Näinpä sitten minäkin viikonloppuna Sin Cityn, ja jos tämä oli ainoa teatterissa vuonna 2005 näkemäni elokuva niin en enemmin valita. Hieno teos, jonka kaltaista toista ei ihan äkkiä muista nähneensä. Tämä oli kinematisoitua sarjakuvaa, mutta siinä missä jotkut warrenbeattyt ovat vastaavassa yrityksessä aiemmin surkeasti epäonnistuneet, tällä kertaa oli kompromissit heitetty hiiteen ja tehty tinkimätön työ: sarjakuva oli saatettu selluloidille niin yksi yhteen, etten olisi moista etukäteen uskonut edes mahdolliseksi. Pistikin miettimään oliko Frank Miller saanut nimensä ohjaajakrediitteihin Robert Rodriguezin rinnalle yksinkertaisesti siksi, että hänen piirtämiään sarjakuvasivuja oli käytetty storyboardeina elokuvaa tehtäessä. En huomannut montakaan sellaista otosta tai edes yksittäistä kuvaa, jota ei olisi pieteetillä toistettu suoraan sarjakuvaruudusta. Ratkaisu toimi.
Tässähän mentiin niin pitkälle, että jopa hahmojen sisäinen preesens-muotoinen monologi oli jatkuvasti läsnä. Varsin yleinen ilmiö sarjakuvassa, mutta kuka pystyy mainitsemaan yhdenkin vastaavan elokuvan? En minä, tosin filmituntemukseni ei ole erityisen laaja. Alun hämmennyksen jälkeen huomasi, miten hyvin tämäkin keino toimi. Eikä hahmojen puhe tietenkään ollut yksin; myös itse henkilöt näyttivät suoraan Millerin kynänjäljestä henkiin heränneiltä. Mickey Rourken Marv ja Benicio Del Toron Jack Rafferty olivat muuttuneet lähes pelottavan tarkoiksi toisinnoiksi esikuvahahmoistaan. Tässä mielessä Bruce Willisin sinänsä kelvollisesti esittämä Hartigan ei täysin sopinut kuvaan: näyttelijä oli saanut säilyttää omat kasvonsa sellaisinaan, minkä vuoksi hän Sin Cityn hämyisässä maailmassa erottui joukosta olemalla näyttämättä Hartiganilta. Tämä ongelma ei luonnollisesti vaivaa niitä, jotka eivät ole alkuperäisteoksiin tutustuneet - eikä asia minuakaan häiritsisi, ellei olisi ollut niin silmiinpistävä seikka elokuvan kokonaisvaikutelmassa. Bruce Willis näytti ja kuulosti Bruce Willisiltä.
Näyttelijät oli valittu hyvin. Jo mainittujen Rourken ja Del Toron rinnalla suosikeikseni nousivat Clive Owenin (nouseva kyky?) Dwight ja Elijah Woodin äänetön uhka Kevin. Vaikka kanssakatsojani ei vakuuttunutkaan Brittany Murphyn kyvyistä, minä jollain tavalla pidin myös hänen suorituksestaan vääränlaisten miesten seuraan lyöttäytyvänä tarjoilijana. Hysterian rajoilla oltiin juuri sopivasti.
Tämä oli liikkuvaa sarjakuvaa ilman sen suurempaa sanomaa, ja vaikka alkuperäisteokset useaan kertaan lukeneena ei juonissa tullut yllätyksiä (eikä dialogissa, eikä kuvissa, jne...) oli Sin Cityssä elokuvamuodossa jotain häkellyttävän kiehtovaa kuitenkin. Jaksoin viimeiseen asti ihastella sitä pikkutarkkaa uskollisuutta, jolla tarinat oli siirretty mediasta toiseen näyttelijöiden ilmeitä myöten. Bruce Willisiä (joka siis kuulosti Bruce Willisiltä) lukuunottamatta hahmojen äänetkin olivat juuri sitä mitä niiden pitikin olla. Voisin kuvitella Mickey Rourken saaneen Marvin roolin juuri äänensä perusteella. Se vakuutti.
Sin City on snsimmäinen aidosti hyvä Robert Rodriguezin elokuva jonka olen nähnyt, ja sekin taisi olla pikemminkin Frank Millerin elokuva. Toivottavasti eivät tee jatko-osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti