitä, että Gillian Anderson oli jo melko pitkällä raskaana ja siksi kirjoitettu sarjassa hetkeksi syrjempään) mutta "joku" soittelee Mulderille kertoen olevansa tämän ystävä byroon sisällä. Mutta kuka? Myös AD Skinnerin todellinen luonne alkaa pikkuhiljaa paljastua: jäykästä kapiaishenkisestä olemuksestaan huolimatta hän on sittenkin Scullyn & Mulderin puolella.

The Host on hyvin lähellä päästä klassikkosarjaan. Ihan Eugene Victor Toomsin veroinen ei tämä matoihminen kuitenkaan ole, vaikka jakson loppu kertookin, ettei tässä tapettu ollut ainoa yksilö. Ei tälle silti tainnut koskaan jatkoa tulla, enkä tiedä olisiko se toiminutkaan. Tässä kun kuitenkin oli jo mukana se musta huumori, mikä Toomsin tarinan yhteydessä tuli vasta jatko-osajakson myötä mukaan.

Siis kuvottavan hyvä episodi, kertalaakijaksojen parhaimmistoa tähän asti, ja ykköskauden jälkeen saatu lisäbudjettikin näkyy sikäli, että edellisen jakson tavoin olivat tälläkin kertaa kaikki vierailevat näyttelijät pääsääntöisesti hyviä. Vedenpuhdistuslaitoksen johtaja oli jopa poikkeuksellisen mainio, niin hahmona kuin roolityönä. Ja on muuten kansainväliseksikin mennyt: Little Green Menissä solkotettiin espanjaa, nyt teaser oli kokonaan venäjänkielinen.

X-Files 2.1: Little Green Men

Kakkoskauden avausjakso jatkaa pienen harppauksen tehden siitä mihin viimeksi jäätiin: X-Files (osasto) on suljettu, agentit siirretty FBI:n sisällä muihin rutiinihommiin. Scully pärjäilee, mutta Mulder on katoamassa syvälle omaan paranoiaansa. Hahmon keinuminen romahdustilan rajalla on itse asiassa oivallinen ratkaisu - sen avulla tunnelma tiivistyy vauhdilla heti kättelyssä, ja kaikki nupit onkin käännetty pykälää kireämmälle ykköskauden jälkeen. Tyhjiä hetkiä ei ole. Little Green Men vie katsojat nopeasti Washingtonista Puerto Ricoon keskellä viidakkoa sijaitsevaan hylättyyn observatorioon, jonne Mulder lähtee etsimään todisteita saatuaan tietää siellä hiljakkoin käyneen kaukaisia vieraita. Ja tulevathan he uudestaankin.

Pidin tästä jaksosta, se oli sopivalla tavalla elokuvallinen. Maantieteellisesti mentiin Washingtonista Puerto Ricoon, surumielinen musiikki pyyhki kuohuina ylitse, Mulderin pakkomielteinen vainoharha ja totuudenetsintä oli jotain, no, enemmän kuin mitä vielä tuohon aikaan oli totuttu tv-sarjojen hahmoilta näkemään. Totisesti hän on jo tässä vaiheessa riivattu mies, mitä lietsotaan mukavasti lisää näyttämällä viimein se tapahtuma, joka hänet on lapsena ajanut tälle tielle: pikkusisko Samanthan sieppaus. Kohtaus on lyhyt mutta lähes pysäyttävän kaamea. Jos tekijöillä onkin vielä ykköskaudella ollut jonkinlainen rajoitin päälle, se on nyt heitetty nurkkaan. Ehtaa painajaiskamaa perheen pienimmille; ja sama tunnelma pysyi ja pitkittyi Mulderin kohdatessa jotain outoa uudestaan viidakon keskelle hylätyssä observatoriossa. Ja jottei tylsäksi kävisi, on jakson loppuun vielä heitetty massiivinen autotakaa-ajo läpi viidakon. Timanttia.

Siitä en kyllä pitänyt, että takavasemmalta pamahti nyt esiin Mulderin uskottu senaattori, joka (näin saamme tietää) on ollut hänen uransa takapiruna alusta asti. Tarvittiinko tuota hahmoa? Tuskin. Jotain kertoo, etten alkuunkaan muistanut sellaista sarjassa olleenkaan. Ei hän hahmonakaan ollut, ainakaan vielä, kovin pitkälle kehitetty, ei senaattoriainesta jos saan sanoa. Mutta päähenkilöt olivat entisellään ja omat loistokkaat itsensä, kaikki toimi, kaikki oli hyvin ja ahdistavan lopullisen ja pahaenteisen tunnelman vallassa mentiin ensi minuutista loppuun. Loistava alku kakkoskaudelle.

X-Files 1.23: The Erlenmeyer Flask

No nyt kosahti. Hieman jakomielinen olo oikeastaan iski ainakin tätä ykkös-X-kautta katsoessa, kun suurin osa jaksoista oli laadultaan epätasaisia kertaluontoisia juttuja, ja sitten aina välissä jatkettiin tätä salaliittomytologiaa; jos kaikki tähän suureen kuvioon liittymättömät jaksot olisi jättänyt pois, olisi silti ollut kasassa mitä toimivin sarja, vieläpä varsin intensiivinen, joskin toki jaksoluvultaan hyvin brittiläinen. Mutta toisaalta - kyllä ne kertaluontoiset jututkin ovat tärkeitä. Kuten jo aiemmin sanoin, pidinkin niistä enemmän "silloin joskus", mutta nyt on pakko sanoa, että ne ainoat kaksi kunnon vainoharhaista salaliittojaksoa tällä kaudella (E.B.E. ja tämä Erlenmeyer Flask) ovat kyllä olleet julmetun hyviä. Kuten usein jenkkisarjoissa, kauden päätösjaksoon ladataan paukkuja niin että saumat nitisee, ja kyllähän tässä oli kaikki se, mikä X-Filesin vainoharhaisemmassa puolessa on parasta: tunnelmallista yökuvaa, hämäriä mustapukuisia miehiä, pakokauhuista epäluuloa (sarjan mottokin on alkuteksteissä vaihtunut muotoon "Trust no one") ja kerta kaikkiaan vain se... tunne. Se tälle sarjalle täysin ominainen jännite, joka niistä kertajaksoista tyystin puuttuu, mutta joka näissä mytologiajaksoissa on - ainakin tässä oli, voi olla että tämä tunne myöhemmin latistuu. Se tunne, että on Mulder ja Scully ja heitä vastassa jokin hahmoton ja suuri.

Melko vedenpitäviä todisteita Maan ulkopuolisesta elämästä löytyy, ja nimenomaan Scully niihin törmää, mutta upeita kohtauksia on muitakin: Mulder löytää syrjäisestä varastohallista ihmisiä kellumassa vesitankeissa, ja tietenkin se uskomattoman upea loppukohtaus öisellä sillalla, jossa Deep Throatin tarina päättyy (Spoilers!) Kyllä kyllä: kuvaus, ohjaus, musiikkikin taas (tavanomaisempaa tosin kuin monessa muussa jaksossa, mutta upeaa silti), jopa näyttelijäsuoritukset olivat tässä niin iskussa, että ensi kaudelle on luvassa hyvää, ja ykköskauden top vitoseen meni lähelle kärkeä.

Siitä puheen ollen, tässäpä X-Filesin ensimmäisen tuotantokauden viisi parasta jaksoa:

1. Ice
Harvinaisen hienosti kokonaisuutena toimiva teos. Kävisi lyhytelokuvasta. Duchovnyn & Andersonin parhaat roolisuoritukset toistaiseksi myös.

2. The Erlenmeyer Flask
Kyllä tässä niin syvälle mentiin siihen X-Filesin perusolemuksen ytimeen, että vähempään en voi tyytyä. Pidin tästä paljon enemmän kuin etukäteen odotin.

3. Squeeze
Klassikko, kuten sanottu. Glen Morgan & James Wong (jotka kirjoittivat myös Icen) tiesivät heti alusta lähtien melkein X-luojaa Chris Carteria paremmin millainen tämän sarjan pitää olla.

4. Darkness falls
Olisi kenties ansainnut korkeammankin sijan, mutta koska on periaatteessa vain Ice siirrettynä toiseen miljööseen, niin en sitten kärkikolmikkoon kuitenkaan. Parhaiten mielessä pysynyt kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja se on jo meriitti sinällään.

5. Young at heart
Niistä monista "elämää kuoleman jälkeen"-jaksoista paras, mutta ei niinkään itse juonensa vuoksi, vaan siksi että oli jumalaisen tyylikäs visuaalisesti ja sisälsi täräyttävän upean soundtrackin. Mark Snown huippuhetki, odotan tosin niitä vielä paljon lisää.

Notta semmoista. Huonoin tekele oli ihmissusiräpellys Shapes, mutta ei siitä enempiä ettei ala masentaa. Kakkoskausi pyörähtää käyntiin ihan lähipäivinä.

X-Files 1.22: Roland

Olikohan Salaiset kansiot (kuten sarjaa en pääsääntöisesti halua nykyisin kutsua) jo silloin alkuaikoina niin leimallisesti "ufo"-sarja kuin millaisena se nykyään käsitetään? Siis maineeltaan? Koska ainakin tämän ykköskauden perusteella ufot ovat selvänä vähemmistönä. Nyt kun kauden tokavika jakso on katsottuna, on takana kuusi ufojaksoa (ja yksi vielä tulossa) ja tämä oli nyt kuudes rajantakaapaluu - siihen kun lisätään sitten ihmissudet, Toomsit ynnä muut pyrokinetikot, niin ufot ovat selkeä minoriteetti, eikä yksikään ufojaksoista tule esiintymään kauden top vitosessani (jollaisen juuri tämän lauseen kuluessa päätin joka kauden katsottuani laatia), ikävä sanoa.

Mutta tosiaan niin, viimekertaista teemaa jatkaakseni: taas tullaan manalasta takaisin. Sinänsä toki propsit käsikirjoittajille, että ovat nyt kuudennen erilaisen lähtökohdan aiheelle keksineet, mutta huh huh silti. Toisaalta Roland lieni paremman puoleisia tätä teemaa käsitelleistä jaksoista, joten en minä valita. Nimiroolin (josta tulee tietenkin mieleen - siis nimestä - tuo sankareista salskein, Roland Deschain) vähälahjaisena ja lapsen tasolle jääneenä labrasiivoojana vetäisee tyylillä Zeljko Ivanek, jonka itse muistan Ozin (Kylmä rinki) ikimuistoisen täysmulkvistina limanuljaskasenaattorina. Hän oli lempihahmojani tuossa sarjassa, ja Ivanek on siis hyvä myös Rolandina, joka tekee tekoja joita ei ymmärrä eikä kunnolla edes muista, häntä käytetään kuin kauko-ohjauksella, kuten Mulder taas nokkelana nopeasti huomaa.

Rolandissa nähdään myös X-Filesin toistaiseksi brutaaleimmat murhat, kun miestä imeytyy turbiiniin ja syväjäädytettyä päätä pistetään lattiaan pirstaleiksi. Muistaakseni tämänkaltainen mässäily ampui myöhempien kausien jaksoissa jo jonkin verran ylikin, mutta toisaalta on tässä taas tuota sarjalle jo tähän mennessä ominaiseksi osoittautunutta pimeää huumoria mukana: ikkunan editse vaakalentoa kohti turbiinia lentävä tiedemies on kuin jostain Buster Keatonin leffasta, varsinkin kun Roland ikkunan ääressä tyynenä moppaa lattiaa. Pakko tunnustaa että hörähdin.

X-Files 1.21: Born again

Tämän jakson myötä "henkilö palaa kuoleman rajan takaa" nousee neljännellä esiintymiskerrallaan ohi abduktiotapausten ykköskauden käytetyimmäksi juonikuvioksi. Näin jälkiviisaana pitää hämmästellä miten sitkeästi käsikirjoittajat ovat tätä asetelmaa rakastaneet. Beyond the sea, Lazarus ja Young at heart saavat nyt seurakseen - - ei kun hetkinen, nythän minä unohdan Shadowsin, tuon ihan ensimmäisten joukossa esitetyn kummitusjakson. No niin, viisi kertaa yhden tuotantokauden aikana on kyllä paljon, ja toistoahan tuosta seuraa väistämättä. Aluksi Born again ei oikein tahdo vakuuttaa. Varsinkin ennen tunnaria esitetty teaseri oli jotenkin lannistavan kökkö; ehdin miettiä onko dvd:lle vahingossa livahtanut jakso väärää sarjaa, kun pyörittiin jotenkin ylitsevuotavan kliseisen poliisiaseman nurkilla, jossa sitcom-näyttelijän näköiset kytät sanailevat, musiikki on geneeristä ja autot niitä isoja Volvon näköisiä laatikoita, joita kaikki 80-luvun jenkkisarjat olivat pullollaan.

Mutta sitten puolivälin vaiheilla kuvassa vilahtaa akvaario, jonka pohjalla seisoo kuplia pulputtava sukeltajakoriste. Tunnistaminen lähti selkäytimestä: tuollaiseen liittyy jotain hyytävää! Otteeni ruudun tapahtumista meinasi herpaantua kun mietin mistä muistan sellaisen rakeisen jotenkin kammottavan kuvan juuri tuollaisesta esineestä, yritin muistella näkemiäni elokuvia, jotain mahdollisimman ahdistavaa... kun sitten myöhemmin paljastui että no juuri tästä jaksostahan tuo tuohon laittamani kuva on. Eikä se nyt lopulta... Olenpa jostain syystä kuitenkin silloin joskus pitänyt hyvin kaameana ajatusta tuollaisesta hypnoosisessiovideon keskelle ilmestyneestä sekunnin murto-osan kuvasta, josta FBI-teknikko sitten lopulta kaivaa esiin tuon näkymän. "Nauhalle ilmestyvät selittämättömyydet" on minuun aina voimallisesti tehonnut trooppi.

Puolivälin jälkeen Born again lähtee laadullisesti huimaan nousuun. Toistuvaa alkuasetelmaa ei enää jaksa manata kun tunnelma tiivistyy ekspontentiaalisesti; viimeinen kolmannes on tyylikkään tummaa kuvaa, painostavaa musiikkia, intensiteettistä aikaa vastaan juoksua ja ylipäätään toimintaa, juuri sitä mitä alkupuolelta tuppasi puuttumaan. Niin, ehkä olen hövelillä tuulella, mutta en minä tästä juuri mitään pahaa osaa sanoa. Viihdyttävä kolmevarttinen, kunhan alussa malttoi vähän kärvistellä. No vierailevat näyttelijät olivat taas vähän sinnepäin. Ja Mulder tekee kyllä huimia uskoon perustuvia päätelmiä pienistä vihjeistä, mutta onko sillä väliä kun ne pääsääntöisesti osuvat oikeaan. Mutta Scully ei nyt viidettä kertaa vuoden sisään muuta kuin kyynisesti tuhahtele mahdollisuudelle että joku olisi kuolleista palannut, mikäon jo vähän paksua. Henkilöhahmona hänen "skeptinen tarkkailija"-roolinsa on jo nyt kertakaikkisen loppuunkaluttu, vaan kakkoskaudella hän muistaakseni pääsee vielä vähän emepi keskelle tapahtumia. Kohtapa se nähdään.

(ps. pitäisi vaihtaa tämä ikivanha blogileiska uuteen, koska kuvat ja sivupalkki eivät enää suostu sijaitsemaan vieretysten... mutta olkoon...)

X-Files 1.20: Tooms

Historiallinen jakso, jossa Assistant Director Skinner tekee ensiesiintymisensä ja tulee saman tien jäädäkseen, Tupakkamies puhuu, ja tietenkin ensimmäinen paluun tekevä pahis, itse Eugene Victor Tooms, se jonka kaikki X-Filesin ensimmäistä kautta katsoneet muistavat. Mutta se, etten juuri tästä jaksosta muistanut yhtään mitään kun taas nimihenkilön ensiesiintyminen Squeeze on painunut 90-luvun populaarikulttuurin keskeisinä hetkinä syvälle aivopoimuihin, kertoo Toomsista sen oleellisen ongelman: tämä oli Squeezen uudelleenlämmitys pikemminkin kuin jatko-osa. Toki kuviot olivat nyt hieman toiset: Tooms vapautuu vankilasta (murhia ei koskaan saatu yhdistettyä häneen), Mulder saa obsession miehen seuraamisesta ja aiemmin esiintynyt jo 30-luvulla näitä murhia tutkinut poliisikin palaa kuvioihin (ja näyttää vielä nuoremmalta kuin Squeezessä, jossa ei silloinkaan ollut päivääkään yli kuuskymppisen oloinen).

Toisinnoista huolimatta homma kuitenkin toimii. Tooms on alusta loppuun viihdyttävää tavaraa, siinä määrin iskussa käsikirjoittajat Morgan & Wong taas kerran ovat. Saatan jopa lukea hiukan liikaa siitä, että tämä jakso on enemmän mustaa komediaa kuin puhdasta kauhua edustanut Squeeze... Mutta jotenkin tuntui siltä, että jo nyt tekijät ovat tiedostaneet ne rutiinit ja kliseet, joita sarja on tähän mennessä käyttänyt. Komedia ei kuitenkaan missään vaiheessa ammu yli, vaan pysyy melko tiukasti (loistavan) dialogin tasolla. Totisesti Tooms tuo kristallinkirkkaasti esiin sen, miten epätasaista jälkeä syntyy, kun jaksoja on paljon ja käsikirjoittajat vaihtuvat. Koko jakson paras kohtaus oli Scullyn ja väsyneen Mulderin keskustelu yöllä autossa Toomsin asunnon ulkopuolella. Scully vakavoituu ja kutsuu hieman vaivautuneena partneriaan etunimeltä. Vastaus: "Don't... Even my parents call me Mulder." Ja mitä Fox tekee kun Scully passittaa hänet kotiin nukkumaan? No tietenkin heittäytyy sohvalle ja huudattaa tv:stä 50-luvun kauhuleffoja nupit kaakossa - ja nukkuu kuin murmeli. Tämänkaltaiset kohtaukset ovat niitä, jotka aikanaan tekivät sarjasta kestohitin. Nämä agentit ovat persoonia, elävämpiä olentoja kuin mihin poliisisarjoissa oli totuttu.

X-Files 1.19: Darkness Falls

Oh yeah. Edellisen fiaskon jälkeen mennään taas metsään niin että soi, mutta nyt siinä mielessä että jakso sijoittuu sinne: Kanadan kaukaisiin takametsiin, jossa joukko tukkijätkiä on kadonnut jäljettömiin. Lähistöllä hiippailleita ekoterroristeja epäillään, mutta Mulderilla on muutakin mielessä... Ja niin agentit, paikallinen lainvalvoja, metsurifirman edustaja (ja myöhemmin myös yksi viheranarkisti) pakkautuvat tuntikausien ajomatkan päähän, vailla radiota (hajalla), autoja (kaikki hajalla) ja ylipäätään tietoa muusta kuin että lähistöltä löytyy ilmeisesti hyönteisten koteloima ruumis, ja pimeän tullen "ne" saapuvat.

Tosiasiat on tunnustettava: tämä muistuttaa jaksoa Ice lähtöasetelmaltaan rankasti, mutta on lopulta suoraviivaisempi ja tylympi. Ja ehdottomasti yksi niistä jaksoista, jotka X-Filesin ykköskaudelta ovat jääneet muistiin ihan briljantteina. Tämä on tosiaan siellä Squeezen ja Icen kanssa niiden jaksojen joukossa, joita voi huoletta klassikoksi nimittää, ja vaikka Darkness Falls ei tosiaan missään vaiheessa innovatiivisuudellaan loista, on kuin edellistä jaksoa pilkaten kaikki taas tehty viimeisen päälle laadulla. No, se tukkifirman äijä ei kyllä näyttelijänä loistanut. Mutta kuolikin sitten ensimmäisenä.

Jo etukäteen olin valmistaunut siihen, että pidän tästä: muistiin oli jäänyt että tämä teki aikoinaan todella kovan vaikutuksen, ja ehkä syynä oli juuri sijoittuminen jotenkin kotoisan näköiseen havumetsään. Voi toki olla, että ihan entiseen malliin Darkness Falls ei kolissut, en tiedä - en kokenut samanlaisia kutkuttavia hetkiä kuin Icen parissa, josta siitäkin muistin juonenkäänteet ennalta. Mutta olipa nyt aikaa tarkkailla muuta: upeita maisemia, ihan oikeita aika hurjan näköisiä hakkuualueita, Mark Snown musiikkia, joka oli perinteisempää kauhuleffamaalailua, mutta juurikin edellämainitun hakkuualuevaelluksen taustalla soi kyllä upean haikea pianojuoksuttelu. Pari yhteyttä 80-luvun kauhuleffoihin: sheriffinä vieraili Jason Beghe, jonka muistan George Romeron varsin vähän tunnetun mutta onnistuneen pätkän Monkey Shines pääosasta, ja varsinkin jakson alussa tukkimiesten mökille saapuessa kamera-ajoa riittää kuin Evil Deadissä konsanaan - miljöön huomioon ottaen tuskin sentään on sattuma kyseessä.

Loppu on karu. Varmasti yksi koko sarjan historian karuimmista (sanoo hän nyt, ja yhdeksän kauden jälkeen voi olla eri mieltä), koska sen lisäksi että mitään ratkaisua ei saada, ovat agentit itsekin lähempänä kuolemaa kuin varmaan melkein koskaan. Ja miten traumatisoiva kokemus mahtaakaan olla hyönteisen koteloimaksi joutuminen: voin kuvitella että henkisesti sellaisen jälkeen ei palaa työkykyiseksi koskaan. Purema-arvet päähenkilöiden iholla olivat jakson lopussa aivan hirveät, varmasti tapaus jätti kaameat elinikäiset arvet. Scully ei edes herännyt tajuttomuudesta ennen kuin jakso loppui! Todennäköisesti aktiivinen ura FBI-agenttina on tämän jälkeen katkolla pitk - -

Ai ensi viikolla kaikki on taas hyvin? No sitähän minäkin.

X-Files 1.18: Shapes

Ihan aluksi: ihmissudet ovat pakollisista kauhuelementeistä tylsin (jaetulla ykkössijalla kylläkin vampyyrien kanssa), ja sillä siunaaman sekunnilla kun tajusin että juuri niistä tässä jaksossa on kyse (vaikkei sanaa ääneen sanotakaan), kolmannes keskittymiskyvystäni sinkoutui muualle. Kai ihmissusijakso oli väistämätön kun sarja kerran kauhukliseitä on yksi kerrallaan tämän ensimmäisen kautensa aikana läpi käynyt, mutta täytyy nyt kuitenkin toivoa että aihe oli tällä käsitelty. Vampyyrijaksoa jään jo valmiiksi tylsistyneenä odottamaan. Paitsi että yksi mainio huumorilla tehty torahammasjuttu on jollain myöhemmällä kaudella tulossa, sen muistan vielä hämärästi...

Kuitenkin olen monesti todennut, että aihe ei koskaan ratkaise teoksen kiinnostavuutta. Klemmarista saa kirjoitettua mieltäkääntävän upean romaanin jos se tehdään taidolla, ja ehkä ihmissusistakin saa jotain kiinnostavaa aikaiseksi, mutta Shapes ei sitä ole. Ihan suoraan voin sanoa, että näin juuri äsken ykköskauden toistaiseksi huonoimman jakson. Tokihan ihmissusikuvioon oli yritetty hakea uutta kierrettä liittämällä se osaksi Amerikan intiaanien perinteitä (olihan se kai uusi idea 90-luvun alussa?), mutta juoni oli silti liian totaalisen suoraviivainen ja yllätyksetön. Paikallinen virkavalta ei tykkää FBI:stä? No jopas nyt! Suljettu yhteisö joka tietää "jotain", mutta ei kerro ulkopuolisille. Että ihan! Pahaa-aavistamaton Scully vaarassa, kun totuuden selvittänyt Mulder taistelee aikaa vastaan ehtiäkseen hänen luokseen? Huoh.

Mikä pahinta, vaikuttaa siltä, että tuotantotiimin kiinnostus jaksoon on ollut samaa luokkaa kuin katsojalla. Näyttelijät ovat pääosin kökköjä; pari ihan todella nolostuttavan huonoa suoritusta löytyy, mutta onneksi myös voi taas bongailla Twin Peaks -tyyppejä, kun Michael Horse on sheriffinä. (tai jos nyt saivarrellaan hetki, niin onhan joka jaksossa tähän asti ollut ainakin yksi Peaks-esiintyjä: David Duchovny) Ja mitä harvoja hyviä näyttelijöitä löytyy (pääosakaksikko lähinnä), on heille kirjoitettu dialogi niin nolostuttavan tönkköä että tippuilin tuolilta. Harvoinpa olen nähnyt näin ison budjetin tuotannossa näin ulosanniltaan kiusaantuneita suorituksia. Gillian Anderson aivan erityisesti toivoo olevansa läpi koko jakson jossain muualla, enkä häntä moiti. Mulder ja Scully ovat yhtäkkiä tyhmempiä, naiivimpia, kornimpia ja kaiken kaikkiaan tylsempiä kuin vielä kertaakaan. Rytmi on hukassa, keskustelut eivät suju luontevasti, vaivaannuttavaa ekspositiota piisaa. Musiikki on jakson alussa hyvää, mutta sekin katoaa sitten jonnekin, taantuu tasapaksuksi taustaksi ja hukkuu ukkosenpauhuun ja älyttömään ärinään ja murinaan, jota on ääniarkiston efektinauhoilta tuuttailtu esimerkiksi eläintarhanhäkissä asustavan pienen kissapedon kuvan päälle niin ronskilla otteella että meinasin ääneen nauraa, mutta sen verran turtana olin jo yleisestä ankeudesta, etten kyennyt sitten kuitenkaan.

Yleinen ankeus oli sitten kuitenkin Shapesin ainoa hyvä puoli, ja tarkoitan tällä visuaalista ilmettä. Taivas on koko jakson ajan harmaa, suuressa osassa kohtauksista sataa, hiekkatiet ovat kuoppaisia, rapa lentää ja agentit astelevat litisten savivellissä. Mutta jotten nyt ohjaajaa (David Nutter, X-Filesin laatuunkäypä luottomies yleensä) liikaa kehuisi, niin se jatkuva täytettyihin eläimiin ja etenkin niiden hampaisiin zoomaaminen oli jo vähän liikaa.

Muistatko vielä oravanhäntä-kohun? Nyt puhuu Banjo-Pirkko!

Palasin kuin kuppa Töölöön. Siirsin kuukauden saldon järkkäriltä & puhelimesta kotiläppärin kovalevylle: nelisensataa kuvaa. Niistä voi sitten myöhemminkin varmistua siitä, että loma oli ihan oikeasti aktiivinen: vaikka enimmäkseen oltiin vaan paikallaan maalla, oli joka päivä jotain. No, ajelin minä sieltä kahdesti Turkuun, kahdesti Tampereelle, kahdesti Helsinkiin. Kirjapäivät lisäsivät hyllytilan tarvetta noin puolella metrillä tänä vuonna, mutta ostosten lisäksi kuriiri toi maalle kaksi laatikollista omaa proosateostani. "Sun kuva oli lehresä", totesi sikäläinen autokauppias tänä aamuna kun ennen lähtöäni kävin pihassa potkimassa renkaita. Tätäkö on julkisuus? Kunpa se loppuisi pian.  Vaan itsepä menin, ja oikeasti kannatti, koska juttu on hyvä, parempi kuin kohde.

Ensitöikseni kaupungissa löysin eteisen lattialta lapun, jossa oli tämä päivämäärä ja ilmoitus sen olemisesta viimeinen mahdollinen häkkivaraston tyhjentämiseen, minkä teon toteutumatta jääminen johtaisi siihen, että kyseinen varasto huomisen kuluessa tyhjentyisi ihan ilmaiseksi, tosin jätelavalle. Reilu peli tuollainen viikon varoitusaika kesällä kun väki on lomilla. Kävin kuitenkin pelastamassa polkupyörän, joka ilmoitti paheksuntansa siitä, että oli samoilla sijoilla nököttänyt melko tarkkaan kaksi vuotta; viime kesänä en sitä jaksanut ylös kantaa, enkä tänäkään olisi muuten. Helsinki ei houkuta pyöräilemään. Muut roinat ajattelin sinne jättää; helppo tapa päästä ylimääräisestä eroon, kun ne putkiremppafirman toimesta toimitetaan pois. No jos nyt ne lapsen hiekkalelut säästän, nostalgiasyistä. Olipa siellä vielä kaksi kolmasosaa häkeistä täynnä huonekaluja, talvirenkaita, televisioita sun muuta roipetta, eli lienee jokunen muukin määräajasta tietämätön. Onpa putkimiehillä huomenna kantamista.

Golly, sir! Them's some fine -

Ah, kesäbreikki. Olen blogannut kuin olisi 2005 taas, kiitos X-maratonin. Nyt pinkaisen kesälaitumille, mikä tarkoittaa katselubreikkiä (onneksi olen kirjoittanut jaksoista tänne, en varmaan muuten muistaisi heinäkuussa mitä tähän mennessä on tapahtunut...). Kun kaikki yhdeksän kautta on katsottu, pääsen tuon True Detectiven pariinkin sitten viimein, kehuttu sarja kun on niin hommasin tuon filelaatikon yhteydessä ykköskauden sitäkin... Ja kun eilen duunin telkkarissa satuin näkemään siivun Simpsoneita, tajusin: sarjaa on tullut vissiin jotain 25 tuotantokautta. Itse olin fanaattisen fanaattinen Simpsofani aikoinani (nauhoitin pakkomielteisesti jokaisen jakson VHS:lle vuosien ajan - kasetit lienevät nykyisin jossain kaatopaikan täytteenä), mutta sarjan tason lasku pakotti luopumaan. Kymmenes kausi on viimeinen, jota olen nähnyt, mikä tarkoittaa: minulla olisi enemmän näkemättömiä Simpsoneita katsottavana kuin mitä olen ammoisesta fanituksestani huolimatta nähnyt.

Tämä kaikki pohdinta on oirehdintaa siitä, että ajauduin umpikujaan lukemisieni kanssa kuluneen vuoden aikana. Kirjoja sateli ennätystahtiin; kävin kirjastossakin silti edelleen vanhasta tottumuksesta (sen tavan sentään tajusin kevään aikana lopettaa), edelleen "luettavat"-kirjapino kotona kasvoi nopeammin kuin ehdin suoriutua. Taannuin. Jätin kirjoja kesken ehtiäkseni seuraavan pariin. Harpoin, väsyin. Nyt en ole lukenut enää viikkoihin muuta kuin sarjakuvia, nekin jo monesti luettuja vanhoja klassikkoja (Chris Claremont on minuun varmasti eniten omalla tuotannollaan vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä ole vähäisintäkään liioittelua). Paitsi Seppäsen Jussin Kymmenottelun luin, ja se palautti jotenkin uskoani kirjan mahdollisuuksiin. En tiedä miten onnistuin itseni niin survomaan tukkoon tekstillä, että aloin talven aikana kammotakin kirjojen näkemistä. Nyt on taas luottamus tulevaan, ja kesälukemiseksi varattu sopivan kokoinen läjä.

Kesäkirjoittaminenkin on toki toiveissa korkealla. Sata vuotta vanhan talon kamari isoine kirjoituspöytineen ja isoine ikkunoineen (tämä on tärkeää nyt kun olen viikkoja elänyt julkisivuremontin vuoksi ikkunattomassa luolassa) oli tärkessä roolissa viime kesänä kun nakuttelin sitä tekstiä, joka kuukauden kuluttua on sinunkin ulottuvillasi lähimmässä kirjakaupassa (myös näppärästi e-kirjana niille oudoille joka sitä harrastavat - muunmuassa kummisetäni, sain kuulla, mutta siitä seurasi tajuaminen: eipä paljon e-kirjaan rustailla omistusterveisiä, ei). Sijainnit ovat tärkeitä. Paikat ja niiden kokonaistunnelma. Äänimaailma. Ehdottomasti ei musiikkia (blogatessa voi - nytkin soi Rob Hubbardin The Last V8; tosiaan, olen musiikin sarallakin taantunut niin etten ole aikoihin kuunnelllut kuin kuusnelosmusaa), ehdottomasti paljon kahvia, ehdottomasti iso kirjoituspöytä jolle muistiinpanot voi levittää laajalle ja sekavasti.

Kuusnelosesta ja kirjoittamisesta yhdistyikin mieleeni muistikuva. Kun olimme lähestymässä toisen ikävuosikymmenemme puoliväliä, minä ja serkkupoika kirjoittelimme toisillemme tarinoita, novelleiksikin niitä voisi halutessaan kutsua, nimenomaan kuusnepalla. Niissä seikkailivat päähenkilöinä tekijät itse jonkinlaisessa parodisessa supermoodissa: he olivat lyömättömiä mulkvisteja, harrastivat paljon seksiä, olivat älyllisesti ylivertaisia ja selvisivät kaikesta. Sivuosissa nujerrettiin tyhmiä luokkakavereita, idiootteja opettajia ja muita tampioita: ärsyttävät julkkikset ja uskovaiset saivat osansa. Tarinat sijoittuivat yleensä ajankohtaisiin tapahtumiin kuten alkavaan kesälomaan, tuolloisiin urheilutapahtumiin (jääkiekon MM-kisat 1991 pidettiin Suomessa, minne sijoitin yhden tarinani) ja ylipäätään mikä nyt tuon ikäistä kiinnosti. Vuoden-parin aikana tarinat ajautuivat yhä parodisemmiksi, loppuvaiheessa ne muuttuivat ivaversioiksi aikansa tv-ohjelmista, erityisesti visailuista, joissa päähenkilöt (me kaksi) kisailivat ylivertaisesti. Pitäisi lukea noita joskus taas. Muistelen että ne menivät lopulta itseironiassaankin aika huikealle tasolle.

Anteeksi, harhauduin. Tämä Hubbardin hysteerinen syna-juoksuttelu saa sen aikaan. Ainoa mistä piti kirjoittaa oli kuitenkin se, ettei kesäkuun kuluessa ole luvassa tekstiä tänne. Eikä Wanhaan blogistaniaan, joka tosiaan on ajautunut yhden henkilön poliittisen nillityksen kentäksi siinä määrin, että taidan sen suhteen luovuttaa. Muutkin kaikesta päätellen ovat. No, hyvä idea jne...

Hyvää kesää.

X-Files 1.17: Miracle Man

Toivon uudelleenkatselumaratonilta paljon lisää sellaisia yllättäjiä kuin Miracle Man. Teaserin perusteella olin varautunut näkemään jälleen kohtuullisen tyhjänpäiväisen täytejakson - joka ikinen jenkkisarjahan jossain vaiheessa päättää piipahtaa karismaattisten evankelistojen ja niinsanottujen ihmeparantajien maailmassa, ja X-Filesin ympyröihinhän tuo aihepiiri sopii mitä parhaiten. Mutta kuviot ovat nyt hieman normeista poikkeavat. Ihmeitä on ilmeisesti todella tapahtunut - mutta ihmisiä on myös alkanut kuolla. Parantamisista vastaava nuori mies on itseruoskinnan ja syyllisyydentunnon piinaama ja seurakunnan pääjehun harmiksi kuluttaa aikansa enemmän baarissa turpaan saaden kuin sananjulistusteltassa. Eikä auta että seurakunnan kotipitäjän sheriffi (roolisuorituksen hoitaa oivallisesti kotiin maailman eniten 80- ja 90-luvuilla sheriffejä esittänyt R. D. Call) on vankkumaton halussaan osoittaa koko kuvio kuplaksi.

Henkilöhahmot nostavat tämän jakson toistaiseksi sarjan parhaimmistoon. Yksikään monista vierailevista henkilöistä ei ole yksiulotteinen eikä kliseinen; pastorin "luottomiehenä" toimiva mustapukuinen Roy Orbison -hahmo on visuaalisestikin mahtava - kuin suoraan jostain Lynchin leffasta. Sheriffistä pidin myös. Katsoja ei koko jakson aikana pääse perille onko hän todella hyvällä asialla vai vain oman kaunansa ajama, ja ylikarismaattisen miljonääripastorin roolisuorituskin on totaalisen uskottava. Kadehdittavan taidokkaasti tasapainotettu käsikirjoitus jätti myös tilaa muutamalle Mulderin ja Scullyn väliselle keskustelulle jotka olivat muutakin kuin juonenkuljetusta, ja mitä juoneen tulee: viime hetkille asti oli kasattu yllätyskäänteitä, melkoisen julmiakin. Huumorikin oli mustaa: Scully ei aikaillut suorittaessaan perähikiän fasilititeeteissa täysimittaisen ruumiinavauksen pahoinvoivan Mulderin joutuessa seuraamaan vieressä. Ei tästä voinut olla pitämättä. Missään nimessä Miracle Man ei lukeudu X-Filesin ikimuistettaviin klassikkojaksoihin, mutta paljon keskimääräistä kertajuonta parempi tapaus kuitenkin oli kyseessä. Ainakin näin ykköskauden perspektiivistä nähtynä.

X-Files 1.16: E.B.E.

Kuten jo aiemminkin epäilin, on mahdollista että tällä uusintakatselulla nautin X-Filesin "mytologia"-jaksoista paljon enemmän kuin silloin joskus. Ainakin tämä, jota voi useammassakin mielessä pitää kyseisen kerrontalinjan alkuna, oli vallan nautinnollinen kokemus. Useammassa sikäli, että E.B.E. (extraterrestrial biological entity) tuo esiin muutamia näiden jaksojen tavaramerkkejä: ensinnäkin paranoian. Sitä on toki tähänkin mennessä sarjassa esiintynyt, mutta jokseenkin nuijalla lyöden, ehkä vähän päälleliimatustikin... Nyt ollaan epätiedon ja valheen verkossa, joka muistutti ensi kerran sitä X-Filesia, joka vielä vuosien ja useiden tuotantokausien jälkeenkin muhi ja velloi omissa kieroissa juonikuvioissaan. Ja sitten Lone Gunmen -kolmikko. En tosiaan muistanut, että he olisivat ilmestyneet kuvioihin jo ykköskaudella; sinällään harmiton kolmikko, mutta kuten jo sanottu: heitä käytettiin liikaa. Oman spinoff-sarjankin myöhemmin saivat, mutta sitä en ole nähnyt jakson jaksoa enkä haluakaan.

Mulderin ja Deep Throatin luottamussuhde saa myös pahanlaatuisen särön, kun selviää että mies on täysin kykenevä syöttämään myös pajunköyttä totuuden seassa. Ja tämähän vain lisää paranoiaa: mihin voi uskoa, kun "tahot" ovat valmiita näkemään jopa julmetunmoista vaivaa väärentääkseen ufokuvia ja lavastaakseen rekan peräkonttiin humanoidikuljetuksen, jota agenttimme seuraavat kuin puput porkkanaa halki mantereen. Viihdyttävää siis, mutta en silti ainakaan vielä uskalla sanoa tämän olevan X-Files parhaimmillaan. Edelleen muistelen suurella lämmöllä joitakin oivaltavan kummallisia "done in one" -jaksoja myöhemmiltä kausilta. Mutta voihan olla että mielipiteeni on totaalisesti muuttunut kun sinne asti pääsen.

Pari satunnaishuomiota: lause "The truth is out there" lausutaan ensimmäisen kerran ääneen, ja sen sanookin Scully. Ha! Pidin myös agenttien työhuoneen ulkoasusta; on kai se ennenkin nähty kunnolla, mutta tällä kertaa huomasin kiinnittäväni siihen huomiota. Nahkatuolit, hyvin vanhanaikaiset arkistokaapit, lasinen väliseinä. Sehän oli kuin yksityisetsivän työhuone 50-luvun dekkarileffasta. Niin kornia ja niin viehättävää.

X-Files 1.15: Young at Heart

Olen tosiaan edennyt X-Filesissa jo näin nopeasti jaksoihin, joista ei oikeastaan ole muistikuvia - olen siis nähnyt nämä rapiat parikymmentä vuotta sitten enkä kertaakaan sen jälkeen. Se tuo uudelleenkatsomiseen mukavan yllätyselementin, joka sellaisissa jaksoissa kuin tämä tai edeltävä Lazarus on kyllä ihan omiaan. Mutta täytyy sanoa, että näiden jaksojen sijoittaminen ykköskauden tähän kohtaa peräkkäin on ollut omituinen päätös. Kummassakin juonen peruskuviona on lukuisia murhia tehneen pankkiryöstäjän paluu kuoleman rajan takaa, eri metodein toki mutta kuitenkin. Lisäksi tässä jaksossa henkenä menettää Mulderin entinen FBI-esimies / ystävä, kun Lazaruksessa laitettiin kylmäksi Scullyn entinen FBI-kouluttaja / poikaystävä. Yhtymäkohtana jaksoon Beyond the Sea on myös Mulderin aikoinaan telkien taakse saattama sadistinen rikollinen. Fox on ollut tehokas nuori agentti; vasta 34-vuotiaaksi kun jossain kauden alkupään jaksossa kuitenkin mainittiin.

Mutta jotten antaisi Young at Heartista negatiivista kuvaa, on sanottava, että jakson parissa viihtyi mukavasti. Visuaalinen ote oli taas hyvä, varsinkin loppukohtaus räiskyvän punaisilla matoilla vuoratussa konserttisalissa oli hieno. Ja se musiikki, musiikki... Parasta tähän mennessä. Ei voi mitään, jostain syystä Mark Snown score on se asia, johon huomaan nyt takertuvani. Kohtaus, jossa Mulder poistuu sateisessa harmaudessa juniorijalkapalloilijoiden kentänlaidalta nousee jonnekin pilviin sen dynaamisen pianomelodian myötä, joka tuo mieleen Kubrickin Eyes Wide Shutissa tyrmäävän hienosti käytetyn Ligetin sävellyksen. Ja entäpä kun Scullyn kotona (taas vaihteeksi) hiippailee murhamies? Manaaja ja muut klassiset kauhuleffat tulevat mieleen, tai miksei vaikka Carmina Burana - on painostavaa kuoroa, ambient-huminaa, melkein dissonanttia pianoa - herranjestas, pelkästään tästä jaksosta saisi soundtrack-levyn! (Babylon 5 muuten aikanaan arvosti Chris Franken sävellystyön niin korkealle, että useammastakin yksittäisestä jaksosta julkaistiin soundtrack-levy... en tiedä onko mikään muu sarja koskaan tehnyt vastaavaa)

Mutta niin. Ykköskauttakin vielä jäljellä, ja päähenkilöiden menneisyyttä pistetään ruumishuonelle rivakkaa vauhtia. Hieman kliseistä kenties, mutta jostainhan sitä draamaa on revittävä. Oli tämä kyllä ihan hyvä jakso taas, vaikka omituisen innolla kierrättikin jo tähän mennessä tuttuja kuvioita.

X-Files 1.14: Lazarus

Hm. Olemme selvästi ajautuneet jonkinlaiseen tuotantokauden puolivälin suvantokohtaan - toki tämä oli parempi jakso kuin Gender Bender, mutta jollain tavalla silti... Vieras? Oli outoa nähdä näin paljon FBI:n henkilökuntaa, yhtäkkiä agentit ovat ihan toimivassa poliisityötä tekevässä yhteisössä sen sijaan että vaeltaisivat kahdestaan ympäri maata kummallisuuksien perässä. Oli myös outoa nähdä Scully jonkun toisen partnerina. Ylipäätään tämä jakso oli taas lähempänä jotain muuta kuin sitä X-Filesia jota lämmöllä muistelen, ja ehkä se on Lazaruksen suurin ongelma. Sinälläänhän tämä on ihan laadukas jakso, jos nyt unohdetaan ne pari seikkaa, että 1) kuten jo Beyond the Sean yhteydessä mainitsin, yliluonnollisuudet alkavat noin vain tapahtua päähenkilöille, Scullylle nimenomaan vielä tälläkin kertaa, mikä on sarjan alkuasetelma huomioon ottaen jotenkin laiskaa käsikirjoittamista, ja 2) kolme jaksoa Mulderin ex-tyttöystävän jälkeen me tapaamme Scullyn ex-poikaystävän, joka on tietenkin juuri se FBI:n agentti, jonka partnerina Dana on jakson teaserissä kytiksellä nappaamassa pitkän linjan pankkikeikkakaksikkoa.

Mutta niin. Aluksi suhtauduin koko kuvioon vähän väsyneenä. Ex-miekkonen kuolee, palaa henkiin, mutta onko hän oikeasti oma itsensä enää, plaaplaa... Ideasta on kuitenkin saatu aikaan muutamia hyviä kohtauksia (tosin parin pienen visuaalisen jutun poisjättämisellä olisi jäänyt täysin auki, onko kuollut pankkiryöstäjä todella palannut häntä jahdanneen agentin ruumiiseen vai onko agentti vain psykoosissa, mikä olisi ollut ratkaisuna parempi), ja tarina on loppujen lopuksi melko brutaali ennen kaikkea henkisesti: Scully ehtii olla kidnapattuna, nähdä ex-miesystävänsä kuolevan peräti kahdesti, alussa hän tappaa pankkiryöstäjän kylmän rauhallisesti (ja tähän traumatisoivaan kokemukseen olisi "modernimpi" poliisisarja jäänyt pitkäksi aikaa) ja kaiken kaikkiaan tunteet ovat aika vereslihalla myös pahispuolella. Mulder on tehokas koordinaattori ja käskyttää kollegoitaan ihmisjahtiin kuin ei olisi muuta koskaan tehnytkään. Ihan jees siis. Mutta joko pian päästäisiin taas ihan aidosti outoihin juttuihin?