Niin olivat kukkamme värisevät.
Lähdimme tuoniajelulle bussintyngällä. Me molemmat kannoimme sen sinisyyteen mukanamme kannuittain iloa ja odotusta, vaikka meitä oli muistutettu tuonessa kahmaloiden täyttyvän itsestään.
Käsivarsiemme hennot karvat heiluivat bussin läpi pyyhkivässä ilmavirrassa järin vinhaan. Meille oli sanottu käyttöömme iltapäivä, sitten piti palata. Ajassa ehtisi tuonen nähdä.
Se näytti bakkanaaleilta hapossa. Bussi ryski läpi tien poikki venyneiden rustorihmojen, jotka huokaisten katkeilivat ja taivaalla pilvipässit puskivat sarvillaan sateenkaarten jalkoja. Matkustajia katoili tiriseviltä penkeiltä. Saksimme vaivihkaa tulen tupakkaan. Tuuletin viritteli itsensä.
Tuntui ettei kukaan välittänyt. Kasvoiltamme veri pelkäsi itsensä pois, haamuja bussissa matkasi, eikä se pysähtynyt. Antoi odottaa. Tuoni ratkaisi aina itse lopulta.
Muistin puuta, jonka olin lapsena kirjoittanut hengiltä. Sen kylkeen olin vääristänyt nimeni, jossa osa kirjaimista katseli eri suuntaan kuin olisi pitänyt, ja valoisa neste valui veitsenterälle ja käsille. Tuonentien varrella ei muita puita näkynytkään. Oksat kaappasivat minua aina vähän mukaansa. Me vaihdoimme paikkoja, ja matkanjohtaja tuli valoina ja ääninä, kattopaneeli repesi yltämme, tuuletin pysähtyi sihittäen.
Meitä pelotti ja niin olivat kätemme hiljaa etsineet toisensa. Tuonessa ei tarvita sankareita. Meiltä ei pyydetty matkalippuja, heräsin itkien pinnasängyssä, en tiennyt vielä maailmasta, paha meni pois kuin puristi pienoja. Bussi jytisteli renkaita tien kallomukulia vasten. Sen tuulilasista hymyili satoja kasvoja sisään ja ulos. Sade imi lamppuja.
Kirjoitin kotiin postikortin. Allekirjoitin molempien puolesta, vaikkei meitä enää kahta ollut. Tuonen bussi pysähtyi kun vedin viimeisen viivan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti