Tietokonepelihistoria, osa 4: "The Great Upgrade!"

Kolmikymmenvuotisen tietokonepelihistoriani ensimmäiset kymmenen vuotta on nyt käsitelty (no kahdeksan ja puoli jos nyt aletaan pilkkua siittämään), ja on aika tehdä se kenties massiivisin kertaharppaus. Siirtymä Salora Fellow'sta Commodoreen kun ei oikeastaan sitä ollenkaan ollut; lapsen näkökulmasta se oli luonnollista tietokone-evoluutiota, valinnanvapaudetonta siirtymää kohti seuraavaa loogista askelta. Nyt olin jonkin paljon vapaamman itsemääräämisoikeuden äärellä. Ensimmäinen PC-koneeni, iso kuin valas, ruman beige ja jotenkin viimeistelemättömän kulmikas, mutta hei, IBM sentään. (vieläköhän IBM tekee kotikoneita?) Käyttöjärjestelmänä tietenkin DOS, edelleen se paras tapa käyttää konetta. Windows 3.11 oli myös, mutta suhtauduin siihen jokseenkin epäillen, eikä ihme, se oli oma irrallinen omituisuus, joka piti erikseen käynnistää jos sitä halusi tietokoneilunsa yhteydessä käyttää, ja harvoin halusi.

Mutta pelit sitten. Ensivaihe muistutti hetkellisesti sitä samaa runsaudenpulaa kuin kuusnelostelun aloittelukin; kopioituja pelejä hirveästi, genrerajoista välittämättä, laadusta piittaamatta. Tärkeintä oli olla vaikuttunut uuden megamasiinansa ominaisuuksista, ja olipa niissä vielä tuolloin ihmeteltävääkin kyllä: PC-koneita olin siihen mennessä käyttänyt vain koulussa, ja lukion ATK-luokan uudet masiinatkin hävisivät minun SVGA-näytöllä varustetulle peräti neljän megan keskusmuistilliselle monsterilleni. Puhumattakaan niistä Olivettin 8086-rutjakkeista, joita oli koko yläaste käytetty, sikäli kun ne sattuivat toimimaan. Käyttöjärjestelmä piti käynnistää 5'25-tuuman lerpulta, mikä läheskään aina ei onnistunut. Muutama noista koneista oli edelleen minun lakkiaisvuonnani 1995 koululla käytössä, huokaus.

Noista ensihuuman peleistä tärkeimpänä on jäänyt mieleen Legend of Myra. (voi DOS-pelit, kunpa teistäkin olisi olemassa yhtä mainio tietokanta kuin tähän mennessä linkkailemani Lemon64!) Ilmeisesti ruotsalaista alkuperää oleva peli oli hulppean laaja ja riivatun pelattava Boulder Dash -klooni. Pallopäisen timantteja keräävän henkilön sijasta pääosassa oli kaalinkeriä keräävä jänis, mutta elementit olivat samat, kaikkea vain oli enemmän ja massiivisemmin, aseitakin pistooli, liekinheitin, pommit, veitset, kahden eri käyttötavan mahdollistavat kerättävät kääpiöt (!) ja upeimpana kaikista ydinohjus, jota tarvittiin tasan kerran pitkälti toistasataa massiivisen kokoista kenttää käsittävässä pelissä.

Myra oli hemmetin hieno peli. Yksinkertainen mutta napakka, bonuksena kristallinkirkkaat ja oudot sample-ääniefektit, enkä tietenkään voi tietää kuinka koukussa siihen olisin ollut ilman aiempaa Boulder Dash -fiksaationa, nyt vietin sen parissa koko ensimmäisen PC-kesäni. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Miten valikoiva onkaan ihmisen muisti: jos koitan palauttaa mieleeni jotain arkipäiväistä, miksei jotain suurempaakin vuodesta 1993, katoaa kaikki tasapäistävään usvaan. Mutta Legend of Myra on ääniefekteineen ja kutkuttavan kireine aikarajoituksineen muistissa kuin sitä olisin pelannut eilen. IBM:n kolskahtava näppäintuntuma, kesäillan aurinko ikkunan takana, lämmin, seisova ilma tuuletusikkunan molemmin puolin, ja yömyöhälle jatkuneet sessiot. Ei siitä niin kauaa vielä ole. Paitsi että siitä on pidempi aika kuin minkä ikäinen olin silloin, huokaus.

Ja kun se nyt tosiaan jäi tämän sarjan aiemmassa osassa kenties hieman hämäräksi, sanottakoon nyt tässä: alkuperäinen Boulder Dash (virallisine jatko-osineen) on mielestäni ei ainoastaan Se Paras Kuusnelospeli, vaan kaikkien aikojen paras tietokonepeli ylipäätään. Ehkä siitä voi päätellä miksi, BD:n niin läpikotaisin jo tuolloin pelanneena, koukutuin tästä saman maailman laajennuksesta ja giganttisesta uudesta haasteesta. Tosiaan, pitkälle toistasataa luolaa, osa infernaalisen vaikeita, ja kesän loppuun mennessä olin Myran pelannut läpi.

Mutta kuten tässä huokailun ohessa tuli sanottua, jo tuolloin oli muitakin pelejä. Kaaosvaihe oli lyhyt, eikä loppujen lopuksi koko aktiivinen pelaamisvaihe PC:llä sekään pitkä. Vuoden 1996 alkuun mennessä se alkoi olla ohi, mutta ne olivat intensiiviset kaksi ja puoli vuotta, ja niiden kuluessa kolme selvästi erillistä linjausta nousee esiin, tärkeysjärjestyksessä kohti kärkisijaa seuraavat:

1. Toimintapelit, joihin myös Myra sijoittuu. Ensimmäisten joukossa olivat myös mainio autoilupeli Stunts, jossa parasta oli jumalaisen toimiva rataeditori, sekä Wolfenstein 3D, joka kuitenkin viehätti lähinnä olemalla uudenlainen peliformaatti ylipäätään: first person shooter vasta teki tuloaan, ja kun Doom sitten seuraavana talvena saapui koneeseen, alkoi kyseinen genre tosissaan viehättää. Kuitenkaan en muista olleeni Doomin ykkösosasta vielä niin tohkeissani; saattoi käydä niinkin, että en ehtinyt sitä kauaa pelata, ennen kuin jatko-osa tuli ja vei mukanaan - sillä nimenomaan Doom II: Hell on Earth on se, jota tosissaan muistan veivanneeni, obsessiivisesti, huijauskoodeista ehdottomasti kieltäytyen, hitaasti tasolta seuraavalle edeten, lopulta finaalikentässä luovuttaen, kun en tajunnut miten se oli tarkoitus ratkaista, mutta eipä sen siinä vaiheessa enää ollut väliä, se oli viimeinen taso, enempää nähtävää ei ollut. Doom II oli siihenastisessa peliteknologiassa ennennäkemätön virtuaalimaailma, enkä uskonut minkään ikinä voivan näyttää realistisemmalta, ei kai se mitenkään voinut olla enää mahdollista? Oh well. Tähän peliin liittyy myös yksi intensiivinen viikko, olisko syksyltä 1995, kun kaveri roudasi oman pöytäkoneensa minun luokseni, kytkettiin masiinat kaapelilla yhteen ja veivattiin Doom kakkosta deathmatchina sellaiset 5-6 tuntia joka ilta viikon ajan. Näin pelkkiä Doom-uniakin loppuviikosta, hyvä pössis niin sanotusti. Ja sitten, ihan viimeisenä kukoistuksena, se alkuperäinen Worms. Yksi kolmesta pelistä, jotka PC:lle ostin alkuperäisenä, ja silti päädyin käyttämään piraattiversiota, koska cd-version kopiointisuojaus (sinänsä tuohon aikaan vielä turha jäänne diskettiversiosta; kotipolttavia cd-asemia ei vielä ollut olemassa) esti peliä käynnistymästä. Vau. Joka tapauksessa Worms koukutti yksinkertaisuudellaan (Angry Birds perustuu pitkälti samaan pelimekanismiin, tosin vielä äärimmilleen tiivistettynä), laajuudellaan (käytännössä loputon määrä erilaisia maastoja, joita pelimoottori generoi) ja tietenkin moninpelimahdollisuudellaan. Monet olivat ne illat, kun tätä veivattiin niinä viimeisinä viikkoina ennen kuin armeijan harmaat tammikuussa 1996 kutsuivat.



2. Seikkailupelit. Kuusnelosella oli kauan sitten pelattu Lucasfilmin Labyrinthiä kaverin kanssa, ja hieman vähemmän aikaa sitten Maniac Mansion viehätti hetken, mutta niin kunnioitettavia teknisiä suorituksia kuin nuo pelit olivatkin, oli jatkuva disketinpyöritys se, joka lopulta tappoi minun kiinnostukseni tätä pelityyppiä kohtaan Commodorella. PC:llä näihin syttyikin sitten ihan uudella tavalla. Day of the Tentacle (jonka pelasin nopeasti läpi, olikohan se kovin helppo?) taisi olla ensimmäinen joka vei mennessään, ja kaksi muuta Lucasfilmin peliä seurasi: Sam & Max Hit the Road (jonka surrealistinen logiikka ei auennut, ja lopulta turvauduin Pelit-lehden ratkaisuun), ja tärkeimpänä kaikista ehdottomasti Indiana Jones & The Fate of Atlantis. Tässä pelissä viehätti nimenomaisesti sama, mikä viehättää hyvässä kirjassa tai elokuvassa. Juoni, tarinankerronta, henkilöt, ja koska pähkäilin tämän itsekseni ilman mitään vinkinpoikastakaan majesteettiseen loppuratkaisuun asti, oli eskapistinen muuallaolemisen tuntu vahvempi kuin missään siihen asti. Tämä päihitti jopa kuusnelosen Ultima V:n luonnollisesti paljon interaktiivisemman maailman, jos ei muuten niin olemalla jumalaisen kaunis ja, tätä pitää tähdentää, uskomattoman upea auraalisesti. Totisesti minkään pelin soundtrack ei ole sittemmin vaikuttanut niin kuin tämän. Ellei musiikki olisi ollut niin kaunista ja tunnelmallista kuin oli, en tiedä olisinko jaksanut. Muistan edelleen miten pahasti ja pitkään olin jumissa Kreetan rauniokaupungilla, mutta edestakainen harhailu siellä ei lopulta tuntunut pahalta; maisema oli kaunis, ja se tyynnyttävän rauhallinen musiikki keinutti minut merelliseen kesäiltaan. Tunnit kuluivat, lopulta keksin mitä täytyi tehdä, tarina jatkui... Monen mielipide on, että tarinaltaan tämä peli olisi ollut paljon vahvempi leffasarjan nelososaksi kuin tuo parjattu kristallikallo, en tiedä, en ole sitä nähnyt eikä kyllä kiinnostakaan. Minulle tämä peli on tärkeämpi kuin yksikään Indy-leffa. Pelasin sen sittemmin läpi hyviä hetkiä muistellen joskus 2000-luvun alussa, ja yllätys yllätys myös viime syksynä testaillessani mielenkiinnosta ScummVM-nimistä PC:n vanhoja seikkailupelejä pyörittävää emulaattoriohjelmaa. Hyvin toimi.

Muitakin kuin Lucasfilmin seikkailupelejä tuli hieman veivattua, mutta niiden laatutaso ei ollut lähimainkaan sama, enkä niitä jaksanut koskaan läpi asti pelata. Alone in the Dark kutkutti pitkään pirun pelottavan tunnelmansa avulla, mutta se painotti liikaa toimintaan ja mäiskintään, ja kiinnostus meni. Erityismaininnan ansaitsee Myst, jonka ostin kesällä 1995, ja johon uppouduin lähes yhtä intensiivisesti kuin Indiana Jonesiin rapiat vuotta aiemmin, mutta jolle oman IBM:ni tuplanopeuksinen cd-asema osoittautui liian tehottomaksi, ja peli leikkasi kiinni aina, kun staattisista kuvista edettiin 3D-animointiin. Se oli sääli, Myst oli juuri minunlaiseni peli, ja olin tehnyt muistiinpanojakin, raapustellut karttoja ja vihjeitä kuin Ultimaan eksyessäni konsanaan!


3. Strategiapelit. Se tärkein, aikaavievin, luonnollisin tapa pelata PC:llä. Tämänkaltaisia pelejä oli toki olemassa jo kuusnelosella, mutta ne olivat liian hidastempoisia, liian rumia ja liian paljon keskittymiskykyä vaativia ollakseen kasvuikäiselle minulle millään tavoin kiinnostavia. Konekannan päivityksen yhteydessä yllättäen löytyi sydämestä näille tilaa, ja tämä osio on nimenomaan kolmen pelin riemujuhlaa; lueteltakoon nekin käänteisessä järjestyksessä. Simcity 2000, se kolmas niistä peleistä jotka ostin itse. Nykyään tuntuu hullulta että näinkin massiivinen peli on aikanaan sopinut yhdelle 3'5-tuumaiselle disketille, mutta niin se vaan tuolloin oli, asennus koneelle vei minuutin verran. (en tiedä "asennetaanko" pelejä enää nykyisin samalla tavalla...) Alkuperäinen Simcity oli hämärästi tuttu susirumana kuusnelosversiona, ja vain vähän kiinnostaneena PC-porttauksena, mutta kyllä tämä maastonmuokkauksineen ja törkeän kauniine SVGA-grafiikkoineen oli jotain ihan uutta. Sim-pelithän eivät (ilmeisesti nykyäänkään) ole niinkään pelejä kuin ajantappo-ohjelmia, ja vaikka SC2000 taisi sekin jonkinlaisia tavoitteita sisältää, eivät ne kiinnostaneet niinkään. Minulle nämä olivat jonkinlaisia mielikuvitusmoottoreita. Rakensin kaupungin, aloin antaa sen kaduille nimiä, kaupunginosillekin, ja ylipäätään vain viihdyin kaupungin toimintaa seuraten. Klikkailin eri puolille karttaa. Katselin mikroihmisten vilinää kaduilla, autioituvia ja rakentuvia tehtaita; kun kartta oli rakentunut täyteen, tein enää vähän muutoksia. Silti saatoin valmiin kaupunkini parissa viihtyä tunteja katsellen ja kuvitellen. Itse asiassa muistan jopa pysäyttäneeni pelin pause-tilaan ja silti viihtyneeni kaupungin parissa pitkään, edelleen katselleen ympäriinsä, kuvitellen tarinoita ja kohtaloita. Kaikki näytti pieneltä ja kauniilta ja mahdolliselta.

Dune 2 oli peli, joka sai minut hankkimaan koneeseeni äänikortin ja isot kajarit. Kaverin luona tämän näin ensi kerran, ja muistan elävästi miten vaikuttava kokemus oli, kun huoneen katonrajaan kiinnitetyistä kaiuttimista alkoivat taistelun äänet pauhata. Hätääntyneet radiopuhelinsignaalit, räjähdykset, kuolinkarjaisut; taustalla hiljainen mutta jotenkin uhkaava, silti lähes huomaamaton, musiikintapainen. Ihan mieletön tunnelma, jonka onnistuin sitten kotona toistamaankin. Mutta Dune 2 oli toki paljon muutakin kuin äänimaailma. Ensimmäinen reaaliaikainen strategiapeli, sanotaan, ja sopii minulle. Command & Conquer oli virallinen jatko-osa (minun peliaikani jälkeen jo sekin), ja kiintoisana pointtina eräs häpeämättömän viivasuora Dune 2 -kopio nimeltä Warcraft ilmestyi pian markkinoille. Siitä onkin sitten suora linkki tähän päivään, mutta Dune 2 oli ensin, ja kyseessä oli kolmen kilpailevan imperiumin taistelun autiomaaplaneetan hallinnasta. Peli eteni lyhyehköissä tehtävissä, joissa rakennettiin linnoitus, kerättiin spice-nimistä ihmeainetta hiekasta ja käytiin sotaa. Jumalattoman addiktoivaa ja haastavaakin, pelasin pelin läpi kaikilla kolmella vaihtoehdolla, ja olin kerrassaan onneton kun se viimeinenkin loppui. Mikä tässä niin veti puoleensa? Rakentaminen osaltaan; se, että autiomaahan sai oman tahtonsa mukaisia linnoituskomplekseja tehdä, ja se adrenaaliryöppy, joka valtasi aina kun tutkapimeydestä alkoi vihollisen tankkikolonna lähestyä. Saan vieläkin kylmiä väreitä kun muistelen miten hiuskarvan varassa muutaman tehtävän ratkaisu on ollut. Ja se mahtavan jylhä äänimaailma, se pitää aina kuulla isoista kaiuttimista katonrajasta, huoneen kaukaisimmista nurkista. Ja koska jossain vaiheessa pelaamista selvisi, että tämä itse asiassa perustuu kirjaan, oli Herbertin opus sitten lainattava kirjastosta. Riittäköön kommentiksi, että harva lukukokemus on ollut niin kirvelevä pettymys kuin tämä pitkäpiimäinen jaanaus. Lynchin elokuvakin sentään viihdytti kirjaan verrattuna, mutta minulle Dune on aina ensisijaisesti peli.

Ja sitten se ykkössija: Civilization. Ilmeisesti pitkälle nykypäivään jatkuneen pelisarjan ensimmäinen osa, ja ainoa jota olen pelannut, mutta senkin edestä sitten. Tämä oli yhdellä luokkatoverilla alkuperäisestä kopioituna (ei muistaakseni vienyt megaakaan diskettitilaa), mutta sillä pienellä haittatekijällä, että ohjekirjaa ei ollut. (kopiointisuojaus kyllä, mutta se oli niin surkuhupaisa, että päättelemällä saattoi koneen esittämän kysymyksen ratkaista oikein, ja suojaus oli näin ohitettu, se esiintyi pelatessa tasan kerran) Alkoi ennenkokematon tutkimusmatka niin sivilisaation synnyttämisen kuin äärimmäisen monipuolisen pelimekaniikankin syövereihin. Olen sittemmin tutustunut tuon ensimmäisen (EGA-grafiikkaisen!) Civin mahdollisuuksiin netissä, ja lievää ylpeyttä tuntien olen havainnut noin 95% pelin ominaisuuksista ja mahdollisuuksista löytäneeni ja opetelleeni itse. Ilman ohjekirjaa! Kun olisinkin paneutunut samaan aikaan käymäni lukion johonkin oppiaineeseen samanlaisella tarmolla ja päättäväisyydellä, mutta ehei, oli tärkeämpää.

Civilizationin tavoite lyhykäisyydessään oli perustaa kivikautinen kylä ja kasvattaa se vuosituhansien kuluessa suureksi kansakunnaksi ja saatella avaruusmatkalle. Tai vaihtoehtoisesti teurastaa kaikki planeetan muut sivilisaatiot, mutta jatkuva sodankäynti oli yleensä tuhon tie. Tämäkin peli generoi planeetan kokoisen satunnaiskartan, mutta myös aidolla maapallon kartalla oli mahdollista pelata. Minulle Civilization oli paljolti samanlainen mielikuvitusmaailmojen mahdollistaja kuin Simcity 2000. Vieläkin lienevät jossain tallessa ne lukuisat disketit, jotka tallensin täyteen erilaisia eri vaiheissaan olevia maailmoja, joita palasin ihailemaan kuukausien kuluttuakin. Muistan erään hyvin pienistä saarista koostuneen maapallon, jossa viimeisinä jäljellä olevina kansakuntina taistelivat suurinpiirtein toisen maailmansodan tekniselle tasolle ehtineet saksalaiset ja minun haarniskoidut ratsain taistelevat suomalaiseni. Ei riittänyt, että peli oli päätynyt tälle asteelle; minä loin päässäni kokonaisen taustatarinan tälle maailmalle, henkilöitä, kaupunkeja, historian tapahtumia, joille itse peli antoi korkeintaan etäisiä viitteitä. Näitä maailmoja oli kymmeniä. Kuten Simcityssä, tässäkin pelissä loppuun pääseminen oli toisarvoista (tosin kehityin siinä sen verran taitavaksi, että muistan lopulta saatelleeni sivilisaatioita kivikaudesta avaruuteen yhden päivän aikana, ehkä neljän tunnin pelisessiossa), tärkeämpää oli pitkittää peliä loputtomiin, pysytellä siinä maailmassa jonka milloinkin olin sattunut luomaan.

Pelin tekninen primitiivisyys oli tässä mielessä hyvä asia: se mahdollisti tilaa omalle. Muistan hieman harkinneeni Civilization II:n ostamista sen ilmestyessä, mutta luovuin ajatuksesta, ja varmasti olin oikeassa siinä. (no, ei se varmaan olisi minun koneessani enää toiminutkaan) Olin varma, että peli kehittyisi nimenomaan pelimäiseen suuntaan, ja että yksityiskohdat hukuttaisivat minun omat mahdollisuuteni kuvitella maailmoja. Voin yhä kuulla sen hieman aneemisen sinfonian, joka pelin käynnistyessä soi. Miten paljon se lupasikaan, ja miten paljon myös antoi.

Ja niin kuluivat vuoteni lukiossa. Koitti 1996, menin hetkeksi armeijaan, tulin takaisin ja huomasin että pelit olivat pitkälti menettäneet tehonsa. Eikö se muuta vaatinut kuin vähän aikaa niiden parista pois? Ehkei. Mutta toisaalta olin keksinyt erään toisen tavan käyttää tietokonetta, kenties jopa paremman: aloin kirjoittaa kuin julmettu.

Mutta tästäkin huolimatta tietokonepelihistoriani vielä jatkuu...

Tietokonepelihistoria, osa 3

Niinhän siinä tietenkin kävi, että dramaattisen suurieleinen kyllästyminen kuusneloseen ei kestänyt varmaan kuin puoli vuotta korkeintaan, mutta onhan se tusinapoitsun (viittaan nyt ikävuosiin) siihenastiseen elinkaareen suhteutettuna tietenkin paljon. En tarkkaan muista, milloin vuoden 1989 aikana kaivoin koneen oheislaitteineen takaisin kaapista, mutta kyllä se tapahtui, ja vaikka suurten tapahtumakaarien rinnalla tällainen eri vaiheisiin osittaminen saattaa tuntuakin näennäisen mitättömältä, olen silti päättänyt jakaa nepalla pelaamisen kahteen toisistaan selvästi poikkeavaan ajanjaksoon juurikin tämän hetkellisen väsymyksen aiheuttaman tauon perusteella. Kyllä, viimeksi mainitsemani hektinen kvantiteettiin hukuttautuminen oli nyt hiljakseen jäämässä taka-alalle; alkoi kausi, jona pelattuja pelejä oli numeerisesti vähemmän, mutta niihin keskityin enemmän.

Merkillepantavin mullistus tapahtui keväällä 1990, jolloin ystäväni P hankki kuusnelosensa rinnalle levyaseman, mikä räjäytti uudenuutukaisten pelien tarjonnan ihan uudelle tasolle ja mahdollisti minun tutustua vaikkapa sellaisiin aiemmin näkemättömiin peleihin kuin iki-ihana Great Giana Sisters (yksi niistä äärimmäisen harvoista peleistä, jotka lopulta onnistuin pelaamaan läpi melkein heittämällä - ja kun vuonna 2003 Turussa kuusnelonen oli jälleen kaivettu kaapista (tähän palaamme sarjan myöhemmässä osassa), osoittautui että kylässä käynyt taannoin myös nimellä Elohopea blogannut ystäväni teki saman myös; vieläpä sillä ensimmäisellä kerralla kun koneeseen koski noin kymmeneen vuoteen. Perhana, olin vaikuttunut!). Seurasin perässä kohtuullisen nopeasti. Pelit olivat tietenkin aluksi tämänkin uudisvaiheen pääasiallinen sisältö, mutta varsin nopeasti 5'25 tuuman diskettien kautta avautui jotain paljon kiinnostavampaa: sceneksi kutsuttu alamaailma demogruuppeineen, maggeineen ja niinedespäin, ja tämä jos mikä on kertomus joka jää suosiolla jonnekin myöhempään ajankohtaan, koska tästä todellisuudesta tuli elämäni siihen asti (ja kenties vielä nykyisinkin) intensiivisin mihinkään osallistumisen vaihe. Pelit unohtuivat hiljalleen. Ne kymmenet kasetit ja disketit keräsivät lopulta vain pölyä kaiken muun tietokoneväsäämisen viedessä huomion; oikeastaan pelit alkoivat tuntua yhä lapsellisemmalta tavalta viettää aikaa... Siis ainakin sellaiset vanhat ja yksinkertaiset pelit. Kuten sanottu, Giana Sistersiä tuli veivattua. Traz lukeutui suosikkeihin (ja on sydäntä lähellä edelleen), koska sen muikean helppokäyttöinen kenttäeditori oli melkein kuin surrealistinen piirustusohjelma; se antoi toteuttaa itseään. Mistä puheenollen Shoot'em Up Construction Kitillä olin väkertänyt omia pelejä jo aiemmin, mutta vasta nyt serkkupojan kanssa yhdessä tosiaan innovoitiin. Tehtiin pelit nimeltä Citykillers ja Buggy 2000, voi noita aikoja.

Ja sitten, kuten viimeksikin lupasin, oli tietysti Turrican. Joko tämä tai Rick Dangerous oli viimeinen alkuperäinen peli jonka kuusneloselle ostin (kasetilla edelleen, koska kasettipellit olivat huomattavasti halvempia), ja viimeksimainittuakin tuli toki oma aikansa veivattua, mutta kyllä Turrican oli se kuusnelosen toimintapelaamisen viimeinen kukoistus. (paitsi ettei, koska piraattiversion Turrican kakkosesta sain toki vuotta myöhemmin diskillä käsiini, ja vaikka se olikin teknisesti monin tavoin parannettu versio edellisestä ja sen kanssa totisesti aikaakin tuhraantui, se ei kuitenkaan enää ollut samalla tavalla mullistavan vetovoimainen arcadetoiminnan runsaudensarvi kuin edeltäjänsä) Tekninen huippusuoritus sikseen, Turrican oli myös pelinä niin viimeisen päälle hiottu, että sen kanssa ei turhautunut vaan viihtyi. Pelasin sitä kuukausia, lopulta läpi asti. Mikä voiton tunne se olikaan, ja eräänlainen päätös aktiiviselle kuusnelospelaamiselle.

Tai ehkei kuitenkaan. Vaikka viimeiset nepavuodet kuluivatkin demoscenellä, oli vielä Turricaninkin jälkeen elämää, mutta sellaista, joka selvästi antoi jo osviittaa tulevasta - isommista koneista, aikuisemmista peleistä: Ultima V. Edellämainittu ystäväni P oli ostanut tuon askel askeleelta suuremmaksi käyvän roolipelisarjan (jonka luoja Richard Garriott muistetaan nykyisin kai siitäkin, että oli yksi ensimmäisistä avaruusturisteista) melkein liian isoksi kuusnepalle käyneen viimeisimmän osan. Neljälle (vai peräti viidelle?) disketille levinnyt vapaamuotoinen maailma kopsattiin nopeasti muutamalle kaverille, ohjekirjat samoin, ja sitten jokainen alkoi tahollaan tahkota halki Britannian. Imeydyin maailmaan totaalisesti. Vieläkin on tallella iso mappi, joka on täynnä karttoja, muistiinpanoja, loitsuriimujen tulkintoja ja kryptisiä vihjeitä. On vaikea enää muistaa, kuinka pitkään muinaisen Britannian kaupungista toiseen taivalsin, mutta lukiossa tuolloin jo kuitenkin oltiin, ja aikaa oli entistä vaikeampi saada jaettua kaikkeen mihin olisi halunnut. Olin kyllä tietoinen, että tämänlaiset pelit olivat normi suuremmilla tietokoneilla, minkä lisäksi ne olivat myös kätevämmin pelattavia: kuusnelonen kun ei tuntenut sellaista käsitettä kuin kovalevy, joten disketinvaihtelu oli jatkuvaa. Silti konekannan päivitys oli vasta orastavana mahdollisuutena mielessä. Koululla oli PC:t, yhdellä kaverillakin joku alkeellinen kakskasikutonen Windows kolmosella varustettuna, mutta olivathan ne tuolloin kalliita kuin penteleet, ja minulla toisaalta oli käynnissä demosceneilyn viimeinen kiintoisa vaihe: olin aktiiviosallistumisesta jo hiipunut taustalle (mitä siinäkin meni - kaksi vuotta? niin lyhyet ajat olivat tuolloin niin järjettömän pitkiä!), ja kehittänyt muutaman pitkin Eurooppaa sijaitsevan kontaktin (yksi Ranskassa, yksi Ruotsissa, yksi Puolassa ja yksi Hollannissa) kanssa eräänlaisen keräilyringin, jossa kopsailtiin toisillemme ikivanhoja pelejä ja demoja, kaikkea sitä arkistojen aarretta joka itse kultakin puuttui. Uusi demomateriaali ei enää jaksanut niin kiinnostaa, olimme muuttuneet arkeologeiksi, ja vasta tämän aikakauden kuluessa tutustuin sellaisiinkin tuolloin jo kymmenisen vuotta vanhoihin klassikoihin kuin Archon ja M.U.L.E.

Mutta se oli tietenkin jo selvää ulosfeidausta kuusnelosen parista. Vanhoilla peleillä oli lähinnä kuriositeettiarvoa, Ultima kiehtoi julmetusti aikansa, kunnes lopulta olin kykenemätön etenemään (muistaakseni olin kuitenkin kaveripiiristä se, joka pisimpään jaksoi) ja niin sekin peli unohtui. Vuosi oli vissiinkin 1993 ja kevättalvi. Ultiman mentyä tietokonetta ei enää jaksanut avata. Kaipasin jotain isompaa, erilaista, eikä sellaista enää ollut tarjolla, siirtyminen mihin tahansa Commodoren parissa olisi ollut taantumista aiempaan. Neuvottelin vanhempien kanssa finanssipolitiikasta. Lupasin että jos uusi kone ostettaisiin, niin sitä käyttäisin tietenkin muuhunkin kuin pelaamiseen. Ja niin sitten keväällä 1993 kuusnepa jäi keräämään pölyä, kun IBM PS/1 massiivisine monitoreineen ilmestyi kirjoituspöydälleni kovaäänisesti hurisemaan. Olipa se menoa sitten.

Tietokonepelihistoria, osa 2

1980-luvulla tietokoneilu oli siinä mielessä täysin poikkeavaa nykyisestä, että koneita oli sun siljoona eri merkkiä, eikä niistä mikään ollut yhteensopiva minkään toisen kanssa. Kaikki ohjelmat ja suurin osa oheislaitteista olivat merkkikohtaisia, ja kun tuossa lunttasin "Kotimikron hankkijan osto-opasta" vuoden 1984 Mikro-Bitistä, voi vain todeta, että Windows-monopolilla on varmaan hyviäkin puolia. Onneksi on sentään Apple pistämässä hanttiin, kuulemma joku sellaistakin käyttää nykyään. (oli se jo tuolloinkin) Mutta johan vuoteen -84 mennessä oli muutama laite selkeästi nousemassa muiden ylle: Commodore oli pärjäillyt hyvin jo Vic-20:llä, ja kuusnepa oli tietysti ilmestynyt markkinoille niinkin varhain kuin 1982, en tosin tiedä oliko Suomessa vielä silloin. Sinclairilla oli ZX Spectrum, sitten oli Amstrad CPC ja varsinkin Skandinaviassa menestynyt Spectravideo, ja Sharpkin taisi vielä sinnitellä. Mutta Aquarius, Oric, Casio, Micro-Bee ja muut olivat kovaa vauhtia kuolemassa pois. Tosin tiedän kyllä niitäkin käyttäneitä; ainakin Aquarius oli yhdeltä kaverilta löytynyt kotoa, minkä sain vasta lukioiässä kuulla, harmi että kone oli silloin jo heivattu menemään, olisi ollut hauska tutustua.

Se alustuksesta; tuttua kauraa, jonka kirjoitin lähinnä psyykatakseni itseni vauhtiin. Kuten viimeksi sanoin, ensimmäiset kuusneloset (tunnetaan myös virallisella nimellä "Commodore 64", tai kuten monet sanoivat "COMMONdore 64", jumaliste että ärsytti tuo lukutaidottomuus, ja mikä kamalinta, tuota kirjoitusasua näkee internetissäkin nimenomaan suomalaisten käyttämänä edelleen... toisaalta muistan joskus 90-luvulla nähneeni Keltaisessa pörssissä ilmoituksen, jossa myytiin pelikonsolia nimeltä CEKA MEGADRIVE, varmaan noita entisiä Commondoren omistajia kyseinen myyjä) ilmestyivät kaveripiiriin 1985, jolloin olin kolmannella luokalla. A ja T olivat ensimmäiset, ja varsinkin A:n luona kävin toistuvasti pelailemassa. Ihan ensimmäinen koskaan pelaamani kuusnelospeli on Oceanin Daley Thompson's Decathlon, urheilupeli, jossa eteneminen perustui joystickin väkivaltaiseen vatkaamiseen puolelta toiselle, ja jollaisia sittemmin suuresti vihasin, mutta en tietenkään vielä tuolloin osannut vihata. Kaikki (ihan erityisesti musiikki!) oli niin paljon hienompaa kuin Salora Fellow'n yhtäkkiä rupuisiksi muuttuneissa pelinkaltaisissa, että olisin vaikka mitä kuraa pitänyt maailman hienoimpana kokemuksena, ja olihan A:lla tuolloin toinenkin peli: Demons of Topaz. Tämä surrealistinen hidastempoinen tasoseikkailu vasta vei sydämeni kokonaan, ja on eräänlaisella kunniapaikalla suosikkipelieni listalla edelleen.

Skipataanpa hiukkanen. Kun sain oman kuusnelosen syksyllä 1987, oli se jo melkein joka taloudessa, kärjistellen. Tuohan oli Commodoren maailmanvalloitukseen nähden varsin myöhäinen ajankohta, enkä oikein tiedä miksi itse koneistuin vasta silloin; jos olisin kinuamalla kinunnut niin varmaan olisin laitteiston aiemminkin saanut. Ehkä olin tyytyväinen siihen, että niin monen kaverin luona sain käydä säännöllisesti pelailemassa, varsinkin T:n kanssa oli tullut tavaksi viettää perjantai-iltapäivät yleensä johonkin yhteen ennaltavalittuun peliin (erityisen usein pähkäiltiin Lucasfilmin hulppean hienon Labyrinthin parissa) keskittyen. Silti kuusnelosen myyntikäyrät olivat syksyllä 1987 jo varmasti kääntymässä laskuun, johan Amigakin oli olemassa, (olen sivumennen sanoen koskenut Amigaan tasan yhden kerran: Tampereen Rupriikissa olleessa Commodore-näyttelyssä vuonna 2006 pelailin noin minuutin verran Stunt car raceriä) joten on hassua että päädyin vielä tuossakin vaiheessa haluamaan kuusnelosen. Tai ei kai sittenkään, Amiga kun ei koskaan ollut minun ikäpolveni juttu, se oli nuoremmille, ja yhteisöllisyys painoi. Amiga lieni vuonna -87 sentään aika kallis ja kohtuullisen ammattimaiseksi mielletty laite, ja kuusnelospelejä olisi kavereilta tarjolla runsaudensarvesta pursuten.

No niin, minulla oli sitten kuusnelonen, ja mikäli kolme ensimmäistä omaa peliäni muistan oikein, ne olivat Boulder Dash Construction Kit, Trailblazer ja Alleykat. Mutta loppujen lopuksi yksittäisillä nimikkeillä ei kai ollut hirveästi merkitystä. (tai oli Boulder Dashilla, koska sillä sai tehtyä omia kenttiä, joita kyllä sitten kertyikin pari kolme 90-minuuttista kasettia täyteen) Oleellista kuusnelospelaamisessa oli määrä: koska X määrällä kavereita oli myös kuusnepa, ja heistä jokaisella oli Y kasettia, joista jokainen sisälsi Z kopioitua peliä, oli muutamassa viikossa omien pelien määrä kivunnut kevyesti parinsadan yli. Jonkin verran uusiakin tuli hankittua; piraattipelit olivat etupäässä vanhoja, jopa jotenkin eri maailmasta ponnistavia ollessaan noilta 80-luvun alkuvuosilta; jo vuonna 1987 kaupasta hankittavat pelit olivat teknisesti valtavasti kehittyneempiä kuin nelisen vuotta aiemmat. Nykyään tuntuisi kai hullulta, että viisikin vuotta koodattaisiin samalla koneistolla, samalla käyttöliittymällä, samalla kapasiteetilla ilman kehitystä mihinkään suuntaan. Mutta niin se oli tuolloin, ja pitkälle tulevaankin: taisivat viimeiset kaupalliset kuusnelospelit ilmestyä niinkin myöhään kuin 1993, minä vuonna Amigastakin oli jo into alkanut selvästi hiipua.

Pelattavaa riitti, mutta toisaalta määrä hukutti keskittymisen. Jos yritän rajata noista kaikista sadoista peleistä suosikkejani, huomaan listan venyvän älyttömyyksiin; siitäkin huolimatta, että koitan valita vain pelejä, joihin jossain historian vaiheessa oli ihan oikeasti muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen addiktio, tai kiintymys edes. No otetaan muutama. Krakout, tuo letkeä Breakout-klooni, jota saatoin pelata tuntitolkulla lisäelämien kertyessä, enkä silti koskaan päässyt (legendojen mukaan) sadanteen ja viimeiseen ruutuun asti. Kikstart II, oivallisen helppokäyttöisellä rataeditorilla varustettu kahdenpelattava motocross-hyppely, jota kyllä tuli veivattua paljon, Head over Heels, kolmiulotteinen toimintaseikkailu, järjettömän vaikea, aika hidastempoinenkin, johon jaksoin palata yllättävän usein ottaen huomioon, etten lopulta (kuten internet on minulle paljastanut) päässyt siinä juuri alkua pidemmälle. Mutta tunnelma oli hieno. Wizball, varsinainen taideteos, joka yhdisti tyylikkään ammuskelun monimutkaisempaan taustajuoneen, jossa mustavalkoista maisemaa palautettiin eloisaksi väri kerrallaan maalikuplia keräilemällä ja sekoittamalla. Ensiluokkaista koodausta, kulttipeli nykyisin ja aivan upea äänimaailma kauttaaltaan. Firefly, surrealistinen avaruusräiskintä, jonka ikää pidensi mahdollisuus valita oma reitti läpi kymmeniä tasoja sisältävän pelikartan.

Ja niin edelleen, loputtomiin. Mutta hiljalleen kävi kuitenkin kuten vähän toisella kymmenellä olevan lapsen kohdalla usein käy: asioiden jatkuessa muuttumattomina mielenkiinto herpaantuu ja kohdistuu lopulta muualle. Minun pelaamiseni oli pääsääntöisesti tuolloin pinnalla olleiden normien mukaista, eli toimintapelejä toisensa jälkeen. Vuosi kului rattoisasti. Tosiaan: vain vähän reilu vuosi - niin lyhyeen aikaan mahtui niin valtavasti pelejä, ja sitten talvilomalla 1989 huomasin olevani siinä määrin kyllästynyt kuusneloseeni, että keräsin koneen huoneen nurkasta laatikkoon ja työnsin laatikon komeron perälle. Se oli siinä, totesin itselleni. Aika aikaa kutakin, ajatteli kaksitoistavuotias outoa ennakkokypsyyttä tuntien, ja lähti ulos. Oli pulkkamäkeä laskettavana ja muuta. Ja kukaties tämä olikin terve asenne. Tietokonepelit vain yhtenä elämän osa-alueena, vain yhtenä leluna muiden loukossa; sellaisena jonka kanssa aikansa touhuaa ja jatkaa sitten elämäänsä muualle kasvaessaan ja vanhetessaan. Eikös se jotakuinkin näin mennyt?


"Hei hetkinen nyt!", huutavat massat, "Eihän tässä ole vielä edes Turricania mainittu!".

Ah, te tarkkasilmäiset lukijani. Aavistatte mitä oikeimmin. Tarina jatkuu...

Tietokonepelihistoria, osa 1

Ensi vuonna, tarkemmin sanoen jouluaattona 2014, tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun sain käyttööni ensimmäisen tietokoneen. Se oli kuudentoista kilotavun keskusmuistilla varustettu Salora Fellow, jonka päällenäkyvin ominaisuus oli kaamea kumimattonäppäimistö, piipahtavin näppäinäänin varustettuna. Ääntä ei saanut pois, joten vaikkapa bloggaaminen tuollaisella laitteella voisi olla kiintoisa kokemus. Eipä äänistä sitten enempää, eikä oikeastaan itse tietokoneestakaan (vaikka kieltämättä tuli mieleeni yksi sen Basic-kieleen kuulunut ominaisuus, jota sittemmin Commodore-koneistuttuani jäin ikävöimään: Saloran Basic kun sisälsi niinkin simppelit käskyt kuin COLOUR ja SOUND; oli siinä kuusnepan POKE-numerosarjojen kanssa pähkäilemistä maailman itsestäänselvimpiin komentoihin tottuneella....), sillä katsoessani tuossa päivänä muutamana tyttäreni pelaavan innolla äitinsä älyluurilla Angry Birdsiä tuli mieleeni oma kasvamiseni kiinni tietokonepeleihin ja sitten taas niistä pois. Sillä vaikka tietokoneilla onkin läpi elämäni ollut monia käyttötapoja, on vain yksi vuodesta toiseen säilynyt, välillä lähes kadoten mutta säilynyt kuitenkin: pelaaminen. Ja tosiaan, pian kolmekymmentä vuotta. Niinkin moderniksi ilmiöksi kuin mitä tietokonepelit ovat, olen niiden kanssa viihtynyt melkeinpä koko elämäni, ja historia, se on kasaantunut toisistaan selvästi erottuviksi sedimenteiksi, joita tässä nyt kaivelen muistikuvien tiiviistä massasta esiin.

Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.

Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.

Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.

Samanaikaisuus

Yksi hienoimpia asioita lapsissa on se, miten tunteet näkyvän heidän kasvoiltaan avoimesti. Vanhetessaan ihminen oppii kätkemään itsensä. Paljastavat ilmeet ja eleet poistuvat olemuksesta aikuisuuden lähestyessä, monessa tapauksessa myös eleiden takana olevat tunteet poistuvat ihmisestä, patoutuvat jonnekin syvälle.

Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.

Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.

Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.

Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.

Metsiemme pikkueläimiä värikuvina

Kesällä 2004 mainitsin täällä blogsterissani nähneeni kynnyksellä sysikiitäjän. Muistan tuon hetken edelleen, harvinainenhan tuo hyönteinen on. Silti yllätyin tuona samana kesänä pannessani merkille, että google-haku kyseisestä eliölajista tuotti tasan yhden osuman: juuri tuon tekemäni maininnan. No tänään satuin huomaamaan, että joku oli hakenut sysikiitäjää ja eksynyt Silmikseen. Pakkohan se oli kokeilla, ja kyllä yllätyin: olen edelleen ainoa, joka on sysikiitäjästä mitään verkkoon kirjoittanut. Miten masentavaa kaikille google-sukupolvea edustaville entomologiksi aikoville! Kuinkahan monta muuta lajia maailma on noin vain teknologiahuumassaan unohtanut kirjojen lehdille? Muistakaa lapset lukea kirjoja. Varsinkin ötökkäkirjoja. En minäkään nyt tuntisi sysikiitäjää, ellen olisi 5-vuotiaana opetellut sellaista kannesta kanteen. Ja ne kymmenet kärpäslajit! Tulisi jo kesä niin pääsisin niitä voikukkakedolta bongaamaan.

Eräs mania

Hei.

Näin unta että hoitelit itseäsi jättikokoisella dildolla. Et välittänyt siitä, että me muutkin olimme paikalla, tai siitä, että kevätaamun aurinko valaisi jokaisen huoneessa leivujan pölyhiukkasenkin. Pyrin katsomaan hienotunteisesti muualle. Mutta sinä olet sellainen, niinhän me unessakin totesimme, ja herätessäni ajattelin etten ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Tiedäthän; siinä mielessä kirjoittanut, että todella ajattelisin sinua, miettisin mitä sinulle kuuluu, mikä on saanut sinut tekemään ne ratkaisut joiden seurauksena olet siellä missä olet, sen sellaista. Olemmehan me jutelleet. Mutta puhuminen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että todella istuu alas, ajattelee, kirjoittaa. Tiedät varmasti tämän näkemykseni, olemme siitä joskus, hyvin kauan sitten, väitelleet. Puhe hajoaa tuuliin. Kirjoitettu sana on pysyvä.

Mutta eihän tämä yksin ollut syy lähestyä sinua. Myönnän että olen toisinaan kuullut sinusta huhuja. Tai pikemminkin: minulta on suoraan kyselty pitävätkö tietyt asiat paikkansa, ja tässä kohdin on oltava rehellinen. Olen saattanut tällaisista kysymyksistä suuttua. Miksi minun pitäisi tietää sinun asioistasi, millä perusteella niin moni meidät molemmat tuskin ohimennen tunteva on päättänyt, että minä jonkin kummallisen yhteyden kautta tietäisin

Tai ei sittenkään mitään. Oletkohan edelleen muistanut keittää pakastemarjat kuten sinulle silloin yhtenä kesänä neuvoin kauhistuessani kun niitä suoraan jäisinä napostelit? Entä vieläkö tapanasi on kuunnella Lennonia iltaisin, nukahtaa Imaginen tai Mind gamesin säveliin; en tiedä muistatko, mutta tuo tapa tarttui minuunkin pitkäksi aikaa. Jotkut luulivat meidän asuneen silloin yhdessä, mutta sinä olit vasta muuttanut kaupunkiin, minäkin tahoillani kihloissa, meidän keskinäinen kemiamme yliopistonmäen kahviloissa vain oli ulkopuolisten silmiin näyttänyt siltä. Hassua, siis sitä ajatellen mitä sittemmin tapahtui. Pyytäisin anteeksi jos en olisi sitä jo tehnyt, mutta olemmehan sentään sellaisen yli kasvaneet.

Mitäkö minulle kuuluu? Sitä mitä viimeksikin. Varmasti olet kuullut tarinoita, älä usko kaikkia niistä, oikeastaan - älä kuuntele niitä edes. Minulla on sinun joululahjaksi antamasi sininen muki edelleen käytössä, sen sisäpinta on lohkeillut mutta se on kaunis.

Voi hyvin ja kirjoita.

Ugus

Anna-Lucia Laineen koira

Joskus käytin muistikirjoja, nyttemmin tallennan asioita puhelimeni tekstiviestikansioon nimeltä "Luonnokset". Poimin sieltä yllä olevan otsikon. Sen alla oli toinen tallenne: "On vaikea yrittää sanoin kuvailla sitä miten yksinäinen olen." Muistan kirjoittaneeni lauseen jonkin pitkän iltavuoron jälkeen kotiin päästyäni, kissan katsoessa minua ikkunalaudalta kuin vierasta. Pysähdyin sohvalle. En jaksanut nostaa katsetta matosta, jolle olen kolmekymmentäkuusi vuotta sitten potkupuvussa kuolannut.

Seurassa ahdistuvan erakkoluonteen kärsimä yksinäisyys on ongelmallinen tila. Keitin sen peittääkseni iltakahvit, tai saattoi se jonain toisenakin iltana olla, päivät lopulta venyvät yhdeksi tahmeaksi massaksi, kuukaudet, vuodetkin, onko siitä tosiaan kahdeksan kun kevättä ja kesää odotti eri tavalla kuin koskaan ennen tai jälkeen, onko siitä tosiaan viisi kun laskeskeltiin rahoja ja lainantakausehtoja, onko siitä tosiaan kolme kun olin ensimmäistä kevättäni Helsingissä, vielä nytkin kovin vieraalta tuntuvassa kaupungissa.

Puren kieltä aina kun olemme samassa tilassa. Sanoisin asioita joita en ehkä katuisi, mutta joita ei enää saisi sanomattomiksi. Olen sitä tehnyt kaksi vuosikymmentä. Olen hyvä siinä. Pitäisikö kukaan minusta sitten enää jos.

Huii Huii Tolle Lola

Nyt nimittäin jyrähtää taas. Blogit, nuo kybertaivaan fossiilit, ovat taas nousemassa estradille, eikä vähiten siksi, että Hesarin kuukausiliite julisti tuoreimmassa numerossaan alkaneeksi Suomen parhaan blogin etsinnän. Rumba jatkuu koko vuoden, tulevana tammikuuna sitten julkistetaan voittaja.

Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:

"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

Ööööö. Okei.

Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.

Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?

Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?

Man, this thing sucks!

Ostin uuden imurin. Kalliin kuin pentele, mutta tulipa suosittua naapuritalon kivijalassa sijaitsevaa pienliikettä, ja olen jotenkin täpinöissäni siitä, että imuri on niin... niin... vimpampäälle hiano. Kierrätysmuovista tehty! Sähkönkulutukseltaan ekoluokkaa! Ja ennen kaikkea: hiljaisempi kuin mikään. Totisesti, läppärin tuuletinkin pitää kovempaa ääntä. Nostaa imuroinnin ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voi sen ajaksi laittaa levyn soimaan, eikä edes kovalla. Joten kun sillä nyt asuntoni imuroin, niin melkein en vihannut joka hetkeä. Se on kuulkaa jo paljon. Aiemmin olen alle minuutissa saanut verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että on pakko ollut istua alas ja pyörtyä. Jestas miten vihaankaan imuroimista.

Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?

Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.

Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.

Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.

Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.

Ränt-tätänt-tä

Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.

Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.

Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.

Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.

Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.

Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?

Totuuden häilyvä määritelmä

Olen yrittänyt olla niin monenlainen, että vaikka askel askeleelta palaisin taaksepäin, tuntuu lähtöpiste edelleen pakenevan. Se on horistontissa jossain, ja hyväksyn tietenkin asioiden taipumuksen peruuttamattomuuteen. Mutta että lähestyminenkin on mahdotonta, se masentaa. Että on joka hetki kauempana kaikesta siitä, mikä joskus on uskonut, hetkellisestikin, olevansa - ja miten kaoottinen on joskus se päivä jona kaikki lopulta vyyhdiksi kietoutuu.

Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.

Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.

Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.

Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.

Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.

Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.

Itseään toistava kehä

Esineindeksointiprojektini on jumiutunut yksityiskohtiin. Se ei osaa päättää, miten luetteloida vaikkapa lehtikotelosta löytyvät vanhan Zzap!64:n kannet - ovatko ne itsenäinen esine, vai osa lehteä, joka saattaa kokonaisuutena löytyä edelleen jostain toisaalta? Se miettii, miten laskea pehmoeläimet: ovatko ne projektin haltijan esineitä ensinkään, vai asunnossa majailevan lapsen; huomioitavaa on, että ne ovat kuitenkin vuosikymmeniä mukana raahautuneet. Siis muutamat niistä. Tai no yksi: Mainiopossu.

Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?

Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.

Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?

Aina

Tuli tuosta edellisestä päivityksestä mieleen, että olin nuorempana monen seikan suhteen kovin ehdoton. Oli esimerkiksi, kuten edellä muistelin, juuri sellaisia artisteja, joiden uusin levy oli ostettava aina; heitä olivat vaikkapa Ismo Alanko ja Tori Amos, ja Tuomari Nurmio tietenkin. Ja yhtä lailla oli ohjaajia joiden uusin elokuva oli nähtävä aina: Lynch, Gilliam, Burton, ja kirjailijoita joiden uusin oli aina saatava nopeasti kätösiinsä: Iain Banks nyt ainakin (toki edelleen poimin uuden Banksin aina kun näen, mutta en hänen uraansa enää silmä terävänä seuraile), mutta keski-iän korvilla on helpotus antaa ennen niin tärkeiden asioiden virrata ohi. Sitä huomaa surutta voivansa istua elämän rantakaistaleella ja ajatella miten vielä kymmenen vuotta sitten olisi ahdistanut se tieto, että vuonna 2013 tulee kuluneeksi juuri se vuosikymmen siitä kun osti viimeksi Ismon levyn. Kymmenen vuotta! Sehän on kolmannes miehen koko musiikillisesta urasta, enkä minä ole enää kärryillä ollenkaan, enkä edes välitä. Minulla on nuo vanhat hyvät hyllyssä. Niillä pärjään.

Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.

Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.

They take apart their bodies like toys for the local boys

Nuorempana olin intohimoinen musiikinkeräilijä. Oli useita artisteja, joiden uusimman levytyksen hankin välittömästi sen ilmestyttyä kuin se olisi itsestäänselvä välttämättömyys. Nykyisin ovat enää harvassa sellaiset, joiden tulevasta julkaisusta uutisointi herättää huomion; vielä harvemmassa ne, joiden uuden levyn hankkisi hyllyyn, vaikka ei olisi siitä kuullut puolta säveltä etukäteen. Mitä näitä nyt enää on - Absoluuttinen Nollapiste, Elbow ja tietenkin Nick Cave, jonka viikko sitten ilmestyneen pitkään odotetun uutuusjulkaisun Push the sky away kävin eilen hankkimassa Anttilasta (menin ensin Levykauppa Äxään, mutta sieltä myytiin eioota, kuten viime syksynäkin kun yritin uutta Kuusumun Profeettaa hankkia (se löytyi sitten Stockmannilta) - no, sainpa höylättyä plussakorttia samalla, eli hyvinhän tämä meni). Olin tuolta Caven levyltä jo pari näytettäkin kuullut joten hyvää osasin odottaa, mutta onhan tuo silti ihan huumaavan hieno kiekko. Muutaman kuuntelun jälkeen tekisi mieleni melkein sanoa että paras, vaikka eihän sitä näin varhain vielä sovikaan sanoa. Silti on sellainen tunne, että kysykääpä minulta ensi vuonna tähän aikaan, niin olen samaa mieltä edelleen. No more shall we part ja Let love in ovat tuosta tasa- ja korkealaatuisimman Cave-levyn tittelistä tähän asti taistelleet, mutta olisiko tämä... Kyllä tämä hyvinkin voi olla.

Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.

Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.

En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.

Gummibear

Kommentoin unessa Marginaalin päivitystä, jossa Jani vaahtosi kiukkuisena jostakin nuorison suosiman kirjasarjan ensimmäisestä suomennetusta teoksesta, 900 sivua ja risat. Muistan että se oli naurettavan pitkällisen saagan avausosa, jonka ensimmäinen lause oli jotakuinkin "Tuntemamme maailmankaikkeus oli silloin vasta 200.000 sekunnin ikäinen." En muista kirjan nimeä. Saattoi käsitellä vampyyreja. Jani oli raivostunut sekä teoksen asiavirheistä, että juosten kusaistusta suomennoksesta. Esimerkkien perusteella yhdyin hänen näkemykseensä.

Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.

Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.

Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.

Luetaan virallisella äänellä

Jokos se taas vuosi vierähti? No jo! Ja kerrankin jaksan raahautua männävuotiskatsaukseni pariin jo tammikuun puolella. Eli mitä siis vuosi 2012 vei mennessään? No rahat, terveyden, suurimman osan ihmissuhteista ja - - Eikun eihän tämä olekaan valitusblogi. (enää, päätin juuri niin) Olen huomannut inspiraationi erilaisten asioiden suhteen tulevan kuin aallot rantaan: kesällä piirtelin kelmeänlämpiminä öinä sarjakuvia enemmän kuin aikoihin, valokuvaus on toisaalta hieman hiipunut, mutta sanoja sentään asettelen peräjälkeen kuin ennenkin, tosin vuosi vuodelta itsekriittisemmäksi siinäkin hommassa käyden. Alan olla sen ikäinen, etten enää varmuudella muista mitä tapahtui minäkin vuonna. Olinko siellä ja siellä vuonna 2012? 2011? Aiemmin? Toisaalta kesäasunnolla tapahtuvat muutokset nykyään todentavat planeettamme kiertokulun etenemistä: moottorisahan jäljet näkyvät lähimetsissä, piha raivautui puutarhaksi, vanha sauna katosi, uuden (1910-luvulla rakennettu sekin) katto vaihtui huovasta peltiin.

Vuoden aikana luin 48 kirjaa, mikä on normimitoissa oleva määrä. Eräänä päivänä jona kirjastoon raahautuminen oli ylivoimainen jo ajatuksena (sinne on lähes 200 metriä), aloin viimein tonkia hyllyyn vuosikymmenten kuluessa kerääntyneitä klassikkoromaaneja, alkoi siis pitkään jännityksellä odotettu elämänvaihe, suosikkikirjojen uudelleenluenta. Hyväksi osoittautui. Banksin Pelaaja iski yhtä kovaa kuin silloin joskus, Tarttin Jumalat juhlivat öisin samoin, tavallaan jopa enemmän, siksi etten muistanut juonesta enää hönttäsen pöläystä, ja kaikki käänteet tulivat puun takaa. Tämä oli minua 90-luvun lopulla majesteettisesti järisyttänyt teos, ja kyllä sen nytkin huomasi ahmivansa. Barnesin 10½ lukua maailmanhistoriaa taisi olla klassikkokierroksen aloittaja, ja jos ajatellaan että olisin nämä kaikki nyt ensi kerran eteeni saanut, se olisi varmasti jättänyt lähtemättömimmän jäljen. Suuren yleisön näkökulmasta omituisen tuntematon teos, jonka ideaa ja rakennetta myöhemmin lainaili muunmuassa David Mitchellin Pilvikartasto, joskin tylsästi, mutta onpa massiivinen efektielokuva siitä juuri teattereihin silti tulossa, hohhoijaa.

Vuoden pettymyskirja oli Rimmisen Nenäpäivä, jonka ihmeellisen puskafarssikohelluksen jaksoin loppuun vain sen varjolla, että Pölkky oli hienoimpia kotimaisia romaaneja koskaan. Kun Nenäpäivän kielikikkailun uutuudenviehätys lakkasi miellyttämästä noin sivun 50 kohdalla, kirjalla ei ollut annettavana enää mitään. Sääli sinänsä; Rimminen on parhaimmillaan ollut niin briljantti. Positiivinen yllätys oli Riku Korhosen Nuku lähelläni, paljonkin parempi kuin hahmoton Lääkäriromaani, vaikkei Turkuun enää sijoittunutkaan. Keski-ikäisen miehen itseanalyysiähän tämäkin tietenkin edelleen. Susanna Alakosken Sikalat oli parhaimpia kirjoja aikoihin, joskin hämmentävästi Wikipedia mainitsee sen "humoristiseksi". Jos tuo alkoholismikuvaus on sitä, niin sitten Unelmien sielunmessu on varmaan veijarikomedia. Lapsen tuska viinassa rypevien aikuisten itsetuhoisuuden äärellä oli aika kylmäävää luettavaa, mutta osittain kyllä taidokkuutensakin vuoksi. Tykkäsin, järkytyksistä huolimatta, mutta Chuck Palahniukia yritin lukea nyt kolmannen kerran ja meinasin taas tylsistyä hengiltä, ei kiitos enää.

Mitäs muita hyviä... Paul Austerin Näkymätön vei mennessään ja tuli ahmaistua melkein kerralla. Ihan mykistää tuo Austerin lahjakkuus ja näkemys, huh. Hirveän korkeassa kuumeessa kotona maatessa luin vuosi sitten Pentti Kirstilän megapaksun semi-dekkarin Saari meren rannalla, joka kai tavallaan oli jotenkin mitäänsanomaton, mutta ehkä siinä kuumetilassani eläydyin siihen suuresti. Tuli uniinkin muistaakseni. Oksasen Puhdistuksen luin viimein, ja kai se on kannuksensa ansainnut. Hyvä, sujuvasti etenevä kirja. Ei-kaunoa tuli sitäkin luettua, parhaimpina vaikkapa Tuukka Hämäläisen kotimaisia rock-sanoittajia haastatellut Kirosäkeet, ja Jake Nymanin Kovan päivän ilta, koska Jake on aina mainio. Sean Howen Marvel Comics - The Untold Story oli juuri niin kiehtova kulissientakaishistoriikki kuin otsikkokin antaa olettaa.

Musiikkia ostin vissiin jonkin verran, mutta nykyään olen sellainen, että kertakuuntelun jälkeen uusikin levy unohtuu hyllyyn. Silti on kehaistava kolmea pitkän linjan kotimaista bändiä, jotka kaikki julkaisivat aivan hemmetin kovat kiekot vuonna 2012: Absoluuttinen Nollapiste (Pisara ja lammas 1), Kuusumun Profeetta (Huutoja hiljaisesta huoneesta) ja Sydän, sydän (Kapseli), joista viimeinen saattaa jopa olla paras; ainakin sisältää hienoimmat yksittäiset kappaleet. Nollapisteen yhdestoista täyspitkä on kokonaisuutena harvinaisen onnistunut, ja Kuusumu on sitä tuttua, kenties aiempaa maalailevampaa ja yllättävänkin vailla revittelyjä, mutta Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain on kyllä järisyttävän upea kappale, ei voi mitään. Ulkomaisista artisteista vaikutuksen teki Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka albumilta Radio Helsinki soitteli montaakin kappaletta vuoden mittaan niin runsaskätisesti, että koukutuin lopulta ja ostin koko kiekon. Mature themes on kyllä hieno levy; jonkinlaista postmodernia poppia, jos nyt määritellä pitäisi.

Juuri missään en vuoden aikana käynyt, nirkoisesti Turussa, pikemmin Tampereella, enkä Helsinkiäkään ole enää juuri jaksanut ottaa haltuun, Pihlajasaari tosin toukokuun ensimmäisten helteiden aikana tuli tsekitettyä, eikä edes turhaan, hieno paikka oli. Ja joitakin kaupungin ravintoloita: Manala, Weeruska, Sävel, se mainio intialainen paikka kisahallin kulmilla ja Maroso Töölöntorilla. Lenkkeilyn aloitin helmikuussa, harrastus on säännönmukaisena jatkunut. Pyöräily taas oli pitkään katkolla, kun vakuutusyhtiöiden suosittelema turvalukko tilttasi ja jumitti pyörän viikkokausiksi, kun en sitä jaksanut alkaa huoltoon kilometrien päästä raahata. Jos ensi kesänä sitten sitäkin toimintaa jatkaisi. Ja olen ottanut tavaksi nähdä unia, joissa hiukseni ovat taas pitkät ja liehuvat. Nyyh.

Maailmanloppu koitti syntymäpäivänäni, eikä sitä mistään huomannut. En merkkipäivääni juhlinut, maailma teki siitä numeron ilmankin.

Juuri oikeanlaista kemiaa

Jokin aika sitten Hesarin hilpeäntyhmällä Kysy Kirstiltä -palstalla joku mietti olisiko mitä seuraamuksia sillä että lopettaa deodorantin käytön. Kirsti vastasi että siitä vaan, mutta vaarana on, että teon seurauksena muuttuu sosiaaliseksi paariaksi. Tämä aiheutti lommon jo entisestäänkin olemattomaan itsetuntooni (egoni on suunnaton, itsetunto vastavuoroisesti puuttuu kokonaan), koska en ole hajusteisiin tai niidenkaltaiseen tuotteisiin tavannut kajota, enkä silti ole huomannut olevani paarialuokkaa, jos nyt kohta itsetarkoituksellisesti erakoituva toisinaan. Mutta samainen tabloidikokoiseksi muuttuessaan uskottavuutensa menettänyt lärpäke pelasti ajatusketjuni muutama päivä sitten tiedepalstallaan: tutkimuksen mukaan monet käyttävät deodoranttia turhaan! Minä huojennuin. Kuulun hajuttomiin. Olen ikänäni omistanut yhden deodoranttipurkin, se oli vuonna 1997, muistaakseni Tabac-merkkinen puikko. Käytin sitä muutaman kuukauden aikuisuuden kynnyksellä, mutta luovuin kun en pitänyt siitä, enkä tuntenut tarvitsevani sitä, enkä ole sen paremmin aiheelle juuri ajatusta siunannut.

Huomasin sivistymättömyyteni tämän tuotevalikoiman suhteen kerran, kun piti kirjoittaa sittemmin lehdessä X julkaistuun novelliin kohtaus, jossa miespuolinen päähenkilö penkoo kylppärinsä peilikaappia. Oli konsultoitava kanssaihmisiä kun en keksinyt sisältöä: minun peilikaapissani on parranajokone, melkein täysi purkki Aqualania (käytettävä ennen -päivämäärä on kyllä jo aikaa mennyt) ja monta hyllyä kumisevaa tyhjää (hammasharja on lavuaarin reunalla). Shampoita tuli sentään harrastettua silloin kun oli vielä hiukset, muuten en ole pesuaineita ja hajusteita konsanaan käyttänyt, mikä siinä muuten onkin että varsinkin partavedet ja muut miesten hajusteet löyhkäävät niin hirveältä? Ja miksi niin monet katsovat asiakseen kyllästää itsensä niillä? Ruumistaanko ne balsamoivat? Jos tapana on hiota, niin eikö sen saisi vähemmälläkin kanssaihmisten limakalvojen kärvennyksellä peitettyä? Joskus koen olevani ihmiskunnan kummallisia tapoja tarkkailevan non-entiteetti, ominaisuusvajeinen hämmennys, joka ei tajua miksi mikään siitä tapahtuu, mitä jatkuvasti kaikkialla ympärillä tapahtuu.

Hah, oikeasti tämä on vain yritystä palata asuntoni esineindeksoinnin pariin, varmaan kaikki luulivat minun unohtaneen senkin projektini, mutta en tietenkään. Piti vain saada ryittyä aivoista kuonaa matkan varrelle, kuten nyt tuo männäviikkoinen uudestisyntymäkertomukseni. Joka muuten sai onnellisen päätöksensä eikä loppunut kesken, vaikka siltä varmaan näytti, olen pahoillani.

Ostin minä muuten partavaahtoakin kerran, mutta se oli tarkoitettu helpottamaan hiustenpoistoa. Taisi helpottaa, mutta luoja että sain olla suihkussa kauan saadakseni sen axenhajun itsestäni. Hyytää vieläkin muisto. Paitsi ettei se Axea ollut vaan Rainbowta, mutta kemiantehtaalta silti haisi. Tiedän, sillä olen ollut töissä sellaisessa kauan sitten.

- - - 5 - - -

Hän valehtelee. Jokaisen hymyn takana terävät hampaat. Ikkunastaan hän on sinun poistumistasi katsellut naureskellen ja ikävää kopsahtavat askeleesi ovat kaikuneet kuuroille korville.

Minä tiedän. Olen ollut hänen kanssaan tuolloin.

"Hei hei", me leikkisästi heilutimme kumaralle selällesi, kun väsyneenä astelit töihin tai kotiin tai kauppaan tai mihin nyt milloinkin, se ei minua sinällään kiinnostanut, ja totta puhuen nytkin antaisin mieluiten sinun mennä. Miksi etsiä sellaista, joka on jo luovuttanut? Joka on itsensä antanut haalistua niin, ettei enää erota kätensä suonia olohuoneen maton kuvioista, mutta lupasinhan, ja on tietenkin huomattava, etten tässä vaiheessa oikeasti tiedä sinun edelleen makaavan pölyhiukkasiksi muuttuneena omassa olohuoneessasi, kaikkitietävä kertoja minut oluen muodossa laittoi niin sanomaan... No niin, astuin ulos pimeälle kadulle ja raitis ilma helpottaa humalatilaa. Olen unohtanut kaiken äskeisen, olen taas vain ritarillinen sivuhenkilö, joka tarttui toimeen ja lupasi etsiä poistuneen. Koska hän sitä minulta pyysi.

Kunpa tietäisit mitä olen hänen kanssaan tehnyt, ajattelen, ja mietin että ehkä kuuletkin minut. Puhun sinulle, kirjoitan, olen siten leikkisä.

En vihaa sinua enkä sääli. Olet niin riivatun yksin.

"4"

Tunnen miten aika hioo olemustani pieneksi. Säpsähdin, näin unta jossa lähdin, ja tajusin että vaikka katosinkin, en silti lähtenyt minnekään. Olen kirjahyllyn takaa valuvassa tunkkaisessa ilmassa, jalkalistojen varjoissa, tapetin alla. Näen tilan, keskityn, lopulta tietoisuuteni on piste. Keskityn. Makaan matolla, etkä huomaa minua. Lamppu syttyy kuin sataman ylle nouseva aurinko, imuroit liikenteen ympärilleni. Kuuntelen puistossa puheluasi; lämmität samalla lapselle mikrossa ruokaa enkä saa sanoista selvää. Haluaisin tietää kenelle soitat. Mainitset [- - -]:n lähteneen etsimään minua. Tämä oli hirvittävä virhe. Yritän huutaa, se kuulostaa naapurin koiralta, mikro kilahtaa. Yritän vakuuttaa olevani olemassa.

Enkä tiedä pelkäänkö enemmän sitä että hän löytää minut, vai sitä ettei. Tiedän vain että kerran rakastit häntä palavasti. Hän sai sinut nauramaan.

Kun syleilin sinua, yritin aina näyttää häneltä.

3!!!

Hän tosiaan lähti. En olisi uskonut, olin tottunut hänen puheitaan pitämään tyhjinä. Sen mitä niitä kuuntelin. Lupasin lähteä hänen jälkeensä vaikken tiennyt mistä etsisin, mutta olen sellainen; pyrin tekemään vaikutuksen, olen aloitteellinen ja toimin, päädyn nollapisteeseen. Sentään baariin. Nyt juon toista tuoppia ja tilanne kirkastuu. Hänen puhelimensa oli jäljellä. Löysin sen sisältä viestejä jotka kertoivat hiljaisesta häviämisestä. Lauserakenteet selkiintyivät, välimerkit sovinnaistuivat. Häneen otettiin yhteyttä enää merkkipäivinä. Baaritiskillä selasin viestejä uudelleen ja uudelleen, niistä vanhimmat olivat vuosien takaa, hän oli säilyttänyt vähäisimmätkin pakkomielteisesti. Hän ei näyttänyt enää miltään, hän katosi kivijalkakauppojen ikkunateippeihin siinä viimeisessä kuvassa jonka hänestä tiedän otetun.

Juuri siinä onkin ristiriita. Että hän tästä huolimatta lähti, ei pitänyt enää olla mahdollista. Hän hiipi olettamuksia vastaan ja livahti katseiden alta. Lupasin löytää hänet enkä tiedä mistä etsiä sellaista, joka ei ole aikoihin ajatellut olevansa olemassa juuri missään.

00...2?

Hän käveli raskain askelin kadun puolelta toiselle. Yläkerrassa huudettiin. Hän upotti sormensa harmaaksi virtsattuun kiviseinään, ruosteisen rännin viereen. Haroi kylmiä esineitä. Liian kirkkaat loisteputket kasvojen edessä.

Hän makasi olohuoneen suurella ruskealla matolla ja ohi ajavat pyöräilijät rimputtivat närkästyneinä kelloa.

001

Huone oli pysähtynyt kuin museo. Hän istui nojatuolissa ja kirjoitti - kuunteli suljetun oven takaa hengitystä jota ei ollut, rappukäytävästä askelia jotka valuivat ohi. Oli lauantai-ilta, tuntia vaille viimeinen.

Ovi kävi alemmassa kerroksessa. Hän oli pukeutunut kuin odottaisi vierasta, vaikka yhtä hyvin olisi saattanut ottaa valmiiksi pakatun reppunsa ja lähteä. Kävellä pohjoiseen, päätyä lähiöiden usvaisiin baareihin, kadota kaikilta tutuiltaan.

Aikansa hän mietti kunnes lähti. "Rakas", hän olisi aloittanut keittiön pöydälle jättämänsä lapun, jos olisi jättänyt. Hän kyllä tiesi rakastavansa, muttei tarpeeksi; tiesi ettei koskaan voisi rakastaa ketään niin paljon kuin miten paljon jokainen ansaitsi rakastetuksi tulla. Hänen tulisi ikävä kissaa, ja tien varteen jättämällään puhelimella hän olisi halunnut lähettää jollekin viestin, mutta oli sittenkin varma, että lopulta oli paras lähteä hiljaa.

Ja huone oli pysähtynyt kuin museo ja perhealbumin sisältä valokuvat huusivat hämäryyteen kuin eksyneet lapset.