"Hei", hän sanoi.
Minä mietin olinko tehnyt jotain väärää. Ehkä olinkin, vaikka toisaalta olimme määritelleet vääryyden itsestämme ulos; siitä mikä muodosti meidät, kahtena oleminen on joskus vähemmän kuin yksi, vaikkei sattuisi, aina.
"Olen miettinyt", eikä muuta, silmät räpsähtivät yks kaks, kiinni ja pois, minäkin katselin niitä väsyneenä hänen luomiensa lävitse, hän oli siis miettinyt. Mitä tuhlausta. Me olisimme voineet tehdä niin paljon muuta.
En tietenkään halunnut omistaa häntä, mutta olimme olleet olemassa vasta niin vähän aikaa, niin pieni tarina oli vasta kirjoitettu, ja kuu astui puiden latvoista siinä kun hänen jatkavan odottelin, hyvänkin tovin, se siinä vierähtää taisi.
"Että rakastatko?", ja tokihan. Ainakaan en kieltänyt. Ei tuntunut pahalta olla sanomatta mitään, ei viisauksiaan noin vain julki halunnut tuoda, ei vaikkei yleisöä varsinaisesti olisi ollut kuin hän ja kuiske, sade ehkä vain, iltapäiväinen, vielä puista putoava, se oli oksiin jäänyt.
Ja kysymys jäi ilmaan, kiusallisesti. Se ei laskeutunut. Rakastinko, rakastinko, odotin vastausta itseltäni; minun puolestani sitä ei antaisi kukaan, ei hänkään vaikka olisi varmasti halutessaan osannut, minut kuitenkin tiesi. Ajattelin miltä kissat näyttävät nukkuessaan ja helähdin nauruun ja talviaamuisin maailma on pysähtynyt eikä tämän vuoksi liiku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti