Mieleenne ilmestyy kuva mustasta muovisesta esineestä, se on noin kuusi senttimetriä pitkä, käyrä, sen tavanomainen sijainti on metallisen silmälasinsangan päässä, lasien käyttäjän korvan takana. Normaaleissa silmälaseissa sellaisia on kaksi, sillä laseissa on sankoja kaksi. Ehkä yksisilmäinen ja -korvainen henkilö pärjäisi yksisankaisilla laseilla, en tiedä, en ole sellaista tavannut. Pitäisinköhän hänestä? Mitäköhän yksisilmäinen ja -korvainen ihminen ajattelisi minusta? Ehkä hän pitäisi minua hirveän tavallisena.
Minulla on niitä mustia esineitä enää yksi. Sen toisen katoamista voikin pitää ainoana negatiivisena seikkana, joka eilisestä jäi mieleen. Kivat tuparit. Minut kiskottiin sohvalta, visvaselta köny-, mitkä määreet eivät olleet sohvan ominaisuuksia vaan siinä istuvien, yllättäen myös saunaan. Jonka eteiseen sitten katosi ilmeisesti myös musta muoviesine.
Menomatkan Pääskyvuorelle vielä käveli kun ilmatkin suosivat ja pyörällä kulkenut seuralainen piti huolen ettei askel laiskistunut. En siti malttanut olla tarttumatta tarjottuun autokyytiin sieltä pois; siitäkään huolimatta että sen määränpää ei ollut koti, vaan Lomittajan ehdottomasti vaatima Apteekki. En ollut ennen kyseisessä kapakassa käynyt, mikä ei tietenkään riitä syyksi siihen, että sieltä poistuessani lähdin, luullen käveleväni kotiinpäin, katua ylös ja länteen kun olisi pitänyt kulkea alas ja itään. Harpoin huojuen läpi puolen Turun ennen kuin aloin aavistaa jonkin olevan pielessä. Ottaen huomioon sen, että kävelen tuosta Apteekin ohi keskimäärin kerran päivässä, olisi voinut melkein nolottaa, siis jos olisin sellaiseen taipuvainen. Päätin kuitenkin jo yöllä tapauksen jatkavan elämäänsä hupaisana anekdoottina vielä pitkään.
Otsikko löytyi aamulla kännykästä muistiin kirjoitettuna, ääneen sen lausui Elohopea, myös muistini mukaan viimeinen henkilö, jossa roikuin kiinni ennen kuin disorientoiduin ulos Kaskenkadulle ja luulin pohjoista eteläksi.
18.9.05
16.9.05
Kuka menettelee tavoilla? Nämä ovat haurautta sellaisenaan.
Olipa kerran hassu pieni mies, joka vikisi oman päänsä sisältä tylsiä juttujaan tietokoneen näytölle, ne häipyivät hakemistoviidakkoihin ja joskus kloorivalkaistulle paperille yliopiston tietokoneluokassa tulivat ne myös printatuiksi. Paitsi etteivät ne aina olleet tylsiä juttuja! Eikä se mieskään kovin hassu ollut, ja okei, pikkupoikahan se vasta, vaikka ikää kertyi. Aloin viime viikolla suunnitella ensi vuoden joulukuussa tapahtuvia 30-vuotisbileitäni. Onhan tässä aikaa järjestää. Viimeksi ala-asteella olen syntymäpäiviä viettänyt, eikä silloinkaan kukaan tullut. Olen tapahtunut erilaiseksi ihmiseksi, minä olen nykyään vitun trendikäs, koska blo[gg]aan. Jos käyttäisin Blogeria, blogaisin, mutta tämä on Blogger. Aloitin 23. marraskuuta vuonna 2003, olin silloin 26. Ja finito! No en sentään. Miksi? Puhdas hedonismi syynä, älkääkä kukaan, kukaan väittäkö, että jossain olisi bloggaaja, jolla olisi jokin muu syy. Paitsi ehkä ahdistuksen purku, täälläkin toisinaan havaittu hauska vieras. Aamulehti ja Helsingin sanomat aloittivat oman bloginsa, ja totisesti, totisesti, minä sanon heille: "Amatöörit." Hahaa, ette vaan osaa. Näin blogataan. Pitäisikö muuten sanoa "bloggataan"? Kuulostaa pahalta, mutta ei se mitään, minulla on varaa sanoa. Toisaalta aloittelijahan minäkin vasta... älkää painako muulla kuin kenties villaisella näitä juttujani, pitää ottaa huomioon, että Rolling Stones julkaisi juuri nyt, juuri tässä syyskuussa 2005 jälleen uuden albumin. Pysähtykää ihan oikeasti miettimään tätä hetkeksi. On kulunut 41 vuotta siitä, kun bändin debyyttialbumi England's newest hit makers ilmestyi. Neljäkymmentä vuotta ja risat, eihän tuohon kyennyt edes Jeesus, joka hiipui pois kolmekymppisenä ja kaikki jäi kesken. Rollareiden hätkähdyttävä ura, joten mitäpä minä, ja toisaalta olen ajatellut muuttaa Silmänkääntövankilan paranoiablogiksi. Ettekö usko? Tsekatkaa uusi tagline! Edellinen oli käytössä alusta asti. Minä en vieläkään osaisi sanoa mikä on blogi. Jos pitäisi ummikolle määritellä, en suostuisi vaan kehottaisin käymään katsomassa. Mikään ei selviä niin hyvin kuin asia, jonka on omin silmin nähnyt, älkää aina selittäkö niin hirveästi. Suut jauhavat tyhjää, ja ilma painaa näppäimistön osasia alaspäin kohti tietokoneen sisällä sijaitsevia herkkiä kohtia. Ostin tänään levyn. Apulannan keväällä julkaisema Kiila on tyrnäriffeillä eteenpäin jyräävä angstilevy ihan vertaa vailla. Joni oli samaan aikaan levykaupassa. Tämä on interblogismia. Enempää en nykyään enää harrasta, en vaikka sain Kielipoliisillekin jauhot kurkkuun. Ei hän oikeasti ole paha ihminen. Bloggaamisen ABC, osa 1: käy aina kommentoimassa muiden tekstejä, provosoi lievästi, jätä paluulinkki. Näin kohoat hierarkiassa. Nokkimisjärjestys on täällä tärkeä, minä tosin olen hivuttanut kommentointini nykyisin alaspäin siten, että käyn harvoin Marginaalia kauempana. Onneksi Lordi on palannut. Mea rules. Ja exme. Ja... ääh, lukekaa linkkilistaani! Blogeja pitää seurata ja päivittää. Minulla on tilauksessa tasan 20 blogia, mikä tuntuisi paljolta, ellen olisi onnistunut keräämään sinne etupäässä joukkoa laiskimuksia. Kiitos teille! Joku kysyi luenko blogeja, jotka ärsyttävät minua. Voi, kiitos kysymästä! En lue. Se eräs turkulainen monien jostain käsittämättömästä syystä arvostama häirikkö kävi kimppuuni kuin vesikauhuinen rotta kesällä, ja hetken ajan seurasin mitä hän sanoi. Kaikkea vastenmielistä vain, ja te voitte siteerata minua. Eilen baarissa mietimme porukalla, millainen olisi hyvä Silmänkääntövankila-paita. Niitä olisi vain ladyfit-mallia, sillä minulle riittäisi, että naiset pukeutuisivat kuvaani. Eikö olisi hienoa? Eikö? Eikö teidän mielestänne todellakaan? Olen oikeastaan aika pettynyt, ettei kukaan ole vieläkään kadulla pysäyttänyt ja kysynyt että hei, etkös sinä ole se Ugus. Vaikka kuvaakin on tarjolla ollut jo reilun vuoden ajan, tosin ei tämä niin reilu vuosi olekaan ollut, sanovat mitä tahansa. Ne tarkkailevat meitä. Totta kai tunnen kuuluvani sisäpiiriin. En ole seurannut sijoitustani top-listalla, tuntuu coolimmalta olla "50 linkitetyintä blogia" -listalla. Ei tämän sisäsiittoisemmaksi pääse. Kivaa! Kannukseni kilahtivat kun astuin kapakan ovista sisään.
14.9.05
Cuniculus egregius
Maalla on sitä, että käy joka toinen päivä itse lämmittämänsä puusaunan löylyissä ja kuuntelee tuulen ääntä seinän takaa.
Ja sitä, että nettiyhteys on hitaan modeemin ja epäkuntoisen explorer nelosen varassa. Mitkään sähköpostiohjelmat eivät toimi ja monet sivut kaatavat koneen resetointitilaan. Blogger näyttää Georges Braquen houreunelta. Yritykset asentaa uudempia selaimia johtavat kasaan virheilmoituksia.
Maalla selailee laatikoita, joissa on sadoittain valokuvia 70-luvulta. Jos kuvista voi päätellä mitään, silloin oli onnellisempaa.
Maalla on sellaistakin, että löytää videokasetin, johon on taltioitu oma vanhojentanssipäivä. Sitä ei ole uskaltanut katsoa sitten kevään -94, sen ainoan kerran kun katsoi. Siinäpä pyörähtelimme, lapsia vielä kaikki, vaikka silloin tuntui jo puoliaikuiselta. Muistin kaikkien nimet, en katsonut partnerini silmiin. Ketkä heistä tätä lukevat, sitä joskus mietin. Kaikki vain katoavat aina.
Maalla kutsuu kissoja sisään syysmyrskystä, mutta eivät ne tule koko päivänä. Illalla käyvät syömässä, pikemmin kehräävät jalkaa vasten ja pyytävät taas ulos. Jos minä olisin kissa, käpertelisin sohvan nurkassa. Venyttelisin välillä niin että varpaat harittavat.
Tähdet ovat kaikki miljardeina taivaalla. Kun ei ole katuja tai taloja, ei ole valoja. Voi nähdä avaruuden sinisenä ja linnunrata on kimaltavaksi höyryksi puhallettu pohjoisen poikki.
Maalla talo rapsahtelee öisin, mutta ei sitä kuule, koska maalla nukkuu murmelin lailla peittojen alla.
Ja sitä, että nettiyhteys on hitaan modeemin ja epäkuntoisen explorer nelosen varassa. Mitkään sähköpostiohjelmat eivät toimi ja monet sivut kaatavat koneen resetointitilaan. Blogger näyttää Georges Braquen houreunelta. Yritykset asentaa uudempia selaimia johtavat kasaan virheilmoituksia.
Maalla selailee laatikoita, joissa on sadoittain valokuvia 70-luvulta. Jos kuvista voi päätellä mitään, silloin oli onnellisempaa.
Maalla on sellaistakin, että löytää videokasetin, johon on taltioitu oma vanhojentanssipäivä. Sitä ei ole uskaltanut katsoa sitten kevään -94, sen ainoan kerran kun katsoi. Siinäpä pyörähtelimme, lapsia vielä kaikki, vaikka silloin tuntui jo puoliaikuiselta. Muistin kaikkien nimet, en katsonut partnerini silmiin. Ketkä heistä tätä lukevat, sitä joskus mietin. Kaikki vain katoavat aina.
Maalla kutsuu kissoja sisään syysmyrskystä, mutta eivät ne tule koko päivänä. Illalla käyvät syömässä, pikemmin kehräävät jalkaa vasten ja pyytävät taas ulos. Jos minä olisin kissa, käpertelisin sohvan nurkassa. Venyttelisin välillä niin että varpaat harittavat.
Tähdet ovat kaikki miljardeina taivaalla. Kun ei ole katuja tai taloja, ei ole valoja. Voi nähdä avaruuden sinisenä ja linnunrata on kimaltavaksi höyryksi puhallettu pohjoisen poikki.
Maalla talo rapsahtelee öisin, mutta ei sitä kuule, koska maalla nukkuu murmelin lailla peittojen alla.
11.9.05
Götterdämmerung
Ah, metsä.
Palailin synnyinseudulleni juuri kun yliopisto on kiihkeimmillään taas alkamassa, ja löysin itseni ikihonkain huojuvasta rämeestä, ämpärini täyttyi suppilovahveroista ja orakkaista, metso kiljaisi vieressä ja sammaleesta löytyi sieneksi luultu puhtaanvalkoinen niskanikama. Tuntui hullulta; täältäkö minä olen kotoisin? Onko kaupunkilaisfasadini vain pakokaasuinen harha, joka murenee muurahaisjalkojen rapseessa sammaleen silmään? Hengitys kiinteytyi nähtäväksi aamunkirpeässä valossa, josta puut siivilöivät viivoja. Metsissä kuuluu ääniä, etenkin vanhoissa. Puut muistavat.
Kuusi vuotta kaupungissa tuntuu pieneltä ajalta siitäkin huolimatta että kadut ja kerrostalot ovat kuin geeniperimää nykyisin. Edeltävät kaksikymmentäkaksi vuotta olivat joka tapauksessa täällä. Se masentavi joskus, vaan ei tänään.
Piti alunperin kirjoittaa siitä, miten turha laitos Yleisradio on, ja miten sen pöyhkeilevän instanssin typerine tv-lupamaksuineen (en maksa, hähä!) ja aneemisine lakon irvikuvineen saisi lakkauttaa pois. Lähtikö taas vähän juttu teilleen, mitä? Alkuperäistä otsikkoa en silti malta vaihtaa.
Palailin synnyinseudulleni juuri kun yliopisto on kiihkeimmillään taas alkamassa, ja löysin itseni ikihonkain huojuvasta rämeestä, ämpärini täyttyi suppilovahveroista ja orakkaista, metso kiljaisi vieressä ja sammaleesta löytyi sieneksi luultu puhtaanvalkoinen niskanikama. Tuntui hullulta; täältäkö minä olen kotoisin? Onko kaupunkilaisfasadini vain pakokaasuinen harha, joka murenee muurahaisjalkojen rapseessa sammaleen silmään? Hengitys kiinteytyi nähtäväksi aamunkirpeässä valossa, josta puut siivilöivät viivoja. Metsissä kuuluu ääniä, etenkin vanhoissa. Puut muistavat.
Kuusi vuotta kaupungissa tuntuu pieneltä ajalta siitäkin huolimatta että kadut ja kerrostalot ovat kuin geeniperimää nykyisin. Edeltävät kaksikymmentäkaksi vuotta olivat joka tapauksessa täällä. Se masentavi joskus, vaan ei tänään.
Piti alunperin kirjoittaa siitä, miten turha laitos Yleisradio on, ja miten sen pöyhkeilevän instanssin typerine tv-lupamaksuineen (en maksa, hähä!) ja aneemisine lakon irvikuvineen saisi lakkauttaa pois. Lähtikö taas vähän juttu teilleen, mitä? Alkuperäistä otsikkoa en silti malta vaihtaa.
9.9.05
Nice to meet you, angelcunt, how's your summer been?
Mikäli en muuten tietäisi että olen sairaana niin aamulla herätessä sen tietäisi varmasti siitä, että on taas unessa nähnyt läjäpäin kuolleita eläimiä, yleensä raatotilassa. Tämä on ollut toistuva ilmiö lapsesta asti, ja viime yönä taas: kuume iski (ei ehkä ollut älykästä seistä keskiviikkona pitkiä aikoja sateessa viileässä yöilmassa ilman takkia, mutta se tuntui hyvältä idealta silloin) ja kärsin itseni Turun saaristoon, jossa metsän henget olivat alkaneet teurastaa eläimiä, tehokkaasti vieläpä. Polun varrella oli murskattu karhun pää, näkyi ketun ja mäyrän raatoa puolimädänneessä tilassa, jänikseltä oli viilletty kurkku ja kynsitty silmät. Henget olivat selvästi siirtymässä eläimistä ihmisiin; kyseessä oli Oliver Stonen ohjaama kauhuelokuva, jonka pääosassa olivat siamilaiset kaksospojat ja retkeilevä opiskelijajoukko Unelmien lomittajan johdolla. Heräsin ennen kuin juoni ehti kunnolla käynnistyä.
Sateessa seisoskelu liittyi ainejärjestömme tutustumisbileisiin, joista Joni (jolla muuten uusi himputin näyttävä tyyli, eli siis blogilla, ei Jonilla) eilisessä kirjoituksessaan tarkemmin sanailee. Harva ykkönen (en ole kertaakaan Turussa viettämieni yliopistovuosien aikana kuullut kenenkään käyttävän sanaa "fuksi", ja eilen minulle kerrottiin että se on Helsingissä ihan yleinen ilmaus... luulin, että sitä käytetään enää Akuankassa ja ikivanhoissa Suomi-filmeissä) sinne eksyi, mutta pidimmepä me vanhemmat ihan kivaa keskenämme. Jos nyt sateessa seisominen voidaan kivaksi katsoa, minä voin. Mitä tahansa.
Nyt tukeksin kotona, ja on aikaa tehdä testejä. Jaakobilta löytyi vanha tuttu, eli Ylen Sophia-testi. Pari vuotta sitten sen viimeksi tein, ja tuolloin aatemaailmani vastasi lähinnä Gilles Deleuzea, tuota skitsofreniaa ja radikaalia vapaa-ajattelua höyrypäisesti ajanutta veikeää fransmannia, jonka kirjoituksia yritin sittemmin myös käyttää proseminaarityöni lähdemateriaalina, mutten valitettavasti ymmärtänyt sivuakaan hänen horinoistaan ja jätin ne sittemmin omaan arvoonsa. Nyt tulokseni oli hätkähdyttävästi muuttunut. Poissa on Deleuze, tilalla uudet nimet:
Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mary Wollstonecraft (1759-1851).
Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:
1. Mary Wollstonecraft 80.0%
2. Wolfgang Fritz Haug 77.0%
3. Carl Gustaf Jung 75.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Carl Schmitt 35.0%
Wollstonecraft on ilmeisesti nykyhistorian ensimmäisiä radikaaleja feministejä, ja kas kummaa, myös Mary Shelleyn äiti. Minulle entuudestaan tuntemattoman W.F. Haugin ajatus siitä, että yhteiskuntajärjestelmä pitää ihmisiä henkisessä otteessaan, kuulostaa kieltämättä hyvin tutulta nykyminulta, Jungin jätän kommentoimatta. Kiinnostavia tuloksia kaiken kaikkiaan.
Tee sinäkin filosofitesti jo tänään.
Palaan kuumehoureisiini.
Sateessa seisoskelu liittyi ainejärjestömme tutustumisbileisiin, joista Joni (jolla muuten uusi himputin näyttävä tyyli, eli siis blogilla, ei Jonilla) eilisessä kirjoituksessaan tarkemmin sanailee. Harva ykkönen (en ole kertaakaan Turussa viettämieni yliopistovuosien aikana kuullut kenenkään käyttävän sanaa "fuksi", ja eilen minulle kerrottiin että se on Helsingissä ihan yleinen ilmaus... luulin, että sitä käytetään enää Akuankassa ja ikivanhoissa Suomi-filmeissä) sinne eksyi, mutta pidimmepä me vanhemmat ihan kivaa keskenämme. Jos nyt sateessa seisominen voidaan kivaksi katsoa, minä voin. Mitä tahansa.
Nyt tukeksin kotona, ja on aikaa tehdä testejä. Jaakobilta löytyi vanha tuttu, eli Ylen Sophia-testi. Pari vuotta sitten sen viimeksi tein, ja tuolloin aatemaailmani vastasi lähinnä Gilles Deleuzea, tuota skitsofreniaa ja radikaalia vapaa-ajattelua höyrypäisesti ajanutta veikeää fransmannia, jonka kirjoituksia yritin sittemmin myös käyttää proseminaarityöni lähdemateriaalina, mutten valitettavasti ymmärtänyt sivuakaan hänen horinoistaan ja jätin ne sittemmin omaan arvoonsa. Nyt tulokseni oli hätkähdyttävästi muuttunut. Poissa on Deleuze, tilalla uudet nimet:
Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mary Wollstonecraft (1759-1851).
Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:
1. Mary Wollstonecraft 80.0%
2. Wolfgang Fritz Haug 77.0%
3. Carl Gustaf Jung 75.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Carl Schmitt 35.0%
Wollstonecraft on ilmeisesti nykyhistorian ensimmäisiä radikaaleja feministejä, ja kas kummaa, myös Mary Shelleyn äiti. Minulle entuudestaan tuntemattoman W.F. Haugin ajatus siitä, että yhteiskuntajärjestelmä pitää ihmisiä henkisessä otteessaan, kuulostaa kieltämättä hyvin tutulta nykyminulta, Jungin jätän kommentoimatta. Kiinnostavia tuloksia kaiken kaikkiaan.
Tee sinäkin filosofitesti jo tänään.
Palaan kuumehoureisiini.
6.9.05
Ne tulevat niin kuin kotihin
Sitä luulee ihminen, että on olemassa perusasioita, joita ei voi kumota, ja sitä toteaa ihminen sittemmin, että kumoaminen on se ainoa perusasia joka loppujen lopuksi on. Kun tässä päivänä muutamana valmistin ranskanperunoita - paistinpannussa, koska näiden ylioppilaskylän yksiöiden varustukseen ei kuulu uunia - sain huomata, että kaapista esiin ottamani suolapurkki kuhisi pieniä hyönteisenkaltaisia olentoja. Käytän termiä "hyönteisenkaltainen", koska sen perusteella mitä olen elävistä olennoista ymmärtänyt, ja tämä on tietysti vain vähäinen määrä tietoa, koska universumi on rajaton, ovat hyönteiset elollisia, ja senkin perusteella mitä tiedän, mikään elollinen ei viihdy suolassa. Suola on elämän vihollinen, ja silti, siellä ne olivat. Katsoin purkin sisältöä lähemmin; se oli mahdollista, sillä olen joskus säilönyt suolan lasipurkkiin, siinä on aikoinaan ollut Pirkka-hillosipuleita, etiketissä on vielä se vanha, nykyistä hienompi Pirkka-logo. Lasin läpi näin olentojen vallanneen koko purkin pinnalta pohjalle asti. Oliko viimekesäinen silloiseen suurempaan asuntooni kohdistunut eliöinvaasio toistumassa? Silloin ne paljastuivat riisihäröiksi, tosin itse kutsun niitä edelleen mieluummin Saatanoiksi viitaten siihen tuhoon ja hengenahdinkoon, jonka ne aiheuttivat levitessään ruokakaappeihin, kaikkiin muihin kaappeihin, jokaisen huoneen jokaisen huonekalun ja maton alle, lopulta jalkalistojen sisään. Nämä eivät olleet riisihäröjä. Nämähän sentään Luojan tähden asuivatkin suolassa! Elivät siellä. Ehkä niillä oli yhteiskunta ja sivilisaatio, ehdin ajatella, ja rasva räiskähteli pannussa, miksi? Putosiko sinne jostain vettä? Liesituulettimesta? Ei sen pitänyt olla mahdollista.
Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."
Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.
Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.
Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."
Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.
Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.
3.9.05
Olet luonani nyt, enää pelkää sua en
Avasin oven ja sieluni käveli ulos. Niin yksinkertaista se on. Kaiken voi jakaa osiin, yhä uudestaan ja uudestaan hajottaa, lopulta kaikki on vain mustaa ja valkoista. Ei ole muuta. Hyvää ja pahaa, joko-tai.
Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.
Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.
"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista
Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"
(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)
Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.
Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.
"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista
Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"
(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)
1.9.05
All dolled up like Christ
eli "The pretty things are going to Hell"
Kaikkihan tietävät, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Ja jokainenhan muistaa ne hetket jotka ovat oman persoonanmuodostuksen peruspilareita.
Ehkä.
Jotain oli kuitenkin varsin selvästi ilmassa eilen. "Tämä tuntuu pelottavan tutulta", todettiin jossain vaiheessa, enkä voi edes aivan täysin tietää, kuinka tutulta, sillä olin, vaikka fyysiseltä iältäni vanhin, opiskelijana joukon nuorin. Viides vuosi käynnistyi, eikä se siinä paljolta tuntunut, kun ympärillä oli kuudennesta kahdeksanteen vuotensa käynnistäjiä; niinpä, kuin ei kesää olisi lainkaan ollut, kokoontuivat kotimaisen kirjallisuuden vanha(hko)t jäärät jälleen yhteen. Lounas johti kahvihetkeen, Vanhan Portin terassiin, yo-talojen pihalla järjestettyyn piknik-henkiseen tapahtumaan ja lopulta takaisin Porttiin, jossa nurkkapöytämme keskustelut eivät toivottavasti kantautuneet baarissa samaan aikaan olleiden aineemme ekavuotisten korviin tai maineemme oli sitten sitä myöten siinä.
Vaikka väliäkö sillä oikeasti. Huomasin ihan todella tätä kaivanneeni. Voi ystävät kalliit, missä ihmeessä te oikein luurasitte koko kesän? Missä minä? Minne kesä katosi ja missä välissä?
Ehkä.
Jotain oli kuitenkin varsin selvästi ilmassa eilen. "Tämä tuntuu pelottavan tutulta", todettiin jossain vaiheessa, enkä voi edes aivan täysin tietää, kuinka tutulta, sillä olin, vaikka fyysiseltä iältäni vanhin, opiskelijana joukon nuorin. Viides vuosi käynnistyi, eikä se siinä paljolta tuntunut, kun ympärillä oli kuudennesta kahdeksanteen vuotensa käynnistäjiä; niinpä, kuin ei kesää olisi lainkaan ollut, kokoontuivat kotimaisen kirjallisuuden vanha(hko)t jäärät jälleen yhteen. Lounas johti kahvihetkeen, Vanhan Portin terassiin, yo-talojen pihalla järjestettyyn piknik-henkiseen tapahtumaan ja lopulta takaisin Porttiin, jossa nurkkapöytämme keskustelut eivät toivottavasti kantautuneet baarissa samaan aikaan olleiden aineemme ekavuotisten korviin tai maineemme oli sitten sitä myöten siinä.
Vaikka väliäkö sillä oikeasti. Huomasin ihan todella tätä kaivanneeni. Voi ystävät kalliit, missä ihmeessä te oikein luurasitte koko kesän? Missä minä? Minne kesä katosi ja missä välissä?
30.8.05
Tämä sivusto ei sisällä Suomen Big Brother -alastonkuvia
Jos mitään voi tämän- ja eilispäivän aikana tänne osuneiden hakutulosten määrästä ja laadusta päätellä, on eilen alkanut joku typerä tv-ohjelma ja siitä on olemassa jotain väsyneitä kuvia verkossa.
Ei täällä mitään kuvia ole. Ette te niitä tarvitse. Sulkekaa se tietokone, sulkekaa televisio, menkää ulos, herätkää pitkästä unesta. Huomaatte olonne heti onnellisemmaksi.
Ihan totta.
Ei täällä mitään kuvia ole. Ette te niitä tarvitse. Sulkekaa se tietokone, sulkekaa televisio, menkää ulos, herätkää pitkästä unesta. Huomaatte olonne heti onnellisemmaksi.
Ihan totta.
29.8.05
Pseudorunollinen akatemiadepressio, eiku...
mania, hysteria, ei tämän näin pidä mennä, elimistöni on katkolla kolmatta päivää sokerikofeiinilla
Olin tänään kahvilla (...) yliopistonmäellä Porista palaavan opiskelijatoverini, jonka kanssa aloitan tutkimusseminaarin, tuon graduun valmistavan projektin hieman reilun viikon päästä ja kas! Kas!
Sain kuulla, että aineopinnot pitäisi olla kaikki tehtynä ennen kuin saa aloitta tutkimusjne.
Vaan kun ne eivät ole, ehei, eivät lähimainkaan. Etkö sinä saatana ole vielä viidennen vuoden opiskelijanakaan tajunnut, että toisinaan voi ottaa selvää asioista opinto-oppaasta, niin, siitä, toisinaan, ehei, en ole. Hatuttaa, mutta toisaalta. Tuli kiva olo siitä miten tunsi itsensä vanhaksi jääräksi joka paikan ollessa täynnä uusia opiskelijoita, ne kerääntyivät laumoiksi yliopistonmäelle tänään, ne kulkivat tuutoreidensa perässä näyttivät nuorilta ja totta puhuen nuorimmat ovatkin tänä vuonna tasan vuosikymmenen itseäni lapsempia. Voi lapsia voi.
Kuin sattuman loikasta törmäsimme oman oppiaineemme tämänvuotiseen tuutoriin, joka oli tuon virkansa tarjoaman vallantunteen humaltama ja polttelimme onnentupakat (emme) siinä kuin äijät. Tennarit, bootsit, nahkakengät, siinä me olimme uusien hämmästeltävänä, tuollaiseksiko täällä tulee, päästäkää meidät pois!
Mutta vain he itse voivat päästää itsensä pois, ehkä osasta heistäkin tulee tuutoreita. Mikä minä olen? Tuumori, perkele, kasvain akatemian persnahassa vuodesta toiseen, minnekään en etene, vain kuiluun, opinnäytteitä on kertynyt sen pohjalle.
Nyt lämpiää paistinpannussa saarioisten lärpäke, juuri muuta kuin kahvia en vielä olekaan tänään sisäistänyt, enkä eilen, näyttö hyppii, kirjaimet, laulaa kuin valas tämä on näh - -
äp
sengg
"Ei elämäni ole mennyt
kuin koulutodistukset
ois voinut viitoittaa
Heräsin ojasta
matto kainalossa,
maton sisällä ei ollut ruumis vaan koulutodistukseni"
(Ahkerat Simpanssit / Sukuelin tuulessa)
Olin tänään kahvilla (...) yliopistonmäellä Porista palaavan opiskelijatoverini, jonka kanssa aloitan tutkimusseminaarin, tuon graduun valmistavan projektin hieman reilun viikon päästä ja kas! Kas!
Sain kuulla, että aineopinnot pitäisi olla kaikki tehtynä ennen kuin saa aloitta tutkimusjne.
Vaan kun ne eivät ole, ehei, eivät lähimainkaan. Etkö sinä saatana ole vielä viidennen vuoden opiskelijanakaan tajunnut, että toisinaan voi ottaa selvää asioista opinto-oppaasta, niin, siitä, toisinaan, ehei, en ole. Hatuttaa, mutta toisaalta. Tuli kiva olo siitä miten tunsi itsensä vanhaksi jääräksi joka paikan ollessa täynnä uusia opiskelijoita, ne kerääntyivät laumoiksi yliopistonmäelle tänään, ne kulkivat tuutoreidensa perässä näyttivät nuorilta ja totta puhuen nuorimmat ovatkin tänä vuonna tasan vuosikymmenen itseäni lapsempia. Voi lapsia voi.
Kuin sattuman loikasta törmäsimme oman oppiaineemme tämänvuotiseen tuutoriin, joka oli tuon virkansa tarjoaman vallantunteen humaltama ja polttelimme onnentupakat (emme) siinä kuin äijät. Tennarit, bootsit, nahkakengät, siinä me olimme uusien hämmästeltävänä, tuollaiseksiko täällä tulee, päästäkää meidät pois!
Mutta vain he itse voivat päästää itsensä pois, ehkä osasta heistäkin tulee tuutoreita. Mikä minä olen? Tuumori, perkele, kasvain akatemian persnahassa vuodesta toiseen, minnekään en etene, vain kuiluun, opinnäytteitä on kertynyt sen pohjalle.
Nyt lämpiää paistinpannussa saarioisten lärpäke, juuri muuta kuin kahvia en vielä olekaan tänään sisäistänyt, enkä eilen, näyttö hyppii, kirjaimet, laulaa kuin valas tämä on näh - -
äp
sengg
"Ei elämäni ole mennyt
kuin koulutodistukset
ois voinut viitoittaa
Heräsin ojasta
matto kainalossa,
maton sisällä ei ollut ruumis vaan koulutodistukseni"
(Ahkerat Simpanssit / Sukuelin tuulessa)
26.8.05
Taas kuin siellä
"Hei", hän sanoi.
Minä mietin olinko tehnyt jotain väärää. Ehkä olinkin, vaikka toisaalta olimme määritelleet vääryyden itsestämme ulos; siitä mikä muodosti meidät, kahtena oleminen on joskus vähemmän kuin yksi, vaikkei sattuisi, aina.
"Olen miettinyt", eikä muuta, silmät räpsähtivät yks kaks, kiinni ja pois, minäkin katselin niitä väsyneenä hänen luomiensa lävitse, hän oli siis miettinyt. Mitä tuhlausta. Me olisimme voineet tehdä niin paljon muuta.
En tietenkään halunnut omistaa häntä, mutta olimme olleet olemassa vasta niin vähän aikaa, niin pieni tarina oli vasta kirjoitettu, ja kuu astui puiden latvoista siinä kun hänen jatkavan odottelin, hyvänkin tovin, se siinä vierähtää taisi.
"Että rakastatko?", ja tokihan. Ainakaan en kieltänyt. Ei tuntunut pahalta olla sanomatta mitään, ei viisauksiaan noin vain julki halunnut tuoda, ei vaikkei yleisöä varsinaisesti olisi ollut kuin hän ja kuiske, sade ehkä vain, iltapäiväinen, vielä puista putoava, se oli oksiin jäänyt.
Ja kysymys jäi ilmaan, kiusallisesti. Se ei laskeutunut. Rakastinko, rakastinko, odotin vastausta itseltäni; minun puolestani sitä ei antaisi kukaan, ei hänkään vaikka olisi varmasti halutessaan osannut, minut kuitenkin tiesi. Ajattelin miltä kissat näyttävät nukkuessaan ja helähdin nauruun ja talviaamuisin maailma on pysähtynyt eikä tämän vuoksi liiku.
Minä mietin olinko tehnyt jotain väärää. Ehkä olinkin, vaikka toisaalta olimme määritelleet vääryyden itsestämme ulos; siitä mikä muodosti meidät, kahtena oleminen on joskus vähemmän kuin yksi, vaikkei sattuisi, aina.
"Olen miettinyt", eikä muuta, silmät räpsähtivät yks kaks, kiinni ja pois, minäkin katselin niitä väsyneenä hänen luomiensa lävitse, hän oli siis miettinyt. Mitä tuhlausta. Me olisimme voineet tehdä niin paljon muuta.
En tietenkään halunnut omistaa häntä, mutta olimme olleet olemassa vasta niin vähän aikaa, niin pieni tarina oli vasta kirjoitettu, ja kuu astui puiden latvoista siinä kun hänen jatkavan odottelin, hyvänkin tovin, se siinä vierähtää taisi.
"Että rakastatko?", ja tokihan. Ainakaan en kieltänyt. Ei tuntunut pahalta olla sanomatta mitään, ei viisauksiaan noin vain julki halunnut tuoda, ei vaikkei yleisöä varsinaisesti olisi ollut kuin hän ja kuiske, sade ehkä vain, iltapäiväinen, vielä puista putoava, se oli oksiin jäänyt.
Ja kysymys jäi ilmaan, kiusallisesti. Se ei laskeutunut. Rakastinko, rakastinko, odotin vastausta itseltäni; minun puolestani sitä ei antaisi kukaan, ei hänkään vaikka olisi varmasti halutessaan osannut, minut kuitenkin tiesi. Ajattelin miltä kissat näyttävät nukkuessaan ja helähdin nauruun ja talviaamuisin maailma on pysähtynyt eikä tämän vuoksi liiku.
25.8.05
Nokkela otsikko
Tynkäaihekaatopaikkapäivitys.
1. Porno on nykyisin se juttu Turun yliopistossa. Naistutkimus järjesti keväällä pornokurssin ja tällä hetkellä luen sivuaineen pääsykokeeseen kirjaa, jossa käsitellään homopornoa. Katsokaapa, duunarit! Tällaiseen teidän verorahanne menevät!
2. Palasin viikonlopun jälkeen Turkuun maanantaina. Kävelin linja-autoasemalta kotiinpäin ja olin tuskin päässyt yo-kylän puolelle, kun jostain kuului rouhealla ja aidosti tulistuneella miesäänellä karjaisu: "Mitä... helvettiä!? Kato mihin kävelet senkin typerä mulkero!" Vaikken muita kävelijöitä nähnytkään, en usko huudon olleen tarkoitettu minulle. Se kuului jostain kauempaa, oudosta määrittelemättömästä suunnasta, minkä lisäksi tietenkin kävelin normaalisti kävelytietä pitkin sillä hetkellä, mutta mistäpä sen koskaan tietää mistä ihmiset tulistuvat. Vasta myöhemmin aloin pohtia huudon kummallista sanavalintaa. Kuka ihan todella käyttää vimmoissaan sanoja "senkin typerä mulkero"? Hän lienee sanavalmis henkilö. Itseltäni ainakin tunteiden aidosti kuumetessa purkautuu helpoimmin jotain "vitun idiootin" tapaista.
3. Kesäkuussa saamani tekstiviesti: "Joku Horace toimitettiin just eläintarhaan. En tajua mitään."
4. Huomasin kirjastossa käydessäni, että Stephen King on julkaissut Musta torni -sarjansa ensimmäisestä osasta "uudelleen kirjoitetun" version. Juuri tällaisten tapausten vuoksi pitäisi olla olemassa kulttuuripoliisi. Tämä on sen tason rikos, että King ansaitsi ehdotonta vankeutta vailla mahdollisuutta kirjoittaa. Mustan tornin ensimmäinen osa on aina ollut Kingin laajan tuotannon ehdoton helmi. Kaunis runo mätänevästä maailmasta, tyhjyyteen heitetty ajatus. 90-luvun aikana laadullisen syöksykierteen aloittanut King ei nykyisellään kerta kaikkiaan voi "kirjoittaa uudestaan" tuollaista teosta ruhjomatta sen haurasta kauneutta peruuttamattomasti. Mitä järkeä tuossa muutenkaan on? Sama kuin David Lynch ohjaisi Eraserheadin nyt uudestaan käyttäen hyväkseen 2000-luvun tietokone-efektejä. Tai kuin Bob Dylan olisi ukkovuosinaan innostunut päivittämään 60-luvun albuminsa uusilla sanoituksilla ja nykyaikaista studiotekniikkaa hyödyntäen. Prkele.
5. Pari viikkoa sitten tuli kuusi vuotta siitä kun muutin Turkuun. Kiva kaupunki edelleen. Meillä onkin täällä linna, mites teillä?
6. Nämä sanat puhuttelevat minua toisinaan voimallisesti:
"You're just a middle class socialist brat
From a suburban family and you never really had to work
And you tell me that we've got to get back
To the struggling masses (whoever they are)
You talk, talk, talk about suffering and pain
Your mouth is bigger than your entire brain
What the hell do you know about suffering and pain...
There's nothing wrong with Capitalism
There's nothing wrong with free enterprise
Don't try to make me feel guilty
I'm so tired of hearing you cry
There's nothing wrong with making some profit
If you ask me I'll say it's just fine
There's nothing wrong with wanting to live nice
I'm so tired of hearing you whine
About the revolution
Bringin' down the rich
When was the last time you dug a ditch, baby!"
(Oingo Boingo / Capitalism)
7. Marginaalista taas testiä löytyy. Mainittakoon, että syvästi Twin Peaks -uskonnollisena ihmisenä olisin kelpuuttanut aivan minkä tahansa tuloksen. Aivan minkä tahansa. Ne ovat kaikki loistavia hahmoja. Tämän nyt kuitenkin sain:
You're Agent Albert Rosenfield, the snide and
superior forensics expert. Your tongue is
sharper than your scalpel, and it doesn't take
long for people to start hating you for your
supercilious quips, but you are the very best
at what you do. You don't suffer fools gladly,
but you give respect when it's due. In fact,
you're a good guy at heart, but so wedded to
your sarcasm that you can rarely stand to treat
people kindly.
Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla
1. Porno on nykyisin se juttu Turun yliopistossa. Naistutkimus järjesti keväällä pornokurssin ja tällä hetkellä luen sivuaineen pääsykokeeseen kirjaa, jossa käsitellään homopornoa. Katsokaapa, duunarit! Tällaiseen teidän verorahanne menevät!
2. Palasin viikonlopun jälkeen Turkuun maanantaina. Kävelin linja-autoasemalta kotiinpäin ja olin tuskin päässyt yo-kylän puolelle, kun jostain kuului rouhealla ja aidosti tulistuneella miesäänellä karjaisu: "Mitä... helvettiä!? Kato mihin kävelet senkin typerä mulkero!" Vaikken muita kävelijöitä nähnytkään, en usko huudon olleen tarkoitettu minulle. Se kuului jostain kauempaa, oudosta määrittelemättömästä suunnasta, minkä lisäksi tietenkin kävelin normaalisti kävelytietä pitkin sillä hetkellä, mutta mistäpä sen koskaan tietää mistä ihmiset tulistuvat. Vasta myöhemmin aloin pohtia huudon kummallista sanavalintaa. Kuka ihan todella käyttää vimmoissaan sanoja "senkin typerä mulkero"? Hän lienee sanavalmis henkilö. Itseltäni ainakin tunteiden aidosti kuumetessa purkautuu helpoimmin jotain "vitun idiootin" tapaista.
3. Kesäkuussa saamani tekstiviesti: "Joku Horace toimitettiin just eläintarhaan. En tajua mitään."
4. Huomasin kirjastossa käydessäni, että Stephen King on julkaissut Musta torni -sarjansa ensimmäisestä osasta "uudelleen kirjoitetun" version. Juuri tällaisten tapausten vuoksi pitäisi olla olemassa kulttuuripoliisi. Tämä on sen tason rikos, että King ansaitsi ehdotonta vankeutta vailla mahdollisuutta kirjoittaa. Mustan tornin ensimmäinen osa on aina ollut Kingin laajan tuotannon ehdoton helmi. Kaunis runo mätänevästä maailmasta, tyhjyyteen heitetty ajatus. 90-luvun aikana laadullisen syöksykierteen aloittanut King ei nykyisellään kerta kaikkiaan voi "kirjoittaa uudestaan" tuollaista teosta ruhjomatta sen haurasta kauneutta peruuttamattomasti. Mitä järkeä tuossa muutenkaan on? Sama kuin David Lynch ohjaisi Eraserheadin nyt uudestaan käyttäen hyväkseen 2000-luvun tietokone-efektejä. Tai kuin Bob Dylan olisi ukkovuosinaan innostunut päivittämään 60-luvun albuminsa uusilla sanoituksilla ja nykyaikaista studiotekniikkaa hyödyntäen. Prkele.
5. Pari viikkoa sitten tuli kuusi vuotta siitä kun muutin Turkuun. Kiva kaupunki edelleen. Meillä onkin täällä linna, mites teillä?
6. Nämä sanat puhuttelevat minua toisinaan voimallisesti:
"You're just a middle class socialist brat
From a suburban family and you never really had to work
And you tell me that we've got to get back
To the struggling masses (whoever they are)
You talk, talk, talk about suffering and pain
Your mouth is bigger than your entire brain
What the hell do you know about suffering and pain...
There's nothing wrong with Capitalism
There's nothing wrong with free enterprise
Don't try to make me feel guilty
I'm so tired of hearing you cry
There's nothing wrong with making some profit
If you ask me I'll say it's just fine
There's nothing wrong with wanting to live nice
I'm so tired of hearing you whine
About the revolution
Bringin' down the rich
When was the last time you dug a ditch, baby!"
(Oingo Boingo / Capitalism)
7. Marginaalista taas testiä löytyy. Mainittakoon, että syvästi Twin Peaks -uskonnollisena ihmisenä olisin kelpuuttanut aivan minkä tahansa tuloksen. Aivan minkä tahansa. Ne ovat kaikki loistavia hahmoja. Tämän nyt kuitenkin sain:
You're Agent Albert Rosenfield, the snide and
superior forensics expert. Your tongue is
sharper than your scalpel, and it doesn't take
long for people to start hating you for your
supercilious quips, but you are the very best
at what you do. You don't suffer fools gladly,
but you give respect when it's due. In fact,
you're a good guy at heart, but so wedded to
your sarcasm that you can rarely stand to treat
people kindly.
Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla
24.8.05
Pistivät siilon palamaan
Eilen alkuillasta roihahti tuleen Raunistulan vanha viljasiilo, joka sijaitsee suoraan ylioppilaskylän vastarannalla sekä Tampereen että Helsingin suuntaan kulkevien rautateiden välimaastossa. Tuon kuvan otin kesäkuussa tältä puolelta jokea, ja vinossa on kuvaajan käsi, ei rakennus. Vasemmassa reunassa näkyvä matalin osa siiloa oli eilen seitsemän ja kahdeksan välillä ilmiliekeissä kun sitä kerryin muiden mukana katsomaan. Liekit näkyivät kauas, ja savupatsas aivan erityisesti. Tänään aamupäivällä näytti olevan jälkisammutustyötä käynnissä, mies seisoi nosturinnokassa ja ruiskutti vettä, edelleen kohosi sankka savu.
Onneksi palo ei levinnyt laajemmalle, tuohon keltakattoiseen osaan se pysähtyi. Suurin ja näkyvin, itse siilo, välttyi ainakin ulkoisilta vaurioilta. Se on hyvä. Rakennus kuuluu tämän kaupungin ehdottomiin maamerkkeihin, se hallitsee joen pohjoispuolen maisemaa melko suvereenisti. Käyttämätönhän se on ollut jo pitkään, ja jonkinlainen murheenkryynikin, kuten tuon ikäiset rakennukset monesti ovat. Purkaminen maksaa, remontointi maksaa vielä paljon enemmän. Sisätilat ovat niin lahot, että rakennus on kuulemma hengenvaarallinen. Jotkut siellä silti aikaansa viettävät. Päätähuimaaviin korkeuksiin on käyty sutaisemassa tageja ja siilon etuosassa tuossa pienessä kuvassakin näkyvä "DAVID"-teksti on suurin koskaan näkemäni graffiti. Sen tekemiseen on täytynyt koko yö mennä.
19.8.05
Mädäntynyt ydin
Yritän nykyisin välttää blogeista bloggaamista. Kokemus opettaa.
Eräs viime aikoina kiivaan keskustelun kohteena ollut blogi kuohdutti minunkin tunteeni. Kirjoittaja esitti aivan älyttömiä ajatuksia ja suhtautui ylimielisesti muihin. Teki mieli sanoa jotain hyvinkin kipakasti. Tänään huomasin hänen lopettaneen bloginsa. Ehkä niin on parempi. En linkitä. Enkä kommentoi. Antaa olla.
Sekä Mea että Sanomat ovat parin viime päivän aikana viitanneet uutuuteen, jonka idea on haukkua muita. Tekisi mieli kysyä, miksi aloittaa blogi, jonka ainoa tarkoitus on pahoittaa mahdollisimman monen mieli? Jos kysyisin, saisin takaisin kyynistä vittuilua. En kysy. En linkitä. Antaa olla. Huumoria tuo kyseinen tekele ei ainakaan ole. Vain katkeruus paistaa läpi. Mistä, en tiedä.
Miten tämä on tällaiseksi päässyt?
Eräs viime aikoina kiivaan keskustelun kohteena ollut blogi kuohdutti minunkin tunteeni. Kirjoittaja esitti aivan älyttömiä ajatuksia ja suhtautui ylimielisesti muihin. Teki mieli sanoa jotain hyvinkin kipakasti. Tänään huomasin hänen lopettaneen bloginsa. Ehkä niin on parempi. En linkitä. Enkä kommentoi. Antaa olla.
Sekä Mea että Sanomat ovat parin viime päivän aikana viitanneet uutuuteen, jonka idea on haukkua muita. Tekisi mieli kysyä, miksi aloittaa blogi, jonka ainoa tarkoitus on pahoittaa mahdollisimman monen mieli? Jos kysyisin, saisin takaisin kyynistä vittuilua. En kysy. En linkitä. Antaa olla. Huumoria tuo kyseinen tekele ei ainakaan ole. Vain katkeruus paistaa läpi. Mistä, en tiedä.
Miten tämä on tällaiseksi päässyt?
18.8.05
Oiva kutku
Semminkin kun vipajaapi tuo tanssijalka taasen... näin tuumaten hän takavasenta tavoittaa. Nyt tunnestautumista peliin, ja kaikki kohti kotipesää! Tai ainakin päin Brinkkalaa tänään, taiteiden yö, kymmeneltä soi Commodore 64 -musiikki ja videoshow on näkemisen arvoinen, näin käsitin. Menen ja koen.
Elämässä on harvoja asioita. Tänään silti kiteytin erään harhaisessa vahingossa tekstiviestittäen seuraavaa: "Tylsyyden keskeinen ominaisuus on se, että hyvät tavat sen välttämiseen jäävät huomaamatta." Harvoin ei tähän kykene, tuskin koskaan siis.
Fyysistä saatetaan sanoiksi. Maailman kauneinta on se, kun ihmistä tähän maailmaan tuodaan, minkä Carmabal tässä kertoo. Graafisempikin versio tästä oli liikkeellä eilen puhelimitse, jo mykisti.
Jos kaikki maailmassa juuri nyt tunnettu viha muuttuisi rakkaudeksi ja päinvastoin, eläisimmekö paratiisissa vai helvetissä sittemmin? Muuttuisiko mikään?
Elämässä on harvoja asioita. Tänään silti kiteytin erään harhaisessa vahingossa tekstiviestittäen seuraavaa: "Tylsyyden keskeinen ominaisuus on se, että hyvät tavat sen välttämiseen jäävät huomaamatta." Harvoin ei tähän kykene, tuskin koskaan siis.
Fyysistä saatetaan sanoiksi. Maailman kauneinta on se, kun ihmistä tähän maailmaan tuodaan, minkä Carmabal tässä kertoo. Graafisempikin versio tästä oli liikkeellä eilen puhelimitse, jo mykisti.
Jos kaikki maailmassa juuri nyt tunnettu viha muuttuisi rakkaudeksi ja päinvastoin, eläisimmekö paratiisissa vai helvetissä sittemmin? Muuttuisiko mikään?
14.8.05
Tylsä satu pienestä sammakosta
eli "Yöpäivitys mm. Mean iloksi"
Nyt olin selittänyt kaiken niin että minut ymmärrettiin. Suljin silmäni ja kuuntelin nukahtavaa kaup
Olipa kerran pieni sammakko. Se asusteli metsässä pienen lammen rannalla, piileskeli rannan heinikossa, napsi ohi lentäviä sudenkorentoja kielellään ja halutessaan pitää hauskaa se loikki toisinaan lumpeenlehdillä. Hops vain kävi pienen sammakon tie poikki lammen, lehdeltä toiselle se loikki, veteen jäi renkaita. Öisin pieni sammakko meni nukkumaan saniaisten alle. Niitä kasvoi pienen lammen pohjoisella rannalla suuren kiven juurella. Nukkuessaan pieni sammakko kuunteli tähtien ääntä. Metsässä saattoi kuulla sen, mistä kaupungissa asuvilla ei ollut aavistustakaan. Tähdet sihisivät öisin kuin nurmikko aamuisin sateen jälkeen.
(Hänen päänsä tuntui sylissäni kylmältä ja raskaalta. Silitin otsaa, hänen rintansa kohoili enää hitaasti. Mietin miten kummallista oli yhtä aikaa tuntea loputonta surua ja kaiken voittavaa helpotusta. Hän näytti kalpeammalta kuin aloittaessani. Silmäluomet eivät enää värähdelleet. Se oli lähellä nyt.)
Pieni sammakko haaveili toisinaan isoista lammista. Se oli kuullut muiden metsän asukkaiden puhuvan niistä, mutta ne sijaitsivat pelottavan kaukana. Kerran pieni sammakko oli lähtenyt heti aamulla matkaan kohti auringonnousua, missä suurien lampien oli kerrottu olevan. Iltaruskoon mennessä ei lampea näkynyt, ja pieni sammakko oli pelännyt niin kovasti pimeää ja outoa metsää, että oli kääntynyt takaisin ja läpi yön loikkinut takaisin kotilampensa luo. Kiirehtiessään se ei kuullut tähtien ääniä. Sinä yönä pieni sammakko ei tiennyt, mikä oli tärkeää. Se oli liian peloissaan. Sen elämän oli pelko sumentanut. Koti oli yhtä kaukana kuin kaikki se, mistä se oli haaveillut ja silti se valitsi kodin.
("Isä?"
"Hsst... Anna olla. Ei ole pahoja asioita enää.")
Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli. Pienen sammakon paikka on pieni lampi. Joka aamu lampi näytti kauniimmalta, joka yö tähtien hiljainen kuiske sen yllä oli levollisempi ja jokainen sen pintaa peittävä uusi lumpeenlehti oli komeampi kuin edellinen, vaikka eihän pieni sammakko enää vanhana jaksanut lammen poikki loikkia. Se oli tyytyväinen siihen mitä sillä oli. Toisinaan pieni sammakko sulki silmänsä ja kiitti, vaikkei tiennyt ketä tai mitä. Se eli pienellä lammellaan pienen sammakon pientä elämää.
(Kun se tapahtui en sittenkään ollut valmis. Se kuulosti hengitykseltä joka jäi kesken, ja sanalta joka oli melkein sanottu. En tiennyt oliko kulunut pitkä aika vai lyhyt. Kuulin loppuelämäni ajan hänen sydämensä lyönnit, epätasaisina, aina ajatusteni taustalla.)
Olipa kerran pieni sammakko. Se asusteli metsässä pienen lammen rannalla, piileskeli rannan heinikossa, napsi ohi lentäviä sudenkorentoja kielellään ja halutessaan pitää hauskaa se loikki toisinaan lumpeenlehdillä. Hops vain kävi pienen sammakon tie poikki lammen, lehdeltä toiselle se loikki, veteen jäi renkaita. Öisin pieni sammakko meni nukkumaan saniaisten alle. Niitä kasvoi pienen lammen pohjoisella rannalla suuren kiven juurella. Nukkuessaan pieni sammakko kuunteli tähtien ääntä. Metsässä saattoi kuulla sen, mistä kaupungissa asuvilla ei ollut aavistustakaan. Tähdet sihisivät öisin kuin nurmikko aamuisin sateen jälkeen.
(Hänen päänsä tuntui sylissäni kylmältä ja raskaalta. Silitin otsaa, hänen rintansa kohoili enää hitaasti. Mietin miten kummallista oli yhtä aikaa tuntea loputonta surua ja kaiken voittavaa helpotusta. Hän näytti kalpeammalta kuin aloittaessani. Silmäluomet eivät enää värähdelleet. Se oli lähellä nyt.)
Pieni sammakko haaveili toisinaan isoista lammista. Se oli kuullut muiden metsän asukkaiden puhuvan niistä, mutta ne sijaitsivat pelottavan kaukana. Kerran pieni sammakko oli lähtenyt heti aamulla matkaan kohti auringonnousua, missä suurien lampien oli kerrottu olevan. Iltaruskoon mennessä ei lampea näkynyt, ja pieni sammakko oli pelännyt niin kovasti pimeää ja outoa metsää, että oli kääntynyt takaisin ja läpi yön loikkinut takaisin kotilampensa luo. Kiirehtiessään se ei kuullut tähtien ääniä. Sinä yönä pieni sammakko ei tiennyt, mikä oli tärkeää. Se oli liian peloissaan. Sen elämän oli pelko sumentanut. Koti oli yhtä kaukana kuin kaikki se, mistä se oli haaveillut ja silti se valitsi kodin.
("Isä?"
"Hsst... Anna olla. Ei ole pahoja asioita enää.")
Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli. Pienen sammakon paikka on pieni lampi. Joka aamu lampi näytti kauniimmalta, joka yö tähtien hiljainen kuiske sen yllä oli levollisempi ja jokainen sen pintaa peittävä uusi lumpeenlehti oli komeampi kuin edellinen, vaikka eihän pieni sammakko enää vanhana jaksanut lammen poikki loikkia. Se oli tyytyväinen siihen mitä sillä oli. Toisinaan pieni sammakko sulki silmänsä ja kiitti, vaikkei tiennyt ketä tai mitä. Se eli pienellä lammellaan pienen sammakon pientä elämää.
(Kun se tapahtui en sittenkään ollut valmis. Se kuulosti hengitykseltä joka jäi kesken, ja sanalta joka oli melkein sanottu. En tiennyt oliko kulunut pitkä aika vai lyhyt. Kuulin loppuelämäni ajan hänen sydämensä lyönnit, epätasaisina, aina ajatusteni taustalla.)
12.8.05
Elämän suureen vaivaistaloon
Minun pitäisi nyt kirjoittaa esseetä 50- ja 60-luvun kotimaisen lyriikan eroista. En pysty siihen. Olen pahoillani.
Ihmettelin eilen illalla kaupassa käydessäni, mikä ihmeen "kisatarjous" oli perunalastuissa. Minulle kerrottiin, että nyt ovat käynnissä mm-kisat Helsingissä. Muistelin kuulleeni niistä alkukesästä puhuttavan, mutta luulin että ne olivat olleet jo ajat sitten. Aivot jatkoivat raksuttamistaan, ja kotona luin Janin toissapäiväisen merkinnän uudelleen; totta tosiaan, kisablogeistahan siinä puhutaan, eikä kissablogeista, kuten olin lukenut ja päättänyt että kun aikaa kertyy niin käyn tutustumassa niihin. Kissablogi kuulosti niin julmetun suloiselta.
Perinteinen, jo vuosien ajan nykyiseen muotoonsa hioutunut tapani aloittaa jokasyksyinen opiskelurumba on taas tutuissa uomissaan. Olen auttamattoman myöhässä etsiessäni sivuainepääsykoekirjoja, jotka ovat kaikista Turun kirjastoista lainassa. Olen pian todennäköisesti myös myöhästymässä kielikurssien ilmoittautumispäivistä, enkä totta puhuen ole edes vielä maksanut ensi vuoden jäsenmaksua (josta humanistisen tiedekunnan dekaani sanoi syyskuussa 2001 meille uusille opiskelijoille pitämässään puheessa: "Yliopiston pakollinen vuosimaksu on perustuslain vastainen, mutta ei nyt puhuta siitä sen enempää").
Eilen herätelainasin musiikkikirjastosta viisi Eppu Normaalin cd:tä. Mitä ne musiikkihistorioitsijat aina urputtavat että Cocktail Bar olisi muka jotenkin epäonnistunut albumi? Kerrassaan nokkela teos jos minulta kysytään! Ei tietenkään yhtä hyvä kuin tuo viimevuotinen comeback-kiekko Sadan vuoden päästäkin, joka saattaa ihan todella olla vuosikymmenen parhaita kotimaisia albumeita. Käsittämättömän upea teos, ostin sen viimein pari viikkoa sitten kun Tampereella kävin - eihän Eppuja tietenkään voi muualta kuin Tampereelta ostaa. Sehän on kuin ostaisi Yasmiinin tuoksun levyjä muualta kuin Äetsästä tai Freakbitchin tuotantoa jostain Merikarvian rajojen ulkopuolelta.
Kurkitaan päidemme yli tänään eikä vajota suruun.
Ihmettelin eilen illalla kaupassa käydessäni, mikä ihmeen "kisatarjous" oli perunalastuissa. Minulle kerrottiin, että nyt ovat käynnissä mm-kisat Helsingissä. Muistelin kuulleeni niistä alkukesästä puhuttavan, mutta luulin että ne olivat olleet jo ajat sitten. Aivot jatkoivat raksuttamistaan, ja kotona luin Janin toissapäiväisen merkinnän uudelleen; totta tosiaan, kisablogeistahan siinä puhutaan, eikä kissablogeista, kuten olin lukenut ja päättänyt että kun aikaa kertyy niin käyn tutustumassa niihin. Kissablogi kuulosti niin julmetun suloiselta.
Perinteinen, jo vuosien ajan nykyiseen muotoonsa hioutunut tapani aloittaa jokasyksyinen opiskelurumba on taas tutuissa uomissaan. Olen auttamattoman myöhässä etsiessäni sivuainepääsykoekirjoja, jotka ovat kaikista Turun kirjastoista lainassa. Olen pian todennäköisesti myös myöhästymässä kielikurssien ilmoittautumispäivistä, enkä totta puhuen ole edes vielä maksanut ensi vuoden jäsenmaksua (josta humanistisen tiedekunnan dekaani sanoi syyskuussa 2001 meille uusille opiskelijoille pitämässään puheessa: "Yliopiston pakollinen vuosimaksu on perustuslain vastainen, mutta ei nyt puhuta siitä sen enempää").
Eilen herätelainasin musiikkikirjastosta viisi Eppu Normaalin cd:tä. Mitä ne musiikkihistorioitsijat aina urputtavat että Cocktail Bar olisi muka jotenkin epäonnistunut albumi? Kerrassaan nokkela teos jos minulta kysytään! Ei tietenkään yhtä hyvä kuin tuo viimevuotinen comeback-kiekko Sadan vuoden päästäkin, joka saattaa ihan todella olla vuosikymmenen parhaita kotimaisia albumeita. Käsittämättömän upea teos, ostin sen viimein pari viikkoa sitten kun Tampereella kävin - eihän Eppuja tietenkään voi muualta kuin Tampereelta ostaa. Sehän on kuin ostaisi Yasmiinin tuoksun levyjä muualta kuin Äetsästä tai Freakbitchin tuotantoa jostain Merikarvian rajojen ulkopuolelta.
Kurkitaan päidemme yli tänään eikä vajota suruun.
10.8.05
Tietoisia havaintoja
Laitoin itselleni aamiaiseksi viisi leipää, kissalle annoin kaksi kalaa.
Emme meinanneet millään jaksaa syödä kaikkea.
Emme meinanneet millään jaksaa syödä kaikkea.
9.8.05
Akustinen vallankumous
eli "Once I saw Devil in a flame of fire"
Olen tässä kirjoitellut esseetä professorille parin päivän ajan. Pöydälle kertyy pinoittain kotimaista kaunokirjallisuutta ja satunnaisia kirjallisuushistoriikkeja. Jos unettomuus iskee, kuten se juuri nyt tuntuu uhkaavasti iskevän, voin viettää yön lukemalla Saarikosken koko tuotannon, se kun on piru vieköön mahdutettu kätevästi yksien kansien väliin. Olisiko mahdollista sisäistää 557 sivua runoutta, laadukasta sellaista?
Miltä itsestä tuntuisi jos näkisi koko kirjallisen tuotantonsa yksissä kansissa? Minulla on sellainen outo käsitys, että se tuntuisi jotenkin hirveän pieneltä. Tuossa se nyt on, yksi kirja. Nyt olen tietysti jo livennyt ajatuksissani muualle Saarikoskesta, jonka tuotantoon pitää laskea kuuluvaksi myös tuhansia sivuja ensiluokkaista suomennostyötä. Tuossahan tosiasiassa ovat vain runot.
Mutta sittenkin. Omat tekstini eivät mahtuisi viiteensataan sivuun. Hatusta äkkiseltään vedetty arvio päätyy jonnekin kahden- ja kolmentuhannen sivun välille, siis kirjakokoon ladottuna. Olen pöytälaatikkokirjailijoiden kuningas. Tai no tuskin sentään. Lähinnä lakeija.
Äsken yökävelyllä tuli vastaani ihmisiä, ja kahden askeleen välisenä tyhjänä hetkenä keksin vitsin:
"Mikä Ressu Redfordin kappaleen säe voidaan asiayhteydestään irrotettuna tulkita kieroutuneita sauna-aiheisia orgioita kuvaavaksi?"
"Niin moni tulee vastaan."
Tätä saaplarin samaa se vain on päivästä viidenteen. [kirjoitin tähän alunperin todella älyttömän anekdootin, mutta poistin sen] Ai ettekö usko? Noin voi ihan todella käydä! Pitää lisäksi mainita, että sen pakettiauton kuskin ilme ei koko aikana muuttunut. Ellen itse olisi ollut paikalla...
...ei koko juttua olisi lainkaan tapahtunut. Aivan erityisesti minua ovat tänään mietityttäneet eri kirjainten välisten visuaalisten samankaltaisuuksien merkitykset sanojen tavupainotusten muodostumisessa. Harmi etten voi käyttää aihetta kirjallisuusesseessäni, jota on parempi olla tänään enää enempää tekemättä. Mielentila on siihen liiankin sopiva, katuisin vain aamulla. Olen havainnut ajan kulumisen jälleen, toisinaan se unohtuu. Viime elokuusta on niin kovin vähän aikaa. Toistan vielä tuon yhden mainion sanan: kovin. Millään muotoa ei tämä liity siihen, että Carmabal saatteli viime yönä maailmaan potran pojan. Hoo-rayy!
Minä menen nyt Saarikosken kanssa sänkyyn.
Miltä itsestä tuntuisi jos näkisi koko kirjallisen tuotantonsa yksissä kansissa? Minulla on sellainen outo käsitys, että se tuntuisi jotenkin hirveän pieneltä. Tuossa se nyt on, yksi kirja. Nyt olen tietysti jo livennyt ajatuksissani muualle Saarikoskesta, jonka tuotantoon pitää laskea kuuluvaksi myös tuhansia sivuja ensiluokkaista suomennostyötä. Tuossahan tosiasiassa ovat vain runot.
Mutta sittenkin. Omat tekstini eivät mahtuisi viiteensataan sivuun. Hatusta äkkiseltään vedetty arvio päätyy jonnekin kahden- ja kolmentuhannen sivun välille, siis kirjakokoon ladottuna. Olen pöytälaatikkokirjailijoiden kuningas. Tai no tuskin sentään. Lähinnä lakeija.
Äsken yökävelyllä tuli vastaani ihmisiä, ja kahden askeleen välisenä tyhjänä hetkenä keksin vitsin:
"Mikä Ressu Redfordin kappaleen säe voidaan asiayhteydestään irrotettuna tulkita kieroutuneita sauna-aiheisia orgioita kuvaavaksi?"
"Niin moni tulee vastaan."
Tätä saaplarin samaa se vain on päivästä viidenteen. [kirjoitin tähän alunperin todella älyttömän anekdootin, mutta poistin sen] Ai ettekö usko? Noin voi ihan todella käydä! Pitää lisäksi mainita, että sen pakettiauton kuskin ilme ei koko aikana muuttunut. Ellen itse olisi ollut paikalla...
...ei koko juttua olisi lainkaan tapahtunut. Aivan erityisesti minua ovat tänään mietityttäneet eri kirjainten välisten visuaalisten samankaltaisuuksien merkitykset sanojen tavupainotusten muodostumisessa. Harmi etten voi käyttää aihetta kirjallisuusesseessäni, jota on parempi olla tänään enää enempää tekemättä. Mielentila on siihen liiankin sopiva, katuisin vain aamulla. Olen havainnut ajan kulumisen jälleen, toisinaan se unohtuu. Viime elokuusta on niin kovin vähän aikaa. Toistan vielä tuon yhden mainion sanan: kovin. Millään muotoa ei tämä liity siihen, että Carmabal saatteli viime yönä maailmaan potran pojan. Hoo-rayy!
Minä menen nyt Saarikosken kanssa sänkyyn.
5.8.05
Köyhistä maista saa kivaa halpaa tavaraa
Mitä kummaa? Nyt nurkan taakse hipsimässä näätkö pienet jalat? Ja kuulet hihityksen pelottavan jostain alta pensaan...
Se on kuin tontun hahmo! Se piiloon meitä käy, sen perään vaikka kuinka katsoo, jälkeä ei näy. Ja sittenkin... sen kuva piirtyy verkkokalvoon öisin. Se pelottaa ja pienen mielen pakokauhuun saa.
Vaan turhaa pelko.
Tonttu tuo ei viedä tahdo meitä.
Se on kiltti niin kuin tullut ois laumast' enkeleitä.
Se tahtoo meitä muistuttaa, et' taas on perjantai. Ja kuten viime viikko todeks näytti, perjantai on testipäivä...
Ka, perinnekö tämä? Että perjantaisin testi? Eikö pelkää Ugus että tällä tapaa pian käy ohraisesti? Teksti hiipuu pikku hiljaa kunnes jonkun kerran jäljellä on sanoja vain parin lauseen verran.
Ja testitulosta aina uutta!
Niitä netti täynnä on,
ne odottaa vain tilaisuutta!
On mieli levoton.
*
Ensin tein Jaakobilta löytämäni nörttitestin. Toki muistin tehneeni täsmälleen saman testin noin puoli vuotta aiemmin, mutta juuri sillä varjollahan tulosta niin mielenkiinnolla odotinkin. Tuolloin sain tulokseksi onnettoman 6/100. Halusin nähdä olinko puolessa vuodessa nörttiytynyt. Epäilin näin tapahtuneen, vaan vielä mitä. Olin tuostakin piskuisesta tuloksesta tiristynyt yhden prosentin verran alaspäin:
Tätä menoa nörttipisteeni ovat kahden ja puolen vuoden päästä tasan nollassa. Minkä minä sille voin etten tunnista niitä naamoja tuosta testistä? Tunnistavatko nörtit? Tietävätkö he kuinka paljon heidän tietokoneessaan on muistia? Minulla ei ole aavistustakaan. Entä miksi ihmeessä tämä testi liittää nörtteihin alkuainetaulukot? Minulla on ehkä väärä kuva nörteistä. En silti halveksi heitä, vaikka tuo tulokseni niin väittääkin.
Toinen testi Tearcandyn innoittamana. Minun oli kerta kaikkiaan pakko tehdä tämä, koska tiesin, tiesin että tulokseni olisi Tori Amos. Ja se oli!
Which Rock Chick Are You?
Hänen musiikkinsa ottaa sielusta kiinni. Hän lannistaa pelkällä katseellaan kaikki kukkoilevat machorockäijät. Minä palvon Tori Amosta, siis sillä tavalla kuin sana "palvoa" on nykymaailmassa inflaation kärsineenä yleiseen ja yleensä virheelliseen käyttöön levinnyt. Helvetti että riepoo sellainen hyvien sanojen pilaaminen.
Se on kuin tontun hahmo! Se piiloon meitä käy, sen perään vaikka kuinka katsoo, jälkeä ei näy. Ja sittenkin... sen kuva piirtyy verkkokalvoon öisin. Se pelottaa ja pienen mielen pakokauhuun saa.
Vaan turhaa pelko.
Tonttu tuo ei viedä tahdo meitä.
Se on kiltti niin kuin tullut ois laumast' enkeleitä.
Se tahtoo meitä muistuttaa, et' taas on perjantai. Ja kuten viime viikko todeks näytti, perjantai on testipäivä...
Ka, perinnekö tämä? Että perjantaisin testi? Eikö pelkää Ugus että tällä tapaa pian käy ohraisesti? Teksti hiipuu pikku hiljaa kunnes jonkun kerran jäljellä on sanoja vain parin lauseen verran.
Ja testitulosta aina uutta!
Niitä netti täynnä on,
ne odottaa vain tilaisuutta!
On mieli levoton.
*
Ensin tein Jaakobilta löytämäni nörttitestin. Toki muistin tehneeni täsmälleen saman testin noin puoli vuotta aiemmin, mutta juuri sillä varjollahan tulosta niin mielenkiinnolla odotinkin. Tuolloin sain tulokseksi onnettoman 6/100. Halusin nähdä olinko puolessa vuodessa nörttiytynyt. Epäilin näin tapahtuneen, vaan vielä mitä. Olin tuostakin piskuisesta tuloksesta tiristynyt yhden prosentin verran alaspäin:
Tätä menoa nörttipisteeni ovat kahden ja puolen vuoden päästä tasan nollassa. Minkä minä sille voin etten tunnista niitä naamoja tuosta testistä? Tunnistavatko nörtit? Tietävätkö he kuinka paljon heidän tietokoneessaan on muistia? Minulla ei ole aavistustakaan. Entä miksi ihmeessä tämä testi liittää nörtteihin alkuainetaulukot? Minulla on ehkä väärä kuva nörteistä. En silti halveksi heitä, vaikka tuo tulokseni niin väittääkin.
Toinen testi Tearcandyn innoittamana. Minun oli kerta kaikkiaan pakko tehdä tämä, koska tiesin, tiesin että tulokseni olisi Tori Amos. Ja se oli!
Which Rock Chick Are You?
Hänen musiikkinsa ottaa sielusta kiinni. Hän lannistaa pelkällä katseellaan kaikki kukkoilevat machorockäijät. Minä palvon Tori Amosta, siis sillä tavalla kuin sana "palvoa" on nykymaailmassa inflaation kärsineenä yleiseen ja yleensä virheelliseen käyttöön levinnyt. Helvetti että riepoo sellainen hyvien sanojen pilaaminen.
4.8.05
Kissansilmä : Myöhäistä katua
(SKVCD-007)
Pitkään odotettu Kissansilmä-yhtyeen toinen täyspitkä on hienoisesti myöhästyneenä viimein saapunut kädet tärisevinä odottelevan yleisön ulottuville, eikä suomirokin luutunutta kenttää juuriharjalla putsaava kokoonpano tälläkään kertaa petä. Vaikka monen mielestä viimetalvinen Näytöllä-ep olikin vaikeasti uppoava ja tahallisen etäinen, ollaan nyt lähestytty kuulijakuntaa naittamalla yhteen jo tutuksi käyneet pompahtelevat kappalerakenteet ja tällä hetkellä niin kovin muodikas terävä riffittely - jotkut ovat jo ehtineet yhtyettä kritisoida selkeästä System of a Down -plagioinnista, ja kieltämättä Myöhäistä katua onkin Kissansilmän tuotannon toistaiseksi rankin hetki. Vertauksia on heitetty myös sellaisiin yhtyeisiin kuin Dillinger Escape Plan ja Sleepytime Gorilla Museum, minkä seikan Kissansilmän kitaristi Fahnsten ohittaa myhäilevällä olankohautuksella. "Me tässä vain rokataan", hän toteaa ja sytyttää menthol-savukkeen.
Oli miten oli, Kissansilmän kaikkiaan neljäs julkaisu on selkeästi kuvioon sopiva osatetkijä jatkumossa, joka lähti liikkeelle nurkassa nyhjöttävällä älykköpopilla ja on sittemmin kehittynyt kohti kieroja progesävyjä ja yhä raaempaa tulkintaa paitsi instrumenttien parissa, myös mikrofonin takana. Eeppistä kappaletta Vahingotta viisastuu tehtäessä vokalisti Ugus sylki kurkustaan verta, mikä onkin raflaavin värikuvin ikuistettu cd-kirjasen keskiaukeamalle.
Sanoitukset ovat tälläkin kertaa heijastuksia pääasiallisen sanoittajan Uguksen elämäntilanteesta, mutta mukana on nyt myös muiden bändin jäsenten yrityksiä tekstipuolelle. "Enhän minä saa enää itsestäni juuri mitään irti", Ugus totesi kun levyn tekovaiheessa häneltä asiaa tiedusteltiin. Kissansilmän musiikillisesta linjasta sen sijaan vastaa yhä vankemmin kitaristi Fahnsten, joka on joko yksin tai haamulta näyttävän basisti Terkkiksen kanssa säveltänyt koko levyn materiaalin. Kohokohdiksi nousevat kesäillan valssihetkestä yleishälytyksen taustaääneksi kasvava nimikappale, sekä vaikuttava Menin hautaan, joka päättää levyn jokseenkin häiritsevään tuokiokuvaan siitä, miten kitaristi sekoaa studiossa ja ampuu bändin kaikki muut jäsenet yksi kerrallaan. Kiva.
Varsinkin kun bändi tuntuu juuri Fahnstenia lukuunottamatta kadonneen maailmankartalta. Levy-yhtiön hermostuneesti hikoilevan edustajan mukaan kyseessä on vain julkisuustempaus, mutta sekään ei silti selitä, miksi kaikki syksyn keikat ja peräti Ruotsiin asti yltänyt promootiokiertue peruttiin yhtäkkiä. Vastauksia voi keskittyä odottelemaan tämän muulin lailla potkivan albumikokonaisuuden parissa.
Kissansilmän Myöhäistä katua on kuvaus siitä, mitä on olla keski-ikäistyvä nuori maailmassa, jossa juuri kyseistä tilaa pidetään ihanneolosuhteena. "Me olemme kaikki vain lapsia palavassa talossa", kuten Ugus laulaa kappaleessa Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki.
Sisältö:
1. Maailma nyt (mitä meiltä unohtui)
2. Empiväiset lempiväiset
3. Näin kuulin
4. Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki
5. Elämän häpeä
6. Kauniimmin kasvoin
7. (Kävelin pitkin) myöhäistä katua
8. Enemmän vanhempi kuin eilen tähän aikaan
9. Vahingotta viisastuu
10. Menin hautaan
Pitkään odotettu Kissansilmä-yhtyeen toinen täyspitkä on hienoisesti myöhästyneenä viimein saapunut kädet tärisevinä odottelevan yleisön ulottuville, eikä suomirokin luutunutta kenttää juuriharjalla putsaava kokoonpano tälläkään kertaa petä. Vaikka monen mielestä viimetalvinen Näytöllä-ep olikin vaikeasti uppoava ja tahallisen etäinen, ollaan nyt lähestytty kuulijakuntaa naittamalla yhteen jo tutuksi käyneet pompahtelevat kappalerakenteet ja tällä hetkellä niin kovin muodikas terävä riffittely - jotkut ovat jo ehtineet yhtyettä kritisoida selkeästä System of a Down -plagioinnista, ja kieltämättä Myöhäistä katua onkin Kissansilmän tuotannon toistaiseksi rankin hetki. Vertauksia on heitetty myös sellaisiin yhtyeisiin kuin Dillinger Escape Plan ja Sleepytime Gorilla Museum, minkä seikan Kissansilmän kitaristi Fahnsten ohittaa myhäilevällä olankohautuksella. "Me tässä vain rokataan", hän toteaa ja sytyttää menthol-savukkeen.
Oli miten oli, Kissansilmän kaikkiaan neljäs julkaisu on selkeästi kuvioon sopiva osatetkijä jatkumossa, joka lähti liikkeelle nurkassa nyhjöttävällä älykköpopilla ja on sittemmin kehittynyt kohti kieroja progesävyjä ja yhä raaempaa tulkintaa paitsi instrumenttien parissa, myös mikrofonin takana. Eeppistä kappaletta Vahingotta viisastuu tehtäessä vokalisti Ugus sylki kurkustaan verta, mikä onkin raflaavin värikuvin ikuistettu cd-kirjasen keskiaukeamalle.
Sanoitukset ovat tälläkin kertaa heijastuksia pääasiallisen sanoittajan Uguksen elämäntilanteesta, mutta mukana on nyt myös muiden bändin jäsenten yrityksiä tekstipuolelle. "Enhän minä saa enää itsestäni juuri mitään irti", Ugus totesi kun levyn tekovaiheessa häneltä asiaa tiedusteltiin. Kissansilmän musiikillisesta linjasta sen sijaan vastaa yhä vankemmin kitaristi Fahnsten, joka on joko yksin tai haamulta näyttävän basisti Terkkiksen kanssa säveltänyt koko levyn materiaalin. Kohokohdiksi nousevat kesäillan valssihetkestä yleishälytyksen taustaääneksi kasvava nimikappale, sekä vaikuttava Menin hautaan, joka päättää levyn jokseenkin häiritsevään tuokiokuvaan siitä, miten kitaristi sekoaa studiossa ja ampuu bändin kaikki muut jäsenet yksi kerrallaan. Kiva.
Varsinkin kun bändi tuntuu juuri Fahnstenia lukuunottamatta kadonneen maailmankartalta. Levy-yhtiön hermostuneesti hikoilevan edustajan mukaan kyseessä on vain julkisuustempaus, mutta sekään ei silti selitä, miksi kaikki syksyn keikat ja peräti Ruotsiin asti yltänyt promootiokiertue peruttiin yhtäkkiä. Vastauksia voi keskittyä odottelemaan tämän muulin lailla potkivan albumikokonaisuuden parissa.
Kissansilmän Myöhäistä katua on kuvaus siitä, mitä on olla keski-ikäistyvä nuori maailmassa, jossa juuri kyseistä tilaa pidetään ihanneolosuhteena. "Me olemme kaikki vain lapsia palavassa talossa", kuten Ugus laulaa kappaleessa Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki.
Sisältö:
1. Maailma nyt (mitä meiltä unohtui)
2. Empiväiset lempiväiset
3. Näin kuulin
4. Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki
5. Elämän häpeä
6. Kauniimmin kasvoin
7. (Kävelin pitkin) myöhäistä katua
8. Enemmän vanhempi kuin eilen tähän aikaan
9. Vahingotta viisastuu
10. Menin hautaan
2.8.05
Tämä tunne vääntää taivaan kaarelle
Minun luonani on tällä hetkellä hoidossa kissa. Se tuli eilen illalla, on ylihuomiseen asti, ja minä olen parhaani mukaan koittanut olla sille hyvä isäntä. Se on mukava kissa, ja vaikka se näyttääkin vähän hämmentyneeltä, on se minun pienessä asunnossani ennenkin käynyt. Keksi miten mennään kirjahyllyn päälle, siellä se nytkin nukkuu, väsyi kun kävimme ulkona ja piti jokaista autoa pelätä. Jossain kaukana meni juna, sille sähisi vaikkei näköyhteyttä ollut.
Aamupäivällä laitoin kissalle kalaa. Ostin paketin seitiä, keitin sen lämpimäksi. Ajattelin että siitä kissa tykkäisi, se ei ollut paljon syönyt, paikanvaihdos oli stressannut. Lämmitetyn seitin tiesin sen suosikkiruuaksi. Ihmetytti tosin, kun ei kissa paljon melua pitänyt, vaikka kalanhaju asuntoon leijaili. Se katseli hyllyn päältä suurin silmin.
Jäähdytin kalan ja annostelin ruokakuppiin. Kissa kävi sitä varovasti nuuhkaisemassa, sitten katsoi minua. Äänettömästi se käveli pois, hyppäsi näköalapaikalleen ikkunan ääreen ja alkoi katsella ulos. Tuli surku. Miksiköhän sille ei kala kelvannut? Olisin halunnut kissalle hyvän mielen, nyt se näytti vieläkin vähän apealta. Vaikka ymmärsihän sen tietenkin. Sillä oli emäntää ikävä. Niin oli kyllä minullakin. Jäin kissan viereen katselemaan ulos. Ei siellä paljon mitään näkynyt.
Aamupäivällä laitoin kissalle kalaa. Ostin paketin seitiä, keitin sen lämpimäksi. Ajattelin että siitä kissa tykkäisi, se ei ollut paljon syönyt, paikanvaihdos oli stressannut. Lämmitetyn seitin tiesin sen suosikkiruuaksi. Ihmetytti tosin, kun ei kissa paljon melua pitänyt, vaikka kalanhaju asuntoon leijaili. Se katseli hyllyn päältä suurin silmin.
Jäähdytin kalan ja annostelin ruokakuppiin. Kissa kävi sitä varovasti nuuhkaisemassa, sitten katsoi minua. Äänettömästi se käveli pois, hyppäsi näköalapaikalleen ikkunan ääreen ja alkoi katsella ulos. Tuli surku. Miksiköhän sille ei kala kelvannut? Olisin halunnut kissalle hyvän mielen, nyt se näytti vieläkin vähän apealta. Vaikka ymmärsihän sen tietenkin. Sillä oli emäntää ikävä. Niin oli kyllä minullakin. Jäin kissan viereen katselemaan ulos. Ei siellä paljon mitään näkynyt.
1.8.05
"Don't know 'bout you, but I'm having a ball!"
Näinpä sitten minäkin viikonloppuna Sin Cityn, ja jos tämä oli ainoa teatterissa vuonna 2005 näkemäni elokuva niin en enemmin valita. Hieno teos, jonka kaltaista toista ei ihan äkkiä muista nähneensä. Tämä oli kinematisoitua sarjakuvaa, mutta siinä missä jotkut warrenbeattyt ovat vastaavassa yrityksessä aiemmin surkeasti epäonnistuneet, tällä kertaa oli kompromissit heitetty hiiteen ja tehty tinkimätön työ: sarjakuva oli saatettu selluloidille niin yksi yhteen, etten olisi moista etukäteen uskonut edes mahdolliseksi. Pistikin miettimään oliko Frank Miller saanut nimensä ohjaajakrediitteihin Robert Rodriguezin rinnalle yksinkertaisesti siksi, että hänen piirtämiään sarjakuvasivuja oli käytetty storyboardeina elokuvaa tehtäessä. En huomannut montakaan sellaista otosta tai edes yksittäistä kuvaa, jota ei olisi pieteetillä toistettu suoraan sarjakuvaruudusta. Ratkaisu toimi.
Tässähän mentiin niin pitkälle, että jopa hahmojen sisäinen preesens-muotoinen monologi oli jatkuvasti läsnä. Varsin yleinen ilmiö sarjakuvassa, mutta kuka pystyy mainitsemaan yhdenkin vastaavan elokuvan? En minä, tosin filmituntemukseni ei ole erityisen laaja. Alun hämmennyksen jälkeen huomasi, miten hyvin tämäkin keino toimi. Eikä hahmojen puhe tietenkään ollut yksin; myös itse henkilöt näyttivät suoraan Millerin kynänjäljestä henkiin heränneiltä. Mickey Rourken Marv ja Benicio Del Toron Jack Rafferty olivat muuttuneet lähes pelottavan tarkoiksi toisinnoiksi esikuvahahmoistaan. Tässä mielessä Bruce Willisin sinänsä kelvollisesti esittämä Hartigan ei täysin sopinut kuvaan: näyttelijä oli saanut säilyttää omat kasvonsa sellaisinaan, minkä vuoksi hän Sin Cityn hämyisässä maailmassa erottui joukosta olemalla näyttämättä Hartiganilta. Tämä ongelma ei luonnollisesti vaivaa niitä, jotka eivät ole alkuperäisteoksiin tutustuneet - eikä asia minuakaan häiritsisi, ellei olisi ollut niin silmiinpistävä seikka elokuvan kokonaisvaikutelmassa. Bruce Willis näytti ja kuulosti Bruce Willisiltä.
Näyttelijät oli valittu hyvin. Jo mainittujen Rourken ja Del Toron rinnalla suosikeikseni nousivat Clive Owenin (nouseva kyky?) Dwight ja Elijah Woodin äänetön uhka Kevin. Vaikka kanssakatsojani ei vakuuttunutkaan Brittany Murphyn kyvyistä, minä jollain tavalla pidin myös hänen suorituksestaan vääränlaisten miesten seuraan lyöttäytyvänä tarjoilijana. Hysterian rajoilla oltiin juuri sopivasti.
Tämä oli liikkuvaa sarjakuvaa ilman sen suurempaa sanomaa, ja vaikka alkuperäisteokset useaan kertaan lukeneena ei juonissa tullut yllätyksiä (eikä dialogissa, eikä kuvissa, jne...) oli Sin Cityssä elokuvamuodossa jotain häkellyttävän kiehtovaa kuitenkin. Jaksoin viimeiseen asti ihastella sitä pikkutarkkaa uskollisuutta, jolla tarinat oli siirretty mediasta toiseen näyttelijöiden ilmeitä myöten. Bruce Willisiä (joka siis kuulosti Bruce Willisiltä) lukuunottamatta hahmojen äänetkin olivat juuri sitä mitä niiden pitikin olla. Voisin kuvitella Mickey Rourken saaneen Marvin roolin juuri äänensä perusteella. Se vakuutti.
Sin City on snsimmäinen aidosti hyvä Robert Rodriguezin elokuva jonka olen nähnyt, ja sekin taisi olla pikemminkin Frank Millerin elokuva. Toivottavasti eivät tee jatko-osaa.
Tässähän mentiin niin pitkälle, että jopa hahmojen sisäinen preesens-muotoinen monologi oli jatkuvasti läsnä. Varsin yleinen ilmiö sarjakuvassa, mutta kuka pystyy mainitsemaan yhdenkin vastaavan elokuvan? En minä, tosin filmituntemukseni ei ole erityisen laaja. Alun hämmennyksen jälkeen huomasi, miten hyvin tämäkin keino toimi. Eikä hahmojen puhe tietenkään ollut yksin; myös itse henkilöt näyttivät suoraan Millerin kynänjäljestä henkiin heränneiltä. Mickey Rourken Marv ja Benicio Del Toron Jack Rafferty olivat muuttuneet lähes pelottavan tarkoiksi toisinnoiksi esikuvahahmoistaan. Tässä mielessä Bruce Willisin sinänsä kelvollisesti esittämä Hartigan ei täysin sopinut kuvaan: näyttelijä oli saanut säilyttää omat kasvonsa sellaisinaan, minkä vuoksi hän Sin Cityn hämyisässä maailmassa erottui joukosta olemalla näyttämättä Hartiganilta. Tämä ongelma ei luonnollisesti vaivaa niitä, jotka eivät ole alkuperäisteoksiin tutustuneet - eikä asia minuakaan häiritsisi, ellei olisi ollut niin silmiinpistävä seikka elokuvan kokonaisvaikutelmassa. Bruce Willis näytti ja kuulosti Bruce Willisiltä.
Näyttelijät oli valittu hyvin. Jo mainittujen Rourken ja Del Toron rinnalla suosikeikseni nousivat Clive Owenin (nouseva kyky?) Dwight ja Elijah Woodin äänetön uhka Kevin. Vaikka kanssakatsojani ei vakuuttunutkaan Brittany Murphyn kyvyistä, minä jollain tavalla pidin myös hänen suorituksestaan vääränlaisten miesten seuraan lyöttäytyvänä tarjoilijana. Hysterian rajoilla oltiin juuri sopivasti.
Tämä oli liikkuvaa sarjakuvaa ilman sen suurempaa sanomaa, ja vaikka alkuperäisteokset useaan kertaan lukeneena ei juonissa tullut yllätyksiä (eikä dialogissa, eikä kuvissa, jne...) oli Sin Cityssä elokuvamuodossa jotain häkellyttävän kiehtovaa kuitenkin. Jaksoin viimeiseen asti ihastella sitä pikkutarkkaa uskollisuutta, jolla tarinat oli siirretty mediasta toiseen näyttelijöiden ilmeitä myöten. Bruce Willisiä (joka siis kuulosti Bruce Willisiltä) lukuunottamatta hahmojen äänetkin olivat juuri sitä mitä niiden pitikin olla. Voisin kuvitella Mickey Rourken saaneen Marvin roolin juuri äänensä perusteella. Se vakuutti.
Sin City on snsimmäinen aidosti hyvä Robert Rodriguezin elokuva jonka olen nähnyt, ja sekin taisi olla pikemminkin Frank Millerin elokuva. Toivottavasti eivät tee jatko-osaa.
27.7.05
Muutamia kesän aikana Turussa havaitsemiani outoja ihmisiä
1. Nuori mies, joka työnsi ylösalaisin olevaa kirjoituspöytää suojatiellä Kiinamyllynkadun ja Hämeenkadun risteyksessä, tietenkin sillä vilkkaammalla puolella tietä. Valot olivat sillä hetkellä kävelijöille vihreät, mutta eiväthän ne sitä koskaan pitkään ole. Kirjoituspöytä oli tosiaan ylösalaisin, jalat sojottivat kohti taivasta, minkä lisäksi pöytään näytti olevan jollain tavalla kiinnitetty konttorituoli. Kuorma näytti varsin raskaalta; totta puhuen se ei näyttänyt liikkuvan juuri mihinkään. Miten se oli täsmälleen keskellä suojatietä? Miksi ylösalaisin?
2. Kolmen nuoren seurue, jonka havaitsin parvekkeeltani. Aasialainen nainen, musta mies, sekä jotain eurooppalaista kieltä, kenties saksaa, puhuva mies. He olivat pukeutuneet ärsyttävän trendikkäästi ja hokivat toisilleen "Yo!". Kävelivät autolle parvekkeeni alla sijaitsevalla parkkipaikalla, ottivat sieltä olutpullot, sytyttivät tupakat, ja lähtivät poltellen pullot kädessään takaisin tulosuuntaansa. Puhuivat englantia ja sitä outoa kieltä sekaisin.
3. Hämeenkadun Karhukopion itsepalvelutilassa puhunut nainen. Kävin kopioimassa cd:n kansilehtiä, paikka oli kahta eri koneilla kopioivaa naista lukuunottamatta tyhjä. Toinen heistä puhui, he olivat selkäni takana. Nainen puhui Yhdysvaltojen sotateollisuudesta ja politiikasta hyvin kriittiseen sävyyn heitellen uskomattoman tarkkoja tilastotietoja. Muutaman minuutin jälkeen ihmettelin miten se toinen nainen ei sano mitään. Vilkaisin taakseni ja huomasin tämän lähteneen, eivät he olleetkaan samaa seuruetta. Olin puhuvan naisen lisäksi ainoana paikalla. Hän ei puhunut erityisesti minulle, ei edes katsonut päin; olimme isohkon huoneen eri päissä. Nainen oli noin 55-60 -vuotias, pukeutunut anarkistisesti. Hän puhui kuin kone, selkää kirjakieltä ja harkittuja lauseita, kuin olisi pitänyt luentoa, muttei hän mistään lukenut. Kopioi valtavan suurta paperinivaskaa. Puhe ei katkennut hetkeksikään, tilastotietoja ja totuuksia amerikkalaisten maailmanpoliisin otteista riitti. Sinne hän jäi puhumaan kun poistuin.
4. Vanhaa Hämeentietä pitkin hellepäivänä kävellyt nuori pariskunta. Naisella oli minikokoinen toppi ja mikroshortsit sekä sandaalit. Miehellä pelkät shortsit ja stailit lenkkarit. Kummallakin aurinkolasit, viimeisen päälle laitetut hiukset ja huikea rusketus. He lisäksi kiilsivät kuin öljyttyinä. Näyttivät valokuvamalleilta. Kävelivät kanssani samoissa liikennevaloissa Hämeentien yli ja mies huomasi karkeasti kiroten unohtaneensa nostaa rahaa. Nainen lupasi hakea, hän sai mieheltä kortin ja juoksi sipsuttaen kädet sivuillaan neitimäisesti koholla automaatille. Muovisia ihmisiä.
5. TPS-paitaan pukeutunut tikunlaiha poika, suurinpiirtein yläasteikäinen, joka käveli Kirkkotiellä vastaani näyttäen siltä kuin olisi juuri menettänyt jalkojensa hallinnan. Hän koikkelehti valtavan pitkin harppauksin vuoroin oikealle ja vasemmalle täyttäen niinkin mitättömän kokoiseksi ihmiseksi koko kävelytien tehokkaasti. Katsoi minua silmiin kun väistin tien sivuun hänen mennessään ohi ja hymyili niin onnellisesti että moista ilmettä harvoin näkee yli neljävuotiaiden kasvoilla. Minut ohitettuaan hän alkoi hyräillä kovaan ääneen ja jatkoi koikkelehtimistaan.
6. Piispankadulla vastaani kävellyt turistiperhe. Edellä kulkivat käsi kädessä identtiset kaksostytöt, näyttivät noin 13-vuotiailta, olivat valtavan suurisilmäisiä, ja näyttivät koko ajan pelkäävän kaikkea. Heistä noin kaksi metriä jäljessä tuli isä, leveäharteinen mies, joka olisi näyttänyt kunnon rotari-isukilta ilman sotkuista risupartaa. Hymyili silti leveästi ja kaikentietävästi. Hänen jäljessään parin metrin päässä hirmuisen laiha ja hirmuisen väsyneen näköinen äiti. En kuullut kenenkään puhuvan, mutta ainakaan suomalaisia he eivät olleet. Jostain kumman syystä olen melko varma, että he olivat hollantilaisia.
Okei, keksin itse yhden näistä tapauksista.
2. Kolmen nuoren seurue, jonka havaitsin parvekkeeltani. Aasialainen nainen, musta mies, sekä jotain eurooppalaista kieltä, kenties saksaa, puhuva mies. He olivat pukeutuneet ärsyttävän trendikkäästi ja hokivat toisilleen "Yo!". Kävelivät autolle parvekkeeni alla sijaitsevalla parkkipaikalla, ottivat sieltä olutpullot, sytyttivät tupakat, ja lähtivät poltellen pullot kädessään takaisin tulosuuntaansa. Puhuivat englantia ja sitä outoa kieltä sekaisin.
3. Hämeenkadun Karhukopion itsepalvelutilassa puhunut nainen. Kävin kopioimassa cd:n kansilehtiä, paikka oli kahta eri koneilla kopioivaa naista lukuunottamatta tyhjä. Toinen heistä puhui, he olivat selkäni takana. Nainen puhui Yhdysvaltojen sotateollisuudesta ja politiikasta hyvin kriittiseen sävyyn heitellen uskomattoman tarkkoja tilastotietoja. Muutaman minuutin jälkeen ihmettelin miten se toinen nainen ei sano mitään. Vilkaisin taakseni ja huomasin tämän lähteneen, eivät he olleetkaan samaa seuruetta. Olin puhuvan naisen lisäksi ainoana paikalla. Hän ei puhunut erityisesti minulle, ei edes katsonut päin; olimme isohkon huoneen eri päissä. Nainen oli noin 55-60 -vuotias, pukeutunut anarkistisesti. Hän puhui kuin kone, selkää kirjakieltä ja harkittuja lauseita, kuin olisi pitänyt luentoa, muttei hän mistään lukenut. Kopioi valtavan suurta paperinivaskaa. Puhe ei katkennut hetkeksikään, tilastotietoja ja totuuksia amerikkalaisten maailmanpoliisin otteista riitti. Sinne hän jäi puhumaan kun poistuin.
4. Vanhaa Hämeentietä pitkin hellepäivänä kävellyt nuori pariskunta. Naisella oli minikokoinen toppi ja mikroshortsit sekä sandaalit. Miehellä pelkät shortsit ja stailit lenkkarit. Kummallakin aurinkolasit, viimeisen päälle laitetut hiukset ja huikea rusketus. He lisäksi kiilsivät kuin öljyttyinä. Näyttivät valokuvamalleilta. Kävelivät kanssani samoissa liikennevaloissa Hämeentien yli ja mies huomasi karkeasti kiroten unohtaneensa nostaa rahaa. Nainen lupasi hakea, hän sai mieheltä kortin ja juoksi sipsuttaen kädet sivuillaan neitimäisesti koholla automaatille. Muovisia ihmisiä.
5. TPS-paitaan pukeutunut tikunlaiha poika, suurinpiirtein yläasteikäinen, joka käveli Kirkkotiellä vastaani näyttäen siltä kuin olisi juuri menettänyt jalkojensa hallinnan. Hän koikkelehti valtavan pitkin harppauksin vuoroin oikealle ja vasemmalle täyttäen niinkin mitättömän kokoiseksi ihmiseksi koko kävelytien tehokkaasti. Katsoi minua silmiin kun väistin tien sivuun hänen mennessään ohi ja hymyili niin onnellisesti että moista ilmettä harvoin näkee yli neljävuotiaiden kasvoilla. Minut ohitettuaan hän alkoi hyräillä kovaan ääneen ja jatkoi koikkelehtimistaan.
6. Piispankadulla vastaani kävellyt turistiperhe. Edellä kulkivat käsi kädessä identtiset kaksostytöt, näyttivät noin 13-vuotiailta, olivat valtavan suurisilmäisiä, ja näyttivät koko ajan pelkäävän kaikkea. Heistä noin kaksi metriä jäljessä tuli isä, leveäharteinen mies, joka olisi näyttänyt kunnon rotari-isukilta ilman sotkuista risupartaa. Hymyili silti leveästi ja kaikentietävästi. Hänen jäljessään parin metrin päässä hirmuisen laiha ja hirmuisen väsyneen näköinen äiti. En kuullut kenenkään puhuvan, mutta ainakaan suomalaisia he eivät olleet. Jostain kumman syystä olen melko varma, että he olivat hollantilaisia.
Okei, keksin itse yhden näistä tapauksista.
26.7.05
Tavan takaa tuonen virtaan
eli "Satu katkerista kirjaimista"
Niin olivat kukkamme värisevät.
Lähdimme tuoniajelulle bussintyngällä. Me molemmat kannoimme sen sinisyyteen mukanamme kannuittain iloa ja odotusta, vaikka meitä oli muistutettu tuonessa kahmaloiden täyttyvän itsestään.
Käsivarsiemme hennot karvat heiluivat bussin läpi pyyhkivässä ilmavirrassa järin vinhaan. Meille oli sanottu käyttöömme iltapäivä, sitten piti palata. Ajassa ehtisi tuonen nähdä.
Se näytti bakkanaaleilta hapossa. Bussi ryski läpi tien poikki venyneiden rustorihmojen, jotka huokaisten katkeilivat ja taivaalla pilvipässit puskivat sarvillaan sateenkaarten jalkoja. Matkustajia katoili tiriseviltä penkeiltä. Saksimme vaivihkaa tulen tupakkaan. Tuuletin viritteli itsensä.
Tuntui ettei kukaan välittänyt. Kasvoiltamme veri pelkäsi itsensä pois, haamuja bussissa matkasi, eikä se pysähtynyt. Antoi odottaa. Tuoni ratkaisi aina itse lopulta.
Muistin puuta, jonka olin lapsena kirjoittanut hengiltä. Sen kylkeen olin vääristänyt nimeni, jossa osa kirjaimista katseli eri suuntaan kuin olisi pitänyt, ja valoisa neste valui veitsenterälle ja käsille. Tuonentien varrella ei muita puita näkynytkään. Oksat kaappasivat minua aina vähän mukaansa. Me vaihdoimme paikkoja, ja matkanjohtaja tuli valoina ja ääninä, kattopaneeli repesi yltämme, tuuletin pysähtyi sihittäen.
Meitä pelotti ja niin olivat kätemme hiljaa etsineet toisensa. Tuonessa ei tarvita sankareita. Meiltä ei pyydetty matkalippuja, heräsin itkien pinnasängyssä, en tiennyt vielä maailmasta, paha meni pois kuin puristi pienoja. Bussi jytisteli renkaita tien kallomukulia vasten. Sen tuulilasista hymyili satoja kasvoja sisään ja ulos. Sade imi lamppuja.
Kirjoitin kotiin postikortin. Allekirjoitin molempien puolesta, vaikkei meitä enää kahta ollut. Tuonen bussi pysähtyi kun vedin viimeisen viivan.
Lähdimme tuoniajelulle bussintyngällä. Me molemmat kannoimme sen sinisyyteen mukanamme kannuittain iloa ja odotusta, vaikka meitä oli muistutettu tuonessa kahmaloiden täyttyvän itsestään.
Käsivarsiemme hennot karvat heiluivat bussin läpi pyyhkivässä ilmavirrassa järin vinhaan. Meille oli sanottu käyttöömme iltapäivä, sitten piti palata. Ajassa ehtisi tuonen nähdä.
Se näytti bakkanaaleilta hapossa. Bussi ryski läpi tien poikki venyneiden rustorihmojen, jotka huokaisten katkeilivat ja taivaalla pilvipässit puskivat sarvillaan sateenkaarten jalkoja. Matkustajia katoili tiriseviltä penkeiltä. Saksimme vaivihkaa tulen tupakkaan. Tuuletin viritteli itsensä.
Tuntui ettei kukaan välittänyt. Kasvoiltamme veri pelkäsi itsensä pois, haamuja bussissa matkasi, eikä se pysähtynyt. Antoi odottaa. Tuoni ratkaisi aina itse lopulta.
Muistin puuta, jonka olin lapsena kirjoittanut hengiltä. Sen kylkeen olin vääristänyt nimeni, jossa osa kirjaimista katseli eri suuntaan kuin olisi pitänyt, ja valoisa neste valui veitsenterälle ja käsille. Tuonentien varrella ei muita puita näkynytkään. Oksat kaappasivat minua aina vähän mukaansa. Me vaihdoimme paikkoja, ja matkanjohtaja tuli valoina ja ääninä, kattopaneeli repesi yltämme, tuuletin pysähtyi sihittäen.
Meitä pelotti ja niin olivat kätemme hiljaa etsineet toisensa. Tuonessa ei tarvita sankareita. Meiltä ei pyydetty matkalippuja, heräsin itkien pinnasängyssä, en tiennyt vielä maailmasta, paha meni pois kuin puristi pienoja. Bussi jytisteli renkaita tien kallomukulia vasten. Sen tuulilasista hymyili satoja kasvoja sisään ja ulos. Sade imi lamppuja.
Kirjoitin kotiin postikortin. Allekirjoitin molempien puolesta, vaikkei meitä enää kahta ollut. Tuonen bussi pysähtyi kun vedin viimeisen viivan.
24.7.05
20.7.05
Luojani, taas täällä, annathan tämänkin anteeksi
Hän kirjoitti seuraavat sanat:
"Yöllä, parveke, hiljainen viileänlämmin hämärä. Elämän voima. Kun joku näyttäisi tien ja tarkoituksen. Ei pelottaisi eikä tuntuisi turhalta. Päämäärä toisi merkityksen, olisi jotain mihin pyrkiä."
Nämä sanat, sellaisina.
"Yöllä, parveke, hiljainen viileänlämmin hämärä. Elämän voima. Kun joku näyttäisi tien ja tarkoituksen. Ei pelottaisi eikä tuntuisi turhalta. Päämäärä toisi merkityksen, olisi jotain mihin pyrkiä."
Nämä sanat, sellaisina.
19.7.05
"Kiva ilma."
Perusasioiden pariin, sano. Matkakertomuksen uuvuttamat lukijani voivat jälleen hengähtää henkevien hengentuotteideni parissa, eikä tarvitse kenenkään enää kirota sitä, että Alahärmä oli koko raportin ajan kirjoitettu väärässä muodossa "Ala-Härmä". Kaikella on tarkoituksensa, täysin tahattomilla virheilläkin. Vain kaksi lukijaa lopetti tilaukseni tuon reportaasin aikana mikä on totta puhuen vähemmän kuin etukäteen ounastelin.
Eilen oli taas se päivä vuodesta, juuri se jota sadat miljoonat, ei, miljardit, odottavat, johon valmistaudutaan pitkään ja hartaasti ja josta riippuu tulevien miljardien tulevaisuus. Muurahaiset parveilivat. Kävelin täältä Ylioppilaskylästä Nummen kirjastolle, ja koko matkan niitä kuhisi, hiekassa olevista koloista pursusi kuin paineen voimalla siivekkäitä kuningatarkokelaita, ilma oli sakeanaan niitä. Vielä illallakin kaduilla harhaili siinä vaiheessa jo siipensä pudottaneita yksilöitä, niitä oli laskeutunut kymmenittäin seinille, autojen katoille ja ikkunoihin.
Siinä on yhtä aikaa jotain kaunista ja jotain hyvin surullista. Ne kaikki lähtevät matkaan yhtenä päivänä. Tietävätkö ne, että vain murto-osa selviää? Ja että niistäkin vain murto-osa kykenee suorittamaan sen tehtävän, joka jokaiselle niistä on annettu, uuden pesän perustamisen? Varpusilla ainakin oli Hakapellonkadulla juhlat. Ne tuskin malttoivat autoja väistellä nokkiessaan tien täydeltä muurahaisia. Kasvatus, valmennus, opetus, odotus, sinun tulee lentää jonnekin kauas, kaivautua maahan, perustaa uusi pesä, ryhtyä sen kuningattareksi, synnyttää miljoonia jälkeläisiä - ja kun päänsä pistää ulkoilmaan tulee suuri nokka ja syö. Hiukan ahdisti sitä katsella, vaikka toki tiesin siinä vaiheessa inhimillistäväni muurahaisia samaan tapaan kuin Bernard Werber muutaman vuoden takaisessa hittiromaanissaan. Ne eivät ole inhimillisiä. Niillä on tietoisuus, se on selvä; mutta meille liian vieras koskaan tajuta. Muurahaiset ovat lapsesta asti olleet suosikkieläimiäni. Niiden elämässä on järki ja logiikka kohdallaan. Onko niillä taidetta? Mistä me sen tietäisimme?
Toissaviikonloppuna lähetin myöhään illalla hirvittävän ukkosmyrskyn aikana tekstiviestin jossa luki vain "Kiva ilma". Vastaanottaja sai sen teknisistä ongelmista johtuen vasta seuraavana päivänä kun aurinko paistoi ja linnut liversivät. Hän epäili minulla olevan lievästi tylsää raportoidessani itsestäänselvyyksiä viestein. Mutta ei minulla ollut tylsää! Minä vain keksin monikäyttöviestin, joka toimii joko ironisena tai toteavana aivan miten halutaan ja lukuhetkestä, tai miksei lukijastakin, täysin riippuen. Tämä on neroutta. Ei minun taholtani tosin.
Kaiken huuhaan allekin uhkaa jäädä tämä hiljaisuudessa pitkään valmistelemani asia: Silmänkääntövankila ja aivan erityisesti sen kirjoittaja laajentaa brändiään kuin rasva paperilla. Toistaiseksi vielä betaversioinen sivusto www.ugus.net on nyt kuitenkin kiinnostuneille avattu. Suunnitelmissa on muuttaa myös Silmänkääntövankilan visuaalinen ilme tuon emosivuston kaltaiseksi. Kunhan tässä ehtii.
Siilimys palasi lomiltaan tuhisemaan taas verkkoon, mikä onkin hyvä. Lukekaa, lukekaa! Älkää antako helmien kadota uusien blogien tulvaan!
Minä juon nyt Pepsiä.
Eilen oli taas se päivä vuodesta, juuri se jota sadat miljoonat, ei, miljardit, odottavat, johon valmistaudutaan pitkään ja hartaasti ja josta riippuu tulevien miljardien tulevaisuus. Muurahaiset parveilivat. Kävelin täältä Ylioppilaskylästä Nummen kirjastolle, ja koko matkan niitä kuhisi, hiekassa olevista koloista pursusi kuin paineen voimalla siivekkäitä kuningatarkokelaita, ilma oli sakeanaan niitä. Vielä illallakin kaduilla harhaili siinä vaiheessa jo siipensä pudottaneita yksilöitä, niitä oli laskeutunut kymmenittäin seinille, autojen katoille ja ikkunoihin.
Siinä on yhtä aikaa jotain kaunista ja jotain hyvin surullista. Ne kaikki lähtevät matkaan yhtenä päivänä. Tietävätkö ne, että vain murto-osa selviää? Ja että niistäkin vain murto-osa kykenee suorittamaan sen tehtävän, joka jokaiselle niistä on annettu, uuden pesän perustamisen? Varpusilla ainakin oli Hakapellonkadulla juhlat. Ne tuskin malttoivat autoja väistellä nokkiessaan tien täydeltä muurahaisia. Kasvatus, valmennus, opetus, odotus, sinun tulee lentää jonnekin kauas, kaivautua maahan, perustaa uusi pesä, ryhtyä sen kuningattareksi, synnyttää miljoonia jälkeläisiä - ja kun päänsä pistää ulkoilmaan tulee suuri nokka ja syö. Hiukan ahdisti sitä katsella, vaikka toki tiesin siinä vaiheessa inhimillistäväni muurahaisia samaan tapaan kuin Bernard Werber muutaman vuoden takaisessa hittiromaanissaan. Ne eivät ole inhimillisiä. Niillä on tietoisuus, se on selvä; mutta meille liian vieras koskaan tajuta. Muurahaiset ovat lapsesta asti olleet suosikkieläimiäni. Niiden elämässä on järki ja logiikka kohdallaan. Onko niillä taidetta? Mistä me sen tietäisimme?
Toissaviikonloppuna lähetin myöhään illalla hirvittävän ukkosmyrskyn aikana tekstiviestin jossa luki vain "Kiva ilma". Vastaanottaja sai sen teknisistä ongelmista johtuen vasta seuraavana päivänä kun aurinko paistoi ja linnut liversivät. Hän epäili minulla olevan lievästi tylsää raportoidessani itsestäänselvyyksiä viestein. Mutta ei minulla ollut tylsää! Minä vain keksin monikäyttöviestin, joka toimii joko ironisena tai toteavana aivan miten halutaan ja lukuhetkestä, tai miksei lukijastakin, täysin riippuen. Tämä on neroutta. Ei minun taholtani tosin.
Kaiken huuhaan allekin uhkaa jäädä tämä hiljaisuudessa pitkään valmistelemani asia: Silmänkääntövankila ja aivan erityisesti sen kirjoittaja laajentaa brändiään kuin rasva paperilla. Toistaiseksi vielä betaversioinen sivusto www.ugus.net on nyt kuitenkin kiinnostuneille avattu. Suunnitelmissa on muuttaa myös Silmänkääntövankilan visuaalinen ilme tuon emosivuston kaltaiseksi. Kunhan tässä ehtii.
Siilimys palasi lomiltaan tuhisemaan taas verkkoon, mikä onkin hyvä. Lukekaa, lukekaa! Älkää antako helmien kadota uusien blogien tulvaan!
Minä juon nyt Pepsiä.
18.7.05
Nuutisten matka, osa 6/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)
Keskiviikko 6.7.2005
Illalla teltassa oli jäätävän kylmä, aamulla sinne hautui hengiltä. Toteamme että olisi kannattanut sittenkin asettaa teltta siihen varjoisaan kohtaan, jota leirintäalueen omistaja meille ehdotti, mutta Nuutiset tottelevat vain Nuutisia ja harvoin heitäkään. Ensimmäiset telttaunemme Kielosaaressa jäivät matkan pisimmiksi, koska tälläkään kertaa emme kovin montaa tuntia nukkuneet. Nautimme pikaiset aamiaiset jäljellä olevien muonavarojen rippeistä ja kävimme sitten päärakennuksesta ostamassa kahvit ja vielä pari korttia jotka lähtisivät matkaan aiemmin Haukiluodosta lähetettyjen lisäksi. Kiireetön kahvihetki vanhan maatilan sisäpihalla aamuauringon lämmittäessä vielä täysin siedettävästi oli autuaan nautinnollinen kokemus. Kirjoitimme kollektiivisen kortin Unelmien Lomittajalle Ala-Härmään; kortin kuvassa kansallispukuiset Nuutisen emännät katsovat isännän menoa. Kortissa mainitaan kikit.
Emäntä ja viimeinen yösijamme
Isäntä ja vanha emäntä valmiina viimeisen päivän pitkälliseen ajorupeamaan
Kolmas ja viimeinen tankkaus Kärsämäellä, ja pikapuoliin pysähdyimme myös hetkeksi löytäessämme riemukkaan tienviitan, jonka ääressä emäntä poseerasi viekoittelevasti muiden kuvatessa. Ohi ajavat rekkamiehet katsoivat touhuamme jokseenkin epäluuloisen oloisina. Osasyyllinen katseisiin saattoi olla se, että emännät olivat pukeutuneet Nuutis-paitoihinsa. Tässä vaiheessa matkaa emme hävenneet enää mitään.
Mitä ihmettä ne rekkamiehet oikein tuijottivat?
Rokahtavan näköiset Nuutiset ajoivat järkyttävässä kuumuudessa - hellekesä jatkuikin loman joka sekunnin ajan - ja kiittivät sitä, että heidän käytössään oleva auto on ilmastoitu. Pysähdyimme kauniissa paikassa Keiteleen rannalla sijaitsevalle Nesteelle syömään sämpylää ja juomaan virvokkeita. Olimme kaikki hilpeällä tuulella ja jokainen osti eväiden lisäksi neljännes-sytkärin ala-hellalla. Huoltamoiltahan sellaisia saa. Itseämme evästäessä oli aikaa hämmästellä sitä tyyneyttä, jolla huoltamokahvilan henkilökunta meihin suhtautui, kunnes lopulta matka jatkui kohti Jyväskylää outojen tietyömerkkien häiritessä ajoa. Keljonkankaalla huoltoaseman pihassa kuvasimme viimeiset Nuutis-kuvat, takuulla aidosti nuutuneet, jonka jälkeen kamerat kassiin ja menoksi.
Nuutiset kuvaavat mielellään nähtävyyksiä, kuten tätä komeaa taivaita tavoittavaa tornia
Nuutisen emäntä, matkaa ahkerimmin dokumentoinut kuvaaja
Matkan viimeinen perhepotretti. Väsymys näkyy.
Tulimme Tampereelle, jossa purimme isäntä-Nuutisen tavarat autosta. Panimme samalla merkille, että myös kaikki Hailuodossa auton lattialta muovikassiin kerätyt tyhjät kaljapullot olivat edelleen mukanamme. Poltimme jäähyväistupakat ja keräsimme katseita. Emännät saattoivat isännän Intercityyn, jätimme äänekkäät jäähyväiset ja matkamme päättyi. Olimme viettäneet lähes viikon laatuaikaa perheen parissa.
17.7.05
Nuutisten matka, osa 5/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)
Tiistai 5.7.2005
Kuunnellaan Hailuodon leirintälueella Eppuja autossa ja juodaan kaljaa. Olemme ainoat jotka täällä vielä valvovat, kello on pitkällä tiistain puolella. Iltapäivällä pelkäämämme humalainen keski-ikäisten seurue on kadonnut telttoihinsa. Olemme kaikki herkissä fiiliksissä. Teemme avoimia tunnustuksia ja olemme lojaaleja. Vietimme kolmisen tuntia rannalla. Kuvien oton jälkeen piirtelimme suuria kirkkoveneenkuvia hiekkaan ja havaitsimme että maailma on ajanut meistä ohi.
Jälkemme hiekassa
Kolmelta yöllä hiljenimme kirjoittamaan postikortteja, siitäkin huolimatta että olimme tuhannen kempeleessä ja tajusimme oikeastaan olevamme jo eilispäivän Nuutisia.
Nykyaika. Voi voi.
Lisää öistä rantaa
Päiväsaika. Lyhyiden ja kovasta maaperästä johtuen tuskallisten yöunien jälkeen Nuutiset päättivät yhteisillanvieton liiallisen läheisyyden näännyttäminä ottaa hieman aikaa itselleen; siis kunhan aamiainen oli väsyneissä mutta silti hilpeissä olosuhteissa syöty leirintäalueen helvetin ankeassa keittiötilassa. Hajaannuimme eri suuntiin laajaa ja kärventävän kuumaa hiekkarantaa muidenkin matkalaisten hiljalleen valuessa paikalle. Vanha emäntä vaelteli rannan eteläiseen ääripäähän ihaillen lokinpoikasia (kunnioittavan etäisyyden päästä) ja hyönteisiä, kunnes havaitsi heinikossa punkin ja pakeni rannan poikki itseään kärventävien bikinineitokaisten ja palloa heittelevien lasten edestä pohjoiskolkkaan Marjaniemeä. Hän pysähtyi lähelle vierasvenesataman aallonmurtajaa kirjoittamaan muistiinpanoja suuren tuulivoimalan humahdellen pyörivien siipien alle. Emäntä otti kaikki kolme kameraansa ja kuvasi lintuja, kasvillisuutta, tuulivoimaloita, kalasatamaa ja kiellettyä rakkautta toivoen samalla että kyseiseen toimintaan olisi enemmän aikaa ja filmiä. Isännän liikkeistä ei kirjoittamishetkellä ole havaintoa.
Lokkeja kalastajakylässä
Hiekkaan oli kirjoitettu kielletty rakkaus
Nuutunut vanha emäntä toivoo, että kamera laitettaisiin hetkeksi pois
Yksin vaellellessa on aikaa tehdä kynällä havaintoja vihkoon esimerkiksi sellaisista asioista, että telttansa Nuutiset asettivat täällä paikkaan, jonka vieressä on aitauksessa kolme lammasta. Niiden - ja niitä matkivien turistien - määkimiseen oli ylen hauska aamulla herätä. Kolme on myös tuulivoimaloita Marjaniemen pääsä; lukusymboliikka tunkee kaikkialta esiin. Yksi lampaista on musta. Yhden voimalan siivet eivät pyöri. Kylmälaukkutavaramme sijaitsevat tällä hetkellä leirintäalueen jääkaapissa, eikä siellä mitään muuta olekaan. Onkohan pelättävissä, että joku jäynänä kusee avattuun kokispulloomme? Auton lattialta keräsimme aamulla muovikassiin kolme sixpackillistä tyhjiä olutpulloja.
Aamuaurinko osui täälläkin telttaan
Aamupäivän kiireettömät kiertelyt selvisivät. Niin isäntä kuin emäntäkin olivat itsekseen käyneet Marjaniemen kalastajakylän majakan takana sijaitsevassa kahvilassa rauhallisella kahvihetkellä vanhan emännän tarpoessa polttavalla hiekalla edestakaisin. Lopulta hän löysi hiekalle maalausvälineineen asettuneen isännän ja hyytyi siihen. Lämpö ja valo toivat autuaan olon vaikka nahka paloikin, mutta eivätpä Nuutiset toki olleet ainoat itsensägrillaajat rannalla sinä päivänä. Onneksi kuitenkin pahimmat trendisurffaajat ja popittajat pysyivät piilossa. Niinkin suureksi hiekkarannaksi Hailuoto oli miellyttävän rauhallinen.
Nuutisen emännän jalat
Tämänpäiväinen ateria oli toistaiseksi nuutisin: yhdistimme kaksi erimakuista Pirkka-valmispastaa laimein tuloksin. Tilannetta ei helpottanut keittiötilojen saunamainen ilmastoimaton tunnelma. Silti maistui hyvältä, fetasalaatinkin väsäsimme. Ruokailun jälkeen siivoilimme, kasasimme teltan, kaiken kaikkiaan otimme rauhallisesti. Tämä päivä oli jo ennalta päätetty viettää vailla aikatauluja.
Takaisin mantereelle palatessa tuuri on rutkasti tulomatkaa parempi. Hurautamme saaren päästä päähän, ajamme jonottamatta suoraan sisään lautalle ja viisi sekuntia sen jälkeen se irtoaa rannasta ja aloittaa puolituntisen taipaleensa kohti manteretta. Ei paha. Yksi asia silti jäi kaivertamaan Nuutisten mieltä. Koko saaren läpi kulkevan kolmikymmenkilometrisen tien mitalla on Hailuodossa hirvivaara-merkkejä. Saari sijaitsee seitsemän kilometrin päässä rannikosta. Miten ne hirvet ovat joskus sinne päässeet? Selittämätön mysteeri jos meiltä kysytään. Epäilemme, että "hirvivaara" on vain liikennemerkki, jota valtiovalta käyttää saadakseen kansalaiset ajamaan valppaammin. Onko muka joku joskus nähnyt "hirveä"? Kuulostaa mielikuvitusolennolta. Juuri sellaiselta, jolla isoveli pelottelee pieniä pikkusisaruksiaan. Olemme paljastaneet yhden hallituksen lukuisista juonista.
Nuutiset saapuivat Ouluun kaikesta kokemastaan yhä nuutuneempina, eikä Aittatorin Aittafiesta heitä jaksanut pahemmin hetkauttaa. Ostoksille tietenkin Stokkalle, jossa saatiin aikaan hermonkireyttä, mutta Oulun hämmentävän kaunista naiskantaa toki jaksettiin ihailla. ”Luoja mikä tarjonta”, emäntä kiteytti. Myös viimeisen päälle stailattuja rock-äijiä tulee vastaan joka kadunkulmassa. Emännän kierrellessä kaupunkia jäätelöä torilla syöden ja levyostoksia tehden notkuvat isäntä ja vanha emäntä pysäköintipaikalla väsyneinä polttaen tupakkaa ja syöden karkkia. Edellispäivän massiivisen valokuvainnostuksen väsyttäminä kamerat pysyvät piilossa, mitä nyt emäntä napsii mustavalkofilmille muutamia taideotoksia. Niitä ei tosin digitaalisessa muodossa nähdä.
Takaisin jouduimme taas ajamaan sen kempeleen Kempeleen läpi, onneksi sentään moottoritietä, jolloin paikka jäi nopeasti taakse. Näytimme Zeppelinille keskisormea ajaessamme sen ohi, isäntä kaksin käsin.
Vaikka kartasta etukäteen löysimmekin Terskanperän, ajoimme vahingossa risteyksen ohi, emmekä katsoneet paikkaa sentään niin tärkeäksi, että olisimme takaisin kääntyneet. Olihan kuitenkin edessä vielä Suomen keskipiste Piippolassa, jonka Nuutis-tyyliin häpäisimme. Ulkopuolisen tarkkailijan mielestä toimintamme olisi tuon ruman tolpan luona varmasti ollut huolestuttavan hämärää.
Suomen keskipiste. Nuutiset osoittavat vain omaa napaansa.
Illansuussa saavuimme Kärsämäelle Suomelan leirintäalueelle, jota ylläpiti vanha saksaa puhuva pariskunta. Paikka koostui vanhoista pirteistä ja aitoista, kivasta grillipaikasta, aneemisesta tenniskentästä ja rauhallisesta teltta-alueesta. Olisihan meillä ollut vanha emäntä -Nuutisen hakkaamia halkojakin, mutta koska ensimmäisestä päivästä asti olimme kantaneet mukanamme sipsikaupan päällisiksi saatua Pringles-merkkistä instantgrilliä, totesimme, että retken viimeisen illan kunniaksi kokkaisimme juhla-aterian nimenomaan sillä. Eväät oli ostettu Oulun Stockmannilta. Isäntä kärvensi miehekkäästi broilerifilettä, kun taas emännille löytyi täydellinen Nuutis-tuote: kallista, rumaa, grilliin tarttuvaa ja ankean makuista kasvismakkaraa. Näiden tuotteiden lisäksi katoimme grillialueen jykevän pöydän voileivillä, fetasalaatilla, sipseillä ja isännän pyöräyttämällä dipillä. Tupakkaakin kului. Aterian päätteeksi nautimme vaniljasuukot.
Emännän ja isännän jämäkkää poseerausta syntyvän juhla-aterian äärellä. Huomaa Pringles -kertakäyttögrilli. "Just throw away after use!"
Pöydän täydeltä herkkuja
Isäntä pakkaa tavaroita, vanha emäntä leikkii
16.7.05
Nuutisten matka, osa 4/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)
Maanantai 4.7.2005
Helteinen aamu. Nukuimme järjettömän hyvin, vaikka jokaisen edellisestä telttayöstä oli melkoisesti aikaa ja etukäteen pelkäsimme miten sopeutuminen tapahtuisi. Nousimme vasta puoli yhdeltätoista ja isännän ollessa suihkussa emännät pakkasivat teltan, purkivat sen, pakkasivat uudelleen. Ei maailman tyylipuhtain suoritus, mutta melkein. Rento aamiainen alueen leikkikentän läheisyydessä, katselimme telmiviä lapsia, poltimme, mietimme ettei meidän lapsuudessamme ollut niin surrealistisia kiipeilytelineitä kuin nykyisin. Totesimme tietynlaisten aikojen jääneen ikuisesti taakse. Menneiden muistelua, mutta ehdottoman lämminhenkistä, oli ilmassa muutenkin. Aamiainen tietenkin maistui, olipa niinkin tuhti ja monipuolinen, että Nuutisen vanha emäntä sai todeta elävänsä terveellisempää elämää kuin normaalisti kotona.
Lähdössä jälleen
Hailuodon lautta odotuttaa itseään, on aikaa kirjoitella. Nuutiset viettivät aamupäivän Raahessa, joka paljastui sympaattiseksi pikkukaupungiksi, joskin hiljaisilla kaduilla oli havaittavissa huolestuttavia merkkejä autioitumisesta. Oli siellä silti maailmankauppa, eläinsuojeluyhdistys ja paljon vanhoja puutaloja, vanha emäntä osti kortin. Emäntä-Nuutinen jatkoi omituisia hankintojaan, ja keräsi divarista mukaansa neljä Teräsnyrkkiä ja Pahkasian. Venesatamassa kahvia ja jäätelöä paikassa nimeltä Ruiskuhuone. Avaraa ja rauhallista, aurinko paistoi edelleen. Eihän sieltä olisi tohtinut millään lähteä, mutta maa polttaa Nuutisten jalkojen alla aina lopulta, ja ennen autoon palaamista suoritimme vielä tärkeitä ostoksia, kuten limsaa ja Ilta-Sanomat. Lehdestä luimme, että samaan aikaan meidän kanssamme olisi Ala-Härmässä ollut paitsi Antti Tuisku, myös Juhani Palmun gallerian avajaiset. Jäivät molemmat kokematta. Mietimme, miksi helvetissä Palmu avaa galleriansa, joka oletettavasti sisältää pelkkiä ladonkuvia, Pohjanmaalle, juuri sille alueelle maailmassa, jolla latoja saa muutenkin katsella kyllästymiseen asti.
Eksyneet Raahessa
Teräsnyrkki
Raahen löytöeläinkodin ikkunasta meitä katseli tämä kiinnostuneen näköinen kissa
Raahen Valintatalon parkkipaikka. Autoa tyhjennettiin panttirahojen toivossa.
Raahen täydellinen vastakohta oli Kempeleen ostoskekus Zeppelin. Vaikka Nuutiset sinne innoissaan suuntasivatkin, oli kokemus loppujen lopuksi masentava. Halpakaupat tappelivat elintilasta, ja samaa tekivät karjalauman tavoin vaeltavat turistit. Hirvittävän kovaääniset mainoskuulutukset eivät vaimenneet sekunniksikaan. Zeppelin muistutti erehdyttävästi suurempien kaupunkien ostoskeskuksia 80-luvulla, jolloin konsepti oli Suomessa vielä uusi, eikä sitä osattu kunnolla käyttää. No, saimme sentään kaivetuksi esiin sen mitä menimme hakemaankin, eli jokaiselle Nuutiselle omat kesähenkiset t-paidat. Söimme pizzapaikassa, emmekä muistaneet koskaan ankeammassa olleemme. Zeppelinissä vessatkin maksavat (paitsi jos käytti invavessaa kuten vanha emäntä); kaiken kaikkiaan kyseinen ostoshelvetti koetteli kestävyyttä ennennäkemättömällä tavalla, ja kuumuus kiristi hermoja entisestään. Hampaita irvistellen jatkoimme matkaa läpi Kempeleen, eikä itse paikkakunta saanut juuri Zeppeliniä mairittelevampaa arviota meiltä. Rumia uudisrakennuksia harvakseltaan siellä täällä ison tien varressa ja Nuutisten tuomio oli selvä mutta tyly: Kempele on Pohjois-Suomen Huittinen. Loppumatkan aikana ”Voi kempeleen kempele!” yleistyi käytössämme varsin tehokkaaksi ja paljonpuhuvaksi manaukseksi.
Nuutisen vanha emäntä ja isäntä ihastelevat, tässä vaiheessa vielä pahaa-aavistamattomina, saavuttamaansa ostoskeidasta
Kempele-poseeraus
Nyt olemme siis edelleen lauttajonossa, pitkän aallonmurtajarakennelman päällä keskellä merta. Ei varjoa, ei pilveä, armoton aurinko suoraan yllämme. Poltamme tupakkaa ja napsimme kuvia. Lokit leijuvat ilmassa tuulenvireiden avulla liikkumatta paikallaan. Lautta ei saavu. On epätoivoa, mutta käännämme sen iloksi.
Hailuoto vaikutti Nuutisiin syvästi vehmaalla luonnollaan ja metsäisillä taipaleillaan. Kun lopulta saavuimme saaren kauimmassa kolkassa Marjaniemessä sijaitsevalle leirintäalueelle olimme kaikesta näkemästämme täysin myytyjä. Hetken ajaksi innostuimme ajatuksesta vuokrata mökki, mutta varatahan tuollainen olisi jo kauan etukäteen pitänyt joten ei muuta kuin teltta pystyyn. Viritimme sen mahdollisimman kauas joukosta humaltuneita keski-ikäisiä, joiden arvelimme pitävän yöllä pahanlaista meteliä. Sen tehtyämme pakkasimme eväät (enimmäkseen juomapitoiset tällä kertaa), uudet Nuutis-paidat ja kamerat, etsimme iltaa kohti rauhoittuvalta hiekkarannalta sopivan suojaisan dyyninnurkkauksen ja asetuimme sinne viettämään iltaa.
Isäntä
Vanha emäntä
Lautalla roiski vettä
Nuutisen perhe rannalla. Huomaa äskettäin Kempeleeltä ostetut Nuutis-paidat.
Toinenkin ryhmäpotretti. Jos Nuutisen perhe olisi bändi, tämä voisi olla promokuvamme.
Nuutisen vanhan emännän sisäinen herkkyys paljastuu vain valokuvissa
Isäntä vakavana
Emäntä iloisena
Hailuodon öistä rantaa
Emäntä ja strateginen heinä
Paikastamme ehdimme tiirailla myös muita harvoja kulkijoita. Heistä yksi oli haaveissaan kuin unelmiensa prinssiä odottaen vaellellut kaunis tyttö, joka tallusteli rannassa aivan veden tuntumassa. Emäntä-Nuutinen uskoi löytäneensä elämänsä rakkauden ja menettäneensä tämän saman tien. Tytön mentyä hän kävi kuvaamassa jäljet. Jos jalanjäljen omistaja tunnistaa sen omakseen, häntä pyydetään ottamaan tämän blogin kautta yhteyttä emäntä-Nuutiseen, joka edelleen hitusen verran toiveikkaana odottaa.
Tytön jalanjälki
Kuoleman kauneus
Tuntikaudet rannassa vietettyämme loppui juoma ja palasimme autolle, koska leirintäalueen ravintola oli jo sulkenut ovensa. Kulkuvälineestämme onneksi löytyivät loput Ala-Härmästä ostamamme sittemmin puolitoista vuorokautta kuumassa autossa odotelleet kaljat. Illanvietto jatkui siis mobiilitiloissa. Edellispäivän ajaksi tuulilasille unohtunut Faarao mix -karamellipussi on auringossa muuttanut sisältöään, karamellit sulivat ensin nesteeksi, sitten taas illan viileydessä kiinteytyivät massaksi. On syntynyt Faarao remix, josta isäntä veistelee meille puukollaan palasia. Hyvältä maistuu.
Horisontti vinossa
Isäntä signeeraamassa rantaa Nuutisille
15.7.05
Nuutisten matka, osa 3/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)
Sunnuntai 3.7.2005
Ala-Härmään saavuimme hieman kahdentoista jälkeen yöllä ja juutuimme välittömästi liikenneruuhkaan. Unelmien Lomittaja oli ottamassa meitä vastaan kun lopulta löysimme perille. Tunteet autossa olivat harhaillessa siinä määrin kuumenneet että pihassa saimme aikaan alkavan perheriidan. Sisällä rauhoituimme kun uni alkoi valua luoksemme. Patjat lattialle, Nuutiset makuupusseihin ja simmut kiinni.
Aamu alkoi rennolla sanailulla, kunhan Lomittaja palasi aamutöistään navetasta. Uhkasi ottaa yhden meistä panttivangiksi ellemme pitäisi seuraa vähintään kolmea tuntia, mutta moinen uhkaus oli tietysti turha; seura näet kelpasi meillekin ja Ala-Härmä tietysti myös. Päivä on kaunis ja helteinen.
Haaruksessa. Unelmien Lomittaja ui luonnonkauniilla santamontulla, joka sijaitsee pitkän ja mutkittelevan metsätien päässä. Täälläkö maalaiset viettävät rantaelämää? Olemme hämmentyneitä. Näemme tosin lisäksemme vain lapsiperheen, joka kenties vaikutuksestamme pian poistuu. Myös Nuutisilla on uimavaatteet mukana, mutta uinnin sijasta he nuokkuvat rannalla ja tupakoivat, emännät valokuvaavat. Paarmoja ja sudenkorentoja riittää riesaksi asti. Kunhan Lomittaja saa uitua päivittäiset kilometrinsä palaamme keskustaan. Metsästä kuuluu laukauksia.
Nuutiset astuvat luontoon
Isäntä-Nuutinen osaa ottaa rennosti...
...mutta osalta meistä alkavat voimat loppua
Isäntä. Vedestä kohoaa Unelmien Lomittaja.
Kävimme ostamassa pizzaa; Nuutiset osaavat hyödyntää sen, että heillä on tänään käytössään uuni. Ruuan lisäksi emäntä-Nuutinen osti jo ennestään kahdesta kamerasta koostuvan arsenaalinsa jatkeeksi Agfan Le box -kertakäyttökameran, jolla on tarkoitus räiskiä vain räikeitä turistikuvia. Kaikkiaan Le box on Nuutisen perheen viides valokuvauskone. Ala-Härmän tractor pulling -kisat vetävät autojen rekisterikilvistä päätellen väkeä ulkomailta asti, me taas vedimme puoleemme vain paarmoja, isoja ja vihaisia. Parvellinen niitä seurasi meitä santakuopalta kaupalle, jonka edustalla meitä lähestyi myös paikallinen mieshenkilö, joka seisoi ahdistavasti jokaisen selän takana vuorotellen ja hengitti niskaan.
Jäätelöä Ala-Härmässä, vasemmalta isäntä, Unelmien Lomittaja, vanha emäntä. Ensimmäinen kertsikuva.
Jätettiin Unelmien Lomittajalle haikeat jäähyväiset, mukaan Nuutisten ryhmäkuvaan hän tietysti pääsi. Isäntä ja emännät suuntasivat tämän jälkeen Siwaan, koppasivat kukin sixpackin mukaansa ja matka alkoi helteessä kohti tuntemattomia rannikkokaupunkeja. Tunnelma oli kevyt, ympäristö alkoi pikkuhiljaa mereistyä, Nuutisilla olivat asiat hyvin. Pysähdyimme Uusikaarlepyyhyn, jossa ehdimme luulla paikallista teinipoikaa mielisairaaksi tai peräti vaaralliseksi. Hän roikkui ahkerasti mutta liiemmin puhumatta mukanamme paikasta toiseen niin lähellä että muut kulkijat todennäköisesti luulivat hänen kuuluvan seurueeseemme. Lopulta hän kuitenkin paljasti syynsä uskaltaen puolen tunnin nyhjäämisen jälkeen pyytää huonolla suomenkielellä isännältä tupakkaa. Ei saanut haluamaansa.
Nuutiset ja kaikki heidän tavaransa. Mukana kuvassa myös Lomittaja.
Tämä on taas näitä kuvia...
Uusikaarlepyy ja isäntä pistää tupakaksi. Taustalla meihin pian kuvanoton jälkeen liimaantuva häiriintynyt teini.
Emäntien torihetki. Etualalla isännän sormi.
Maisemat vain paranivat kun pääsimme Pietarsaareen. Poltimme torilla tupakat, sen enempään ei meistä ollut; Nuutiset ovat turisteja eivätkä mitään kulttuurimatkaajia. No, hieno kaupunki kyllä, ja Nuutisilta herui reseä isännän huomioidessa, että torin laidalla sijaitsi paikka nimeltä Resebyrå. Asiaa!
Vanha emäntä ja isäntä -Nuutinen eivät turhia hymyile
Paitsi taiteellisissa lähikuvissa. Tässä isännän aurinkolasit.
Tulee tilanteita, jolloin kameran jatkuvaan läsnäoloonkin kertakaikkiaan kyllästyy
Pietarsaaresta suunta Seitsemän sillan tielle, jolta pian poikkesimme Larsmossa sijaitsevaan Risöhälliin. Minnekäs muualle. Tiet muuttuivat yhä pienemmiksi ja talot suuremmiksi, lopulta köröttelimme hiekalla. Löytyi pieni venesatama kauniilla paikalla. Lokit kirkuvat, aallot lyövät rantaan. Seitsemän sillan tien autojen äänet eivät tänne asti kuulu. Vanha emäntä kirjoittaa päivän tapahtumia muistiin, isäntä jäi autoon suorittamaan henkilökohtaisia puheluita, emäntä polttaa filmiä kuin ei huomispäivää tulisi.
Emäntä kuvaa
Vanha emäntä kirjoittaa
Isäntä suhtautuu tyynesti
Pikainen poikkeama Bosundissa, jonka totesimme mitäänsanomattomaksi paikaksi ja sieltä hymähdellen poistuimme. Seuraava kohde Kokkola, Laajalahden uimaranta, jota kohti poikkesimme isolta tieltä Sexmansvägeniä pitkin ja poikkeamista saatiinkin jatkaa hyvä tovi. Tie kiemurteli metsään aikansa, kunnes ranta lopulta tuli vastaan ja muistutti mukavasti minikokoista Yyteriä. Poltimme tupakat varjossa, olimme väsyneitä ja juuri niin nuutuneita kuin nimemme velvoittaa. Alatyylisten vitsien oivaltavuus ei ollut enää kovin korkealla tasolla: tsekkailimme Pildeman tarjontaa rannan ilta-auringon kultaamassa rauhallisen leppoisassa ilmapiirissä. Lähdettyämme taas matkaan eksyimme Ykspihlajaan ja ohitimme Halkokarin. Myöhemmin pysähdyimme Kalajoen hiekkasärkille, jossa olosta olisi voinut periaatteessa nauttia ilman helteisen päivän aiheuttamaa uupumusta. Vanha emäntä muistutti, että väitetystä kauneudestaan huolimatta maisema ei kylläkään ole mitään muuta kuin vettä ja hiekkaa. Istuimme tuokion penkillä ja jatkoimme ajoa kohti pohjoista.
Sexmansvägen
Kalajoki ei sytytä. Taustalla ruma hotelli.
Pyhäjoelle Kielosaaren idylliselle leirintäalueelle saavuimme hieman ennen puolta yhtätoista, ja kruisailimme alueella teltan paikkaa etsien, kunnes meille tultiin sanomaan ettei täällä saisi kymmenen jälkeen ajella. No eipä siinä mitään, auto parkkiin surviaisia kuhisevalle paikalle puun ja pensaan väliin kosken rantaan, minkä jälkeen isäntä pääsi esittelemään ripeitä survival-otteitaan, eivätkä emännät ehtineet kuin ihmetellä ja teltta oli jo pystyssä. Sitten nälkäiset Nuutiset väsäsivät muhkeat iltapalat: offia naamaan, olutta pöytään, isännän ideoimat mozzarella-sipuli-tomaatti-pippuri -voileivät kitusiin. Illastaessamme (miksei ruoka koskaan maistu sisällä niin hyvältä kuin ulkona?) meitä ja huonoja juttujamme lukuunottamatta haudanhiljaisella leirintäalueella panimme merkille, että olemme niin paljon tuttuja eteläisia seutujamme pohjoisemmassa, ettei hämärä meinaa lainkaan laskeutua. Kuuntelimme käen kukuntaa. Elintarvikkeet ja viilentynyt yöilma paransivat ihmeesti oloa.
Ensimmäinen telttamajoitus. Kuvasta löydettävissä myös emäntä-Nuutinen.
Vanha emäntä ja tien päällä vietetyn päivän seuraukset
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)