Olen heinäkuun aikana ajanut hieman yli tuhat kilometriä autolla. Lueskellut ja kuunnellut musiikkia, jonkin verran kirjoitellutkin asioita. Miettinyt tekemättömiä töitä; siinäpä kuulkaa on puuha, tekemättömien töiden miettiminen, se ei lopu, se kasvaa, se laajenee, se tulen lailla etenee, ja jälkehensä jättää se paljaan kylmän maan.
Helteet onneksi jatkuvat. Kunpa ne eivät koskaan loppuisi. Ainakaan allekirjoittanut ei ole vielä kyllästynyt, siitäkään huolimatta että pesukoneen, nojatuolin, kirjahyllyn, pöydän (jatka itse listaa) raahaaminen kerrostalonportaikossa näillä ilmoilla imi mehut ihon läpi ulkopuolelle näkyviin ja kasteli paidan. Ei, minä en muuttanut. Joku toinen kyllä muutti tänne, siis ei tänne, ei tähän joidenkin asunnoksikin kutsumaan avohoitokomeroon, hyvä että itse tänne sovin tavaroineni. Vaikka nyt taas toisaalta sovinkin kun on tuo uusi slimimpi kirjahylly.
Katsoin elokuvankin pitkästä aikaa, viime vuonna teatterikierroksellaan minun ohitseni vilahtaneen Lost in translationin. Sofia Coppola jatkaa koskettavien ja älykkäiden elokuvien tekemistä; johan minä Virgin suicidesista aikoinaan liikutuin kyyneliin asti, tämä toimi toisella tavalla, syvältä kouraisi. Palautti uskon onneen, toisen ihmisen löytämiseen, rakkauden mahdollisuuteen, eikä kuitenkaan kornilla tavalla. Pidin realismista. Liian harvalle käy koskaan niin kuin ihmisille tässä elokuvassa kävi mutta olen kuitenkin onnellinen niiden puolesta joille käy.
Enimmäkseen näen vain ufoja ja unia. Sivupalkkiini lisäsin pari uutta ja vanhaa suosikkia taas. Ei sieltä koskaan kaikkia luettaviani löydä, blogitilauslistani alkaa hipoa jo kahtakymmentä, mikä on ahdistavan suuri määrä aktiiviseurantaan. Vähenemistäkin tapahtuu, koska Kyynö lähti teillensä. Jos joskus vielä jatkaisi niin minä tykkäisin ainakin.
Tämä ei ollut vielä se eeppinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti